Kirkkokonsertissa metelöimässä - häiritsevätkö lasten äänet kirkossa?

Joulukonsertissa Rajamäen kirkossa lauloi lapsikuoro Ilo.

Kirkkosaliin astuminen on kuin taivaan esiporteille astuisi - niin ajattelin pienenä. Korkea katto, avara kaikuva tila, joka urkujen puhjetessa pauhuun soi kuin taivasrumpujen kumu. Oli kuin minä hetkenä hyvänsä jostakin olisi voinut laskeutua enkeleitä harppuineen, ja niitä enkeleitä en olisi pelännyt vaikka tuomiopäivän enkeleiden trumpetteja alati pelkäsinkin, samoin kuin kirkossa kuulemiani puheita taivaasta ja helvetistä.

Eilen kävelin omien lasteni kanssa kirkkoon joulukonserttia kuuntelemaan. Kummityttömme lauloi lapsikuoro Ilossa, ja menimme häntä kuuntelemaan. Olin mielestäni hyvin varustautunut: laukussa oli evästä ja suklaapatukkakin hätätilanteita varten, leluja ja pientä tekemistä. Muistan lapsuudestani hyvin, mitä tarvitaan lasten pitämiseksi hiljaisina kirkkopenkissä.

Mutta omat lapseni ovatkin jostain toisesta maailmasta, jossa ei hiljennytä edes kirkonpenkissä! Olisihan minun pitänyt se tietää eikä yllättyä, kun puolet konsertista kului siihen, että saimme lasten höpöttelyn, nahinoinnin, hiljaisuudesta protestoinnin tai lauluihin eläytymisestä johtuvat ilonilmaukset pidettyä kohtuullisen hiljaisina. Hätävaraksi otettu suklaapatukka piti kaivaa laukusta heti ensi kättelyssä, kun juuri päiväuniltaan herännyt kuopus ei pitänyt yhtään paikasta ja tilanteesta, josta itsensä löysi ja protestoi kuuluvimmalla kiukkuäänellään.

Nyt loppui laulu! Milloin alkaa seuraava? Tämä on tuttu laulu! kommentoi pienimmäinen kun oli kiukustaan suklaan avulla selvinnyt. En jaksa enää olla, haluan vaihtaa paikkaa, en halua/haluan istua siskon vieressä, valitti keskimmäinen ja ärsytti tahallaan siskoaan ja vanhempiaan minkä kerkesi. Ole hiljaa, kaikki katsovat, en halua että istut vieressäni, komensi esikoinen.

Kuka valui penkiltä lattialle, kuka makasi pitkin pituuttaan kirkonpenkillä, ketkä riitelivät ohjelmalehtisestä, kuka hermostui siitä ettei osannut laulaa yhteislaulua, ja kuopus, hän kyseli lakkaamatta, milloin alkaa seuraava laulu. Ja mitä enemmän yritimme suhista häntä olemaan hiljaa, sitä enemmän hän innostui itsekin suhisemaan. Shh, shh, ollaan hiljaa, hän toisti, ja kaikuvassa kirkkosalissa, konsertin hiljaisena hetkenä, tällainenkin ääni vihloo tärykalvoja - ainakin lapsen vanhemman omassa korvassa.

Ympärillämme oli paljon lapsia, ja kaikki käyttäytyivät kultaisesti ja hiljaisesti kuin enkelit, siinä missä meidän penkkirivistömme oli kuin pitkänmatkanjunan leikkivaunu. Harjoituksen puutetta, päättelin mielessäni, ei ole kirkon penkkiä pahemmin kuluttanut tämä perhe, enkä tiennyt naurattiko vai nolottiko enemmän.

Kun kuopus alkoi tehdä juoksutreeniä kirkon sivukäytävällä, nostin käteni pystyyn. Mitäpä sitä tässä enää hikoilemaan, kunhan ovat edes jotenkuten hiljaa. Välillä katselimme myös kuvia kännykästä - ruudun voima on ihmeellinen myös joulukonsertissa - ja kävimme vessassa pesemässä eväistä sotkeutuneet kädet ja paidanrintamuksen, en ymmärrä miten on mahdollista, että lapsi joka on yli vuoden verran osannut syödä pussihedelmäsoseita ilman sotkuja, purskautti mustikka-omenasoseen päälleen juuri nyt.

Kaikesta tästä härdellistä huolimatta onnistuin kuitenkin nauttimaan myös konsertista. Siinä laulettiin neljätoista kaunista laulua, ja vaikka en täysin ymmärräkään, miksi lapsikuoro pannaan laulamaan lauluja jotka kertovat kuolleen äidin haudalla itkevästä lapsesta ja taivaaseen joutuneesta pikkuveljestä, eikö edes vähän iloisempia olisi löytynyt, lasten laulua oli ihana kuunnella.

Ja kyllä meidänkin lapset nauttivat, aina kun möyryämiseltään ja nahinoinniltaan kerkesivät. Heistä oli mukava nähdä serkkutyttö laulamassa ja bongata tuttuja lauluja. Ja kun tarkemmin aloin konsertin loppupuolella kuunnella, kyllä muiltakin penkkiriveiltä kuului lasten ääniä. Liekö meidän lasten levottomuus tarttunut, tai sitten eivät ne muutkaan lapset niin täydellisiä ole kuin omien lasten ääniä arkailevan äidin silmään aluksi näytti.

Ja eikö kirkko kuitenkin ole lastenkin paikka, ennen kaikkea heidän? Mikä on kirkko, jossa lasten äänet eivät saa kuulua, ei mitään, pelkkä tyhjä kuori.

Italiassa, lapsiin muuten niin myötämielisesti suhtautuvassa maassa, olen ollut lasten kanssa roomalaisessa kirkossa, mieheni siskon muistojumalanpalveluksessa, jossa jo ensimmäiset lasten äänet aiheuttivat niin tulikivenkatkuisia katseita muulta seurakunnalta, että jo viiden minuutin jälkeen otin lapset mukaani ja lähdin ulos kirkosta.

Ei sellaisessa kirkossa paljon kiinnostanut olla. Pitäköön jumalanpalveluksensa, jota lasten läsnäolo häiritsee ja kirkkonsa, jossa ei ole paikkaa lapsille. Suomessa olemme lasten kanssa olleet kirkossa lähinnä vain joululauluilloissa ja lasten ristiäisissä, ja etenkin jälkimmäisissä lasten on suorastaan "käskettykin" näkyä ja kuulua. Saa laulaa, nauraa, kysyä ja puhua. Sellaiseen kirkkoon lapset mielellään vienkin, kun tilaisuus niin vaatii.

Eilinen kirkkokonsertissa käynti oli hyvää harjoitusta hiljaa oloon ja erilaisissa tilanteissa käyttäytymiseen, sitäkin taitoa nimittäin elämässä tietysti tarvitaan. Roomassa käymme paljon kirkoissa ihastelemassa niiden arkkitehtuuria turistin näkökulmasta, ja silloin puhun lapsilleni siitä, että monille kirkko on pyhä paikka ja jos ei nyt täydellistä hiljaisuutta vaadita, niin ainakin sitä ettei aleta riehua kuin leikkipuistossa.

Seimiasetelma Rajamäen kirkon pihalla.

Mutta siitä olen onnellinen, etteivät lapseni ainakaan koe kirkkoa pelottavana ja uhkaavana paikkana eivätkä liikoja jähmety vaikka kirkonpenkkiin joutuvatkin. He eivät kangistu eivätkä jännitä, he eivät ole assosioineet kirkkoa lapsille vieraaseen hiljaisuuteen ja paikallaoloon. Heille kirkossa ja sen sanomassa ei ole mitään pelottavaa, toisin kuin itselleni lapsena, ja voi mikä onni että niin on!

Heille kirkon ovet ovat avoinna, ja he voivat itse päättää tulevatko niistä kulkemaan, ilman pelkoa siitä että jos ei kulje, joutuu helvettiin.

PAROLA DEL GIORNO: chiesa (f) = kirkko