Valoa ja energiaa kansalle joka pimeydessä vaeltaa - miksi joulua vietetään juuri nyt?

Kynttelikkö loistaa pimeässä.

Tänään aamucappuccinon ääressä tuijottaessani ulos pimeyteen lähtee iso kiitos niille, jotka aikoinaan keksivät sijoittaa joulun juuri tähän ajankohtaan, vuoden pimeimpään aikaan. Mitä tekisimmekään ilman jouluvaloja! Lyhyet päivät yhdistettynä lumettomuuteen ottavat niin koville, että ei tätä ilman joulua kestäisi - eikä ilman erästä toista kaamoksentappajaa, josta kerron myöhemmin tässä postauksessa.

Miksi joulu sitten on juuri nyt? Joulua alettiin laajemmin viettää Jeesuksen syntymäjuhlana 300-luvulta alkaen, samoihin aikoihin kun kristinusko tuli valtiouskonnoksi Rooman valtakunnassa. Oli kätevää sijoittaa juhla ajankohtaan, jossa juutalaiset olivat perinteisesti viettäneet Hanukkah-juhlaa Jerusalemin temppelin öljyihmeen muistoksi juutalaisen ajanlaskun mukaan kishlev-kuun 25.päivänä (marras-tammikuussa).

Myös roomalaisilla oli ollut saturnalia-juhlansa, Saturnuksen, maanviljelyksen jumalan kunniaksi vietetyt juhlallisuutensa nykyjoulua edeltävinä päivinä sekä Sol Invictuksen, voittamattoman auringon juhla joulukuun 25. päivä. Saturnaliassa juhlittiin ja toivottiin hyvää satoa, ja sen symboliksi vaihdettiin pieniä lahjoja.

Keltit pitivät joulukuun 25. päivää virheellisesti vuoden lyhyimpänä, ja sijoittivat siihen talvipäivänseisausjuhlansa. Myös monet muut aurinkoa jumaluutena palvovat pakanauskot juhlivat vuoden lyhintä päivää ja pimeyden taittumista. Muinaisten germaanien talvipäivänseisausjuhla tunnetaan nimellä yule.

Ei ihme että päivän lyhenemisen loppumista ja valon lisääntymisen palaamista juhlittiin. Täytyihän tämän pimeyden painaa ihmistä menneinäkin aikoina, jolloin ei ollut sähkövalon, humanistisen ihmiskäsityksen ja nykyisenkaltaisen oikeusjärjestelmän antamaa suojaa pimeyttä vastaan. Me valitamme nyt, että pimeys masentaa ja kärsimme koska emme voi elää vuodenaikojen vaihtelun rytmin mukaan vaan joudumme pysymään tehokkaina pimeydestä huolimatta, mutta entisaikaan pimeässä vaeltaminen saattoi konkreettisesti olla kuolemaksi, jos astui harhaan tai sattui huono tuuri vastaantulijoiden suhteen.

Me nykyihmiset sen sijaan voimme ainakin enimmäkseen rauhallisin mielin ja ilman pelkoa puskissa piileskelevistä maantierosvoista lähteä iltapimeässä vaikka lenkille. Niin tein minäkin eilen, kun päivä oli ensin kulunut masentavissa merkeissä sisällä kuumeisen lapsen kanssa. Ei sentään satanut vettä tai räntää kuten kolmella edellisellä lenkillä (kyllä, viime viikkoina on satanut useampana iltana kuin ollut satamatta), eikä edes pahemmin viimonut tuulta. Vuodenaikaan nähden lähes huippusää, siis.

Kun nielin märästä kiiltävää asfalttia kilometri toisensa jälkeen, mielessä kävi monenlaisia ajatuksia. Tämä on hulluutta, miksi teen tätä, miksi en pysynyt sohvalla ja avannut vielä yhtä joulusuklaakonvehtia. Mitä pidemmälle lenkki eteni, sitä enemmän ajatuksiin hiipi ilo ja tyytyväisyys. Tein sen, jälleen kerran, voitin pimeydenpelon ja laiskuuden ja lähdin liikkeelle. Minulla on jalat, minulla on terveyttä ja voimaa, miksi en lähtisi, tietysti lähden. Niin kauan kuin pystyn ja jalat kantavat, minä juoksen. Minut on tehty sitä varten, ihminen on luotu juoksemaan, kilometri toisensa jälkeen, joka päivä, aina uudelleen.

Lenkkipolun varrella pimeydessä loistivat jouluvalot.

Vastaan tuli satunnaisia pyöräilijöitä, heidän ajovalonsa häikäisivät pimeään tottuneita silmiä, jossakin välähti heijastin. Jokunen lenkkeilijäkin tuli vastaan, toisia pimeälle ja synkkyydelle periksiantamattomia. Olisi tehnyt mieli antaa heille läpsy, onnitella siitä että hekin ovat täällä, pimeyden keskellä juoksemassa.

On nimittäin niin, että juokseminen ulkoilmassa on paras kaamoksennujertaja. Jos voisin, määräisin juoksemisen pakolliseksi harrastukseksi koko  tälle kaamosvyöhykkeellä ja sen liepeillä elävälle kansalle. Olkoon päivä kuinka synkkä, pimeä, vastoinkäymisiä täynnä ja väsynyt tahansa, juoksulenkki vie sen kaiken mennessään.

Kun juoksee, ei oikeastaan ole väliä, mikä on sää, mikä valoisuuden aste, mikä kotiin jättämiesi ongelmien määrä. On vain askel toisensa jälkeen, kaikki muu on omassa päässäsi, myös ongelmasi ja asenteesi niihin. Ja erityisesti se, annatko pimeyden tai kylmyyden tai muun tekosyyn estää lenkkiäsi.

Mutta mikä on talvilenkissä parasta? Se kun tulee kotiin, takana on tunti juoksua, lihaksissa tuntuu, käytät vielä koiravanhuksen iltakävelyllä, pienellä palauttavalla, sitten kodin lämpö ja valo on sinun. Käyt ehkä saunassa, istut joulukuusen viereen sohvalle ja joka paikassa kimmeltää joulun valot, juot lasin lämmintä karpaloglögiä ja tunnet, kuinka lenkin rasitus kihelmöi kehossa, juuri sillä tavalla kuin pitääkin.

Ja olet pirteämpi kuin koko päivänä, voisit lähteä vaikka toiselle lenkille heti perään. Mutta ei tarvitse, olet ollut jo ja voit odottaa sitä hetkeä, kun lenkin energia pikku hiljaa muuttuu hyvän unen tuovaksi raukeudeksi.

Kunnes lopulta teet sitä, mitä pimeään vuodenaikaan ihmisen on tarkoitettu eniten tekevän: käperryt nukkumaan ja nukut yhdeksän tuntia yhtä kyytiä. Ja olet valmis heräämään uuteen pimeään päivään.

Mutta hei, enää neljä vaivaista vuorokautta ja se on ohi, päivien lyheneminen nimittäin. Sitten ne alkavat taas pidetä, ja kohta meillä on taas valoa niin että olemme hukkua siihen. Ensin häikäisevät keväthanget, sitten illat jotka tulvivat valoa, aamuaurinko joka työntyy verhojen raosta niin voimallisena että et voi nukkua. Ja lopulta keskiyön valo, ainakin niin kauan kunnes onnettomat talviaikahössöttäjät vievät sen meiltä pois, toivotaan todella että eivät (lue ajatuksiani talvi-vai kesäaikaan siirtymisestä täältä).

Muistatko sen kaiken valon, muistathan vielä? Ihan varmasti muistat.

PAROLA DEL GIORNO: il periodo più buio dell'anno = vuoden pimein aika