Kukat haudalla eivät ilahduta ketään - viethän vanhemmillesi kukkia kun he vielä ovat elossa

Joulukuun alku, jäätynyt maa. 

Joulukuun kolmas, elämäni vedenjakaja, se oli taas eilen täällä. Pimeä aamu, hitaasti vaaleneva päivä, vähän ulkoilua lasten kanssa, arjen  rutiineja, sitten taas pimeys. Tuikitavallinen, toistensa kaltainen talvipäivä.

Kolmetoista vuotta sitten päivässä ei ollut mitään tuikitavallista. Siitä tuli isäni kuolinpäivä. Se kaikki oli ollut ilmassa ja nähtävillä jo kauan, pahaenteinen tumma läikkä isän otsassa, hoitojaksot sairaalassa, nopeasti tapahtunut kuihtuminen ja väsymys, outo haju hänen makuuhuoneessaan, kuoleman haju, tajusin sen vasta jälkikäteen, ja kun sen kerran oppii tuntemaan sen muistaa aina. Mutta silloin kun vielä oli aikaa nähdä ja tajuta, sokeutuneilla silmilläni en nähnyt mitään, vain sen minkä halusin nähdä. Eikä kukaan halua nähdä kuolemaa.

Meillä kotona on yhä leivinuunin päällä yksinäinen muoviruusu. En ole muovikukkien ystävä,  parempana pidän eläviä, mutta tätä kukkaa en osaa heittää pois. Minun oli tarkoitus viedä se isälle kolmetoista vuotta sitten sairaalaan. Osastolle ei saanut viedä oikeita kukkia, joten ostin muoviruusun. Tein lähtöä koko päivän. En saanut aikaiseksi. Iski päänsärky, migreeniä, tuli kaikenlaista mikä lykkäsi lähtemistä. Mitä lie tekosyitä, pelkoa ja halua piiloutua peiton alle, kuvaannollisesti ja konkreettisesti. Lopulta oli jo ilta, menen huomenna, heti luennon jälkeen.

En ehtinyt. Aamulla tuli puhelu, isä oli kuollut illalla. Muoviruusu jäi käteeni, loppuelämäkseni antamatta. Haudalle vein kukkia, valitsin kukkakaupassa kauneimmat amaryllikset ja peikonmarjat, punaisimmat kukat jotka löysin, olihan joulu ja mikään muu väri ei olisi tehnyt oikeutta kaikille tunteilleni, vereslihalle jolla sieluni oli, hehkuvanpunaiselle ja kipua tihkuvalle.

Vein kukkia haudalle koko kevättalven, tuoksuvia, hehkuvia kukkia kynttilöiden ympärillä. Sinne ne aina jäivät, pakkaseen ja lumeen, kuihtuivat ja jäätyivät kuoliaiksi heti kun olin kääntänyt haudalle selkäni.

Vein haudalle myös hääruusuni seuraavana keväänä, isoimmat koskaan näkemäni valkoiset ruusut, täyteläiset, ammolleen avautuneet, yltäkylläisyydessään niin raskaat etteivät varret olleet jaksaa kannatella niitä. Nekin jätin sinne, valkoisen hautaristin rinnalle nuokkumaan loppukevään vaaleanvihreyteen. Kun viikon päästä tulin takaisin, ne olivat jo pudottaneet enimmät terälehtensä ja ne harvat jotka vielä roikkuivat kiinni, olivat reunoiltaan ruskeat.

Jää on kuin kuolema: se peittää kaiken alleen ja on myöhäistä antaa veden virrata.

Olen kantanut isän haudalle lukemattomia kukkia. Ruusujen lisäksi kanervia, kieloja, päivänkakkaroita, tulppaaneita, neilikoita, hyasintteja, krysanteemeja, valkovuokkoja, liljoja, samettikukkia, orvokkeja, pelargonioita, tuomenkukkia, jasmiininkukkia, syreenejä, gerberoita, mustasilmäsusannoja, ahkeraliisoja, hortensioita, globelioita, särkyneitäsydämiä, en muistakaan mitä kaikkia.

Ainoa kukka jonka muistan kuin eilen koetun muiston ja jonka kaikkein eniten olisi halunnut antaa, on se ruusu jota en koskaan ehtinyt.

Moni tekee saman virheen. Kun vanhemmat vielä ovat elossa, on aina liian kiire ja hoppu, on töitä ja harrastuksia ja päänsärkyjä, ja sitten kun tuuli käy eikä heitä enää ole, viedään haudalle kukkia tai tilataan haudanhoitopalvelu viemään. Kulutetaan enemmän rahaa kukkiin kuin milloinkaan muulloin. Hautakimpun hinnalla saisi monta upeaa tavallista kukkaa tai kimppua, jopa kymmeniä, mutta elävälle rakkaallemme emme koskaan ole valmiita ostamaan niin kalliita kukkia, mieleemme tuskin edes pälkähtää, että voisimme niin tehdä.

Siellä ne kukat sitten loistavat, hautausmaan tyhjyydessä, jossa niitä eivät näe muut kuin oravat ja linnut ja satunnaiset hautuumaakävijät. Haudalle viedään kukkia kaipauksesta, kunnioituksesta, katumuksesta, ei ilahduttamaan ketään.

Äärettömän paljon enemmän ilahduttaa, jos vie kukkia vanhemmille silloin, kun sen voi vielä tehdä. Kun he ovat vielä elossa.

Tee se nyt, älä odota huomiseen. Silloin voi olla jo aivan liian myöhäistä.

Isää ei enää ole, on vain hänen kuvansa pianon päällä, jossa hän ikuisesti heittää kolikkoa olkansa yli
 Fontana di Trevin suihkulähteeseen Roomassa, sinne koskaan palaamatta.

PAROLA DEL GIORNO: E`meglio portare dei fiori ai propri genitori quando ancora sono vivi, non quando è troppo tardi e i fiori devono essere portati sulla tomba. = On parempi viedä kukkia vanhemmilleen kun he vielä ovat elossa eikä sitten kun on liian myöhäistä ja kukat täytyykin viedä haudalle.