Leïla Slimani: Adèle - Pakkomielteinen halu jättää kylmäksi

Leïla Slimani: Adèle

Leïla Slimanin Adèle on tullut useaan otteeseen vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä. Tähän mennessä olen vältellyt romaanin lainaamista, vaikka esikoisteos kyseessä onkin, sillä sen aihe tuo helposti mieleen kevyet seksifantasiakirjat: naisen pakkomielteinen halu. Kirjan avatessa silmä osuu melkein väkisin johonkin sen lukuisista seksikohtauksista, joten ensisilmäyksellä se tuntuu olevan enemmänkin viihdeosastoa.

Mutta kun tarkemmin katsoo ja lukee, huomaakin ettei seksikohtauksissa ole mitään viihteellistä, ei edes aistillista, ei mitään minkä tarkoitus olisi tuottaa nautintoa. Niitä lukiessa alkaa melkein kuvottaa, ellei satu pitämään rikkirepimisestä, riekaleisesta vulvasta ja halusta tulla kourituksi sisuskaluja myöten. Edes päähenkilö, miehen luota miehen luo kiertävä Adèle, ei nauti. Hän virtsaa jälkeenpäin verta ja ulvoo tuskasta. Ei tämä reginaosastoa olekaan.

Kirja kertoo surullisesta, tyhjästä, kylmästä ja sairaasta naisesta, jonka sairauden nimi on seksiriippuvuus. Adèlella on unelmien elämän kulissit: huolehtiva ja rakastava
lääkäriaviomies, suloinen lapsi, hieno koti Pariisissa. Mutta mitä äiti tekeekään, kun aviomiehen silmä välttää? Etsii, hakee, flirttaa, saalistaa. Kauniin naisen on helppo saada miehiä, hän iskee heitä yhtä hyvin kadulta, työmatkoilta kuin ystäväperhepäivällisiltä.

Adèlen himolla ei ole mitään tekemistä nautinnon kanssa. Se on silkkaa valloittamisen halua, halua tulla käytetyksi, otetuksi, särjetyksi. Adèle haluaa, että miehet murskaavat hänet ja satuttavat häntä. Hän haluaa, että miehet hullaantuvat häneen, että hänen kynsissään on verta ja sormissaan spermaa, ja kuka tahansa käy kohteeksi.

Oman aviomiehen kanssa Adèle ei tunne mitään, vaikka häntä rakastaakin, omalla tavallaan. Ystävä kysyykin häneltä aivan aiheellisesti, miksi ihmeessä hän on ylipäätään mennyt naimisiin, koska mikään pakko ei olisi ollut. Samaa miettii lukijakin.
Hoidetaan tämä nopeasti pois päiväjärjestyksestä, Adéle ajattelee riisuutuessaan yksin omalla sängynreunallaan. --- Nyt akti on jo ohi. Richard pukeutuu saman tien. Toipuu tunnekuohusta oitis. Avaa television. Häntä ei näytä huolettavan yksinäisyys, johon hän vaimonsa hylkää. (s.43-44)

Kirjan edetessä etsin epätoivoisesti jotakin, joka saisi myötätunnon nousemaan päähenkilöä kohtaan. Ei onnistu. Slimani jättää hänet etäiseksi ja kuin mekaanisesti toimivaksi nukeksi kirjan sivuilla, ikuiseksi arvoitukseksi. En ymmärrä hänessä mitään, en ymmärrä hänen motiivejaan eikä niitä kirjassa edes kovin paljon yritetäkään selittää, vain aavistuksen verran paikoitellen raotetaan välähdyksillä Adèlen lapsuudesta, nuoruudesta ja ilmiselvän vinoutuneesta äitisuhteesta.
"Mutta minä olen sinun äitisi, minä muistan kaiken. Sen miten sinä keikutit peppuasi, et ollut vielä edes kahdeksan vanha. Teit miehet hulluiksi. Aikuiset puhuivat sinusta, vaikka sinun olisi pitänyt olla näkymätön. Eivätkä sanoneet pelkkää hyvää. Sinä olit sen sortin lapsi, josta aikuiset eivät pidä. Pahe oli jo sinussa. Olit melkoinen tekosiveä teeskentelijä. Voit kyllä lähteä. En odota sinulta mitään. Ja Richard poloinen on niin kovin kiltti. Sinä et ansaitse häntä." (s. 216)

Adèle on herkkä ja hauras, selvästikin isäsuhteessaan vaurioitunut ja etäisestä, tunnekylmästä ja torjuvasta äidistä kärsinyt, mutta siltikään myötätunto ei nouse. Ehkä on vain niin vaikea ymmärtää, että joku pystyy sellaiseen kuin hän, en ymmärrä sitä edes sairauden kautta.

Vaikka valtavahan addiktion täytyy olla, sillä sen rinnalla toiseksi jäävät niin lapsi, aviomies kuin työkin. Ainoaa ystäväänsä Adèle käyttää alibinaan seksiseikkailuilleen. Kun mies joutuu liikenneonnettomuuteen, johon Adèlen seksihurjastelut ovat kaiken lisäksi osasyyllisiä ja sen seurauksena sairaalahoitoon, Adèle näkee senkin vain mahdollisuutena vapauteen. Hän vapautuu lapsestaan (vie hoitoon voidakseen hoitaa miestään) ja työstään (pitää vapaata voidakseen hoitaa miestään) onnettomuuden varjolla, mutta käyttää kaiken aikansa likaisiin, kokaiininhuuruisiin puuhiinsa, joiden seuraukset ovat täysin käsittämättömät, yhtä käsittämättömät kuin naisen motiivit käyttäytyä niin kuin käyttäytyy.
Nenään sattuu. Suihkun alla hän huomaa veren, joka valuu pitkin reisiä. Hän ei uskalla katsoa vulvaansa, mutta tuntee että se on haavoilla, ruhjeilla ja turvoksissa kuin tohjoksi hakattu naama. Hän ei muista paljonkaan. Kroppa on hänen ainoa vihjeensä. Hän ei ollut halunnut viettää iltaa ypöyksin, sen hän muistaa. ( s.124)

Tekstin kertomat asiat eivät ole helppoja ja kauniita, mutta luin kirjan loppuun asti, sillä se on sujuvasti kirjoitettu ja ahdistavasta aiheestaan huolimatta helposti ahmaistava. Ennen kaikkea luin sen loppuun siksi, että se on esikoisteos. Minkälaisia tekstejä on päätynyt kirjaksi asti, millaisilla aiheilla on mahdollista saada käsikirjoitus läpi, se ei lakkaa kiinnostamasta minua.

Ja kuten esikoisteosten kohdalla aina, niin nytkin mietin, miten paljon siinä on esikoisteoksille tyypillistä omaelämäkerrallisuutta. Kirjailijan parasta ajatellen toivottavasti ei paljon, vaikka Slimani toimittaja onkin Adèlen tapaan, hänellä on tummaa marokkolaista verta Adèlen tapaan ja hän asuu myös Pariisissa Adèlen tapaan miehensä ja lastensa kanssa.

Jos ja kun kirjassa on omaelämäkerrallisuutta, niin hatunnosto kirjailijalle rohkeudesta ja toive, että hän on parantunut riippuvuudestaan, kuten Adèlekin lopulta kirjassa yrittää parantua aviomiehensä avulla.

Kirjaa on kehuttu paljon, marokkolais-ranskalainen Slimani sai siitä Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015,  mutta sen ei silti sanota vetävän vertoja Slimanin toiselle romaanille Kehtolaululle, jolla hän nousi maailmanmaineeseen. Adèlea lukiessa tulee väkisin mieleen, että hehkutus ainakin osittain varmasti johtuu vetävästä ja rohkeasta aiheesta sekä toisen romaanin tuomasta kuuluisuudesta. Lukuelämyksenä Adèle ei ollut mitenkään erityinen, vaikka toki kieli on kuvailevaa ja tarina melko hyvin kudottu, vaikkakin minun makuuni ehkä liian paljon aukkoja jättävä.

Kirjan loppu on erikoinen, siitä joko pitää tai sitten se harmittaa - minun tapauksessani jälkimmäistä. En muutenkaan pidä kirjoista, jotka jättävät liian paljon arvailujen varaan, pelkäävät selittävänsä lukijalle liikaa eivätkä siksi selitä yhtään mitään. En halua lukiessani koko ajan joutua miettimään, että mitähän tässä yritetään sanoa, mitä pitäisi lukea rivien välistä, mikä osata päätellä epämääräisistä vihjeistä. Olenko tyhmä lukija, ehkä olen, mutta niin se vain on.

Syitä Adèlen addiktion syntymiseen olisin mieluusti kuullut enemmän, ne olisivat olleet mielestäni aivan oleellisia, sillä tällaisena kirja keskittyy hieman liikaa kuvaamaan itse asiaa, seksiriippuvuutta ja sen tunteettomia, tuskallisia ja karuja seksiakteja. Paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut lukea, millaisista syistä ja traumoista tällainen hulluus on päässyt kehittymään.

Loppupuolella, kun vaimon salaisuudet paljastuvat, kirja tosin muuttuu mielenkiintoiseksi kuvaukseksi siitä, miten petetyn aviomiehen raivo vaihtuu haluksi auttaa ja lopulta unohtaa. Adèlessakin varmaan tapahtuu jotakin kasvua ja paranemista, mutta riittääkö se? Se jää lukijan pääteltäväksi.
Hän haluaisi kerätä voimia, että jaksaisi palata rautatieasemalle, nousta junaan tai heittäytyä sen alle. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa hän haluaa palata tutuille rinteille, ristikkorakenteiseen taloon, pohjattomaan yksinäisyyteen, Lucienin ja Richardin luo. Hän itkee poski vasten virtsanhajuista kaakelilattiaa. Hän itkee, koska ei kykene palaamaan. (s. 220)



Leïla Slimani: Adèle. 
WSOY 2019
229 sivua
lainattu kirjastosta