Vuodenajasta toiseen - miksi aika kuluu koko ajan nopeammin?

Ruskan on hetken väriloisto - pian on taas jo kesä!

Kirjoitan tätä aamulla, aamucappuccinoni ääressä, kuten yleensä aina teen. Kello on kohta yhdeksän, aurinko on juuri ja juuri noussut vaikka siltä ei vielä tunnukaan, sillä taivas on tiheässä pilvessä ja pimenevät aamut ovat muutenkin jo täällä. Kun kuopus alkoi liikahdella vieressä heräämisensä merkiksi ja herätti minut, luulin valon määrän perusteella että kello olisi hyvässä lykyssä kuusi - mutta se olikin puoli yhdeksän.

Olin unohtanut, että tällaista se on, sitten talvella. Aamut ovat pimeitä. Unohdin, että syksy on kiertymässä syvimpään, synkimpään pisteeseensä.

Ja kohta on jo ilta. Tämä päivä tulee kulumaan vauhdilla kuten kaikki muutkin päivät, aamupäivän tunnit pakenevat sitä nopeammin mitä enemmän niistä yrittää saada jotakin otetta ja sitten onkin jo lounasaika. Sitä seuraa muutama petollinen hidastumisen hetki, vatsalaukun täyteydestäkö lie johtuva tai väsymyksestä, joka verensokerin nousua seuraa. Joka tapauksessa tunnit alkavat kohta juosta aamupäivääkin nopeammin ja ennen kuin huomaatkaan, illansuu kolkuttelee jo kynnyksellä. Eikä siitä ole kuin nopea hypähdys nukkumaanmenoon. Nukutaan, ja kaikki alkaa taas alusta, taas vähän nopeammin.

Nytkin tilanne on tämä mikä on: tuskin olen kesän jälkitunnelmista selvinnyt, kun syksy on jo puolessavälissä ja oikeastaan kohta on jo joulu. Ainakin ajatukset ovat jo kääntyneet siihen ja se mikä kesäkuumalla tuntui tuskastuttavalta, tunkkaiselta ajatukselta onkin nyt ihanaa tunnelmointia, houkuttelevaa glögintuoksua ja tervetullut juhla pimeyden keskellä.

Eilen vietimme lasten kanssa kaupunki- ja museopäivän (Kansallismuseo) hyvien ystävien kanssa, jonka päätteeksi shoppailimme hiukan kirjakaupassa. Vähän askarteluvälineitä ja sitten heräteostoksena kuopukselle Neljä vuodenaikaa -kuvakirjan, josta nappeja painamalla kuuluu pätkiä Antonio Vivaldin Neljästä vuodenajasta.

Se on ihastuttava kirja! Paitsi että kuvat ovat värikkäitä ja sympaattisia, siitä kuuluva musiikki rauhoittaa lapsen alta aikayksikön. Ja miksi ei rauhoittaisi. Kokeile vaikka itse kuunnella esimerkiksi Talvea, niin sen huomaat. Kuopuksen kiukkukohtauskin loppui kaupungilla kuin seinään, kun hän sai kirjan käteensä ja musiikki alkoi virrata hänen korviinsa. (Siitä miksi kuopus on niin kiukkuherkkä juuri nyt, kirjoitan lisää lähipäivinä)

Kotona kirja kiersi kaikkien lasten kädessä vuorotellen ja Le quattro stagioni soi kodissamme koko illan. Lopulta lapset pyysivät, että laitan Talven soimaan Youtubista. Äiti kuunnellaan tämä ihana laulu oikeasti, etsi se netistä. 

Ja sitten kuuntelimme. Allegro non molton, Largon ja Allegron, kaikki kolme osaa ja lopulta vielä osia muistakin vuodenajoista. Lapset ilahtuivat huomatessaan, että Vivaldi on italialainen, hänkin, Leonardo da Vincin, Michelangelon, Alessandro Voltan, Galileo Galilein ja Elena Ferranten ja monen muun lisäksi; olemme viime aikoina paljon keskustelleet paljon kuuluisista italialaisista, niin että kuopuksella on nykyisin tapana illalla tuudittaa itsensä uneen toistelemalla: Leonardo da Vinci, Leonardo da Vinci...

Lapset kuuntelivat Vivaldia hiljaa ja keskittyneinä, musiikki sai heidät valtaansa ja minun ihoni nousi kananlihalle kuunnellessani ja katsellessani heitä: lasten taiteen nälkä ja kyky ottaa taiteen kauneutta vastaan on ihan yhtä suuri kuin aikuistenkin.

Ja sitten minulle tapahtui se mikä usein tapahtuu kun kuuntelen klassisia mestariteoksia: silmäni alkoivat kostua. En tiedä liikutuinko enemmän musiikin mestarillisuudesta ja siitä miten se kosketti taiteen kokemisen sopukkaa sisimmässäni, vai siitä miten näin lasteni nauttivan musiikin kuuntelemisesta.

Tiesin että tämä hetki on niitä jotka tulevat piirtymään jonnekin syvälle muistiin, niin että tulen muistamaan sen loppuelämäni. Se ilta kun lapset tulivat pyytämään, että äiti kuunnellaan Vivaldia, tämä on ihana laulu ja haluan kuulla sen kokonaan. Millaiseksi heidän musiikkimakunsa tuleekaan muodostumaan, toivon että he eivät koskaan menetä kykyään nauttia Vivaldista, Bachista, Beethoovenista ja muista klassisen musiikin suuruuksista, vaan löytävät niiden ääreltä aina keinon rauhoittua.

Tänä syksynä olen erityisen paljon ponnistellut sen eteen, että osaisin nauttia tästä syksystä. Kauniista ruskasta, kiireettömistä kotipäivistä lasten kanssa, haravoinnista, sieniretkistä, hämärtyvistä aamuista ja illoista, sateen ropinasta, lasten leikeistä ja heidän oivalluksistaan ja ajatuksistaan, joita he koko ajan kertovat ja joiden kuunteleminen uhkaa vanhemmalta helposti jäädä pinnalliseksi kiireen ja stressin vuoksi. 

Olen ponnistellut pysyäkseni hetkessä enkä karkaavani menneisyyteen tai tulevaisuuteen, olen kiinnittänyt huomiota siihen että laskeudun kyykkyyn kun puhun tai leikin lasten kanssa, enkä huutele sanojani aikuisten korkeuksista, niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin.

Silti syksy on jo puolessavälissä ennen kuin kunnolla ehti alkaakaan. Olemme tehneet paljon asioita, käyneet eri paikoissa ja nähneet paljon uutta, mutta epäilen että aika huijaa minua silti. Vain lapsille päivät ja viikot ovat pitkiä ja täyteisiä, kesästä on ikuisuus ja joulu on lahjatoiveiden intensiivisyyden hetkestä riippuen joko harmillisen, tuskallisen tai toivottoman kaukana. Minulle, kaikista aikaa hidastavista yrityksistäni huolimatta, jokainen päivä on kuin vilaus vain ja pian olemme taas jossakin ensi kesässä kun minä vasta yritän päästä irti ajatuksesta, että äsken oli joulu.

Monet aikakäsityksiä ja muistia koskevat tutkimukset ja tutkijat ovat sitä mieltä, että aikuisen aikakäsitys nopeutuu siksi, että aikuinen rutinoituu. Jos päivät seuraavat toisiaan samankaltaisina, niistä tulee kuin yksi ja sama yksitoikkoinen päivä, ja ajankulu nopeutuu.

Nuorena taas kaikki on uutta ja ihmeellistä, moni asia koetaan ensimmäistä kertaa, ja siksi aika tuntuu kuluvan hitaammin. Vuosi on kymmenvuotiaalle ikuisuus, se on yksi kymmenesosa hänen elämästään eli niin suuri osa ja siten täysin eri asia kuin vuosi viisikymmenvuotiaalle. Tämän ajattelun mukaan ajan nopeutuminen iän myötä on väistämätöntä, sillä yksittäiset ajanjaksot (vuosi, vuosikymmen) ovat aina vain pienempi osa sitä mihin sitä vertaamme eli ikäämme.

Mutta jos henkilökohtaisten kokemusten intensiivisyys vaikuttaa siihen, miten arvioimme ajan kestoa, kuten Douwe Draaisma kirjoittaa teoksessaan Muistikirja. Ensimmäisistä muistoista unohtamisen usvaan ja jota mieltä monet muutkin aikatutkijat ovat, niin eikö ponnisteluni elää hetkessä ja intensiivisesti uusia(kin) asioita kokien pitäisi tuottaa edes jonkinlaista tulosta?

Lomamatkoiltahan ilmiö on kaikille tuttu: ensimmäiset lomapäivät menevät aina hitaammin, kolme päivää tuntuvat viikolta, ja sitten jo lomaviikon loppua kohti päivät alkavat nopeutua. Kokonaisuudessaan viikko kuitenkin tuntuu täyteläiseltä ja pitkältä, mutta jälkikäteen ajateltuna sanomme usein, että "lomaviikko vilahti ohi", kun sitä vertaa vaikkapa puuduttavaan työviikkoon. Jännä ilmiö, eikö olekin?

Kun matkustamme Rooman-mummolaan ja vietämme siellä vaikkapa neljä viikkoa, ajattelen aina että miten ihanan pitkä aika meillä on täällä edessämme. Aluksi onkin, mutta jo viimeistään neljän-viiden päivän kuluttua uutuuden hidastuttava vaikutus on poissa ja sitten kaikki muuttuu kilpajuoksuksi että ehditään tehdä edes osa niistä asioista, nähdä edes osa kaikista niistä ihmisistä, jotka suunnittelimme.

Thomas Mann kirjoitti vuonna 1924 ilmestyneessä Taikavuoressa ajantajusta ja muistilaeista: Ensimmäisillä uudessa paikassa vietetyillä päivillä on nuorekkuuden leima -- elämykset ovat silloin voimakkaita ja elämäntunne avartunut. Tätä kestää suunnilleen kuusi tai kahdeksan päivää. Ihminen joka haluaisi ripustautua elämään kiinni, saattaa kauhistua huomatessaan, miten päivät jälleen alkavat käydä lyhyksi ja livahtavat ohi - viimeinen viikko, sanokaamme neljästä, kiitää tiehensä suorastaan huimasti. 

Mann eli aivan erilaisessa ja eritahtisessa maailmassa kuin nykymaailma on. Nykyään olisi luksusta, jos neljän viikon lomasta kahdeksan päivää olisi hidasta ajan kulkua. Eikä ohi vilahda vain viimeinen viikko, vaan vähintään kaksi viimeistä.

Ei siis tunnu auttavan, vaikka elää hetkessä ja kokee uutta, sillä ihminen tottuu nopeasti kaikkeen, ja näköjään nykyaikana vielä nopeammin kuin sata vuotta sitten ja sitä nopeammin mitä vanhemmaksi tulee. Mutta mikään ei estä yrittämästä! Ja vaikkei aika oikeasti hidastuisikaan, niin ainakin elämä hyvinkin saattaa tuntua intensiivisemmältä, kun tekee uusia asioita ja nauttii pienistäkin hetkistä.

Sillä aika, riippumatta siitä miten paljon sitä pohtii, ei kulu yhtään sen nopeampaa tai hitaampaa eri ihmisillä. Aika kuluu aina omaa tasaista vauhtiaan. Se olemme me, joka koemme sen eri tavoin.

Aika on kuin virta. Elämän aamuna ihminen juoksentelee sen rannoilla virkeänä ja voimakkaana, juoksee ongelmitta samaa tahtia veden kanssa ja usein jopa nopeampaa. Päivän mittaan askelet vähä vähältä hidastuvat, virta kulkee nyt samaa tahtia niiden kanssa, jalat kankeutuvat yhä pahemmin mitä enemmän iltaa kohti mennään.

Illalla ihminen ei jaksa enää kirmata eikä juosta, vaan vesi virtaa hänen ohitseen, se tuntuu menevän koko ajan kovempaa ihan vain siksi, että ihminen on jo niin väsynyt. Lopulta ihminen pysähtyy, mutta virta ei, se jatkaa sillä samalla vauhdilla eteenpäin kuin aina ennenkin.

Kansallismuseon esihistoria-osastolla lapsi virran äärellä.

PAROLA DEL GIORNO: tempo (m) = aika Il tempo corre! = Aika juoksee!