Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. Unohtumaton rakkaustarina keskitysleiriltä - jotta emme unohtaisi

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. 

Tänään maanantaina 27. tammikuuta on Holokaustin uhrien muistopäivä, jota Suomessa vietetään vainojen uhrien muistopäivän nimellä. Liioittelematta voisi sanoa, että se on jollekin asialle omistetuista päivistä tärkeimpiä, ellei tärkein. On hyvä että omistamme päiviä suomen kielelle, kirjoille, naisille, äideille ja lemmikkieläimille, mutta mikään niistä ei merkitse mitään, jos unohdamme ihmisyyden, kuten vainoissa ja kansanmurhissa käy.

Natsien hirmutöissä eivät merkinneet mitään kielet, kirjat, sukupuolet, äidit tai edes pienet viattomat lapset. Kun ihmisyys riisutaan ja ihminen kadottaa sielunsa, ei jää jäljelle mitään. On vain pahuutta jolle ei löydy pohjaa, ei reunoja. Siinä ei auta mikään kirjaviisaus, ei humanismi, eivät edes korkeammat voimat. Kirjaroviot paloivat natsi-Saksassakin, kirkko oli pelkkä kuollut kirjain ja osa natsismin koneistoa, humanismin ihmiskäsitys poljettiin maahan ja poltettiin krematorioissa kuuden miljoonan uhrin - juutalaisten, romanien, homoseksuaalien, toisinajattelijoiden - mukana.

Luin Heather Morrisin Auschwitzin tatuoijan jo yli viikko sitten, mutta halusin säästää arvostelun kirjoittamisen juuri tälle päivälle. Ja jos on aikaisemmin ollut vaikeaa käyttää kirjaesittelyissa arvostelu-sanaa, niin nyt se on ehkä vaikeampaa kuin koskaan.

Heather Morris kirjoittaa kirjassaan slovakianjuutalaisen Lale Sokolovin kokemuksista Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä, jonne hän joutui 24-vuotiaana huhtikuussa 1942 ja tammikuuhun 1945 asti, eli kunnes Neuvostoliiton puna-armeija vapautti jäljelle jääneet vangit ja sulki leirin. Tämä tapahtui 75 vuotta sitten juuri 27. tammikuuta,  päivänä joka myöhemmin valittiin Holokaustin uhrien muistopäiväksi.

Romaani pohjautuu haastatteluihin, jotka Morris teki Sokolovista vuosina 2003-2005. Sokolov halusi kertoa tarinansa 87-vuotiaana, ennen lähestyvää kuolemaansa, hetkeä jolloin hänen oli "mentävä Gitan luo". Se tapahtuikin pian haastattelujen jälkeen, vuonna 2006. Gita oli kuollut kolme vuotta aikaisemmin.

Gita oli hänen vaimonsa, ja koko Auschwitzin tatuoija kertookin heidän rakkaudestaan. Kirja on rakkaustarina keskitysleirillä - mikä hämmentävä, ristiriitainen sanapari, äärimmäinen pahuus ja äärimmäinen hyvyys yhdessä.

Tähän äärimmäisyyksien kohtaamisen varmasti paljolti perustuu se, että Auschwitzin tatuoija on niin lyhyessä ajassa tullut niin suosituksi kirjaksi: sitä on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti ja Suomessakin yli 30 000. Kirja on käännetty jo ainakin 30 kielelle.

Jotkut sanovat, että kun on lukenut yhden keskitysleirikirjan, on lukenut ne kaikki. Tämä on minusta todella ikävästi ja  vähättelevästi sanottu, sillä jokainen, aivan jokainen keskitysleiriltä hengissä selvinneen tarina ansaitsee tulla kuulluksi. Kirjojen mahdollinen samankaltaisuus sitä paitsi kertoo omaa tarinaansa natsien tappamis- ja kiduttamiskoneiston yhdenmukaisuudesta, tehokkuudesta ja järjestelmällisyydestä ja on omalta osaltaan osoittamassa vääriksi moukkamaisia mielipiteitä, jotka kiistävät koko holokaustin tapahtuneen.

Holokaustista kertovia aikalaistodistuksia olisi päin vastoin saatava vain lisää, maailma tarvitsee niitä. Me tarvitsemme niitä. Kuten niin usein mutta aiheellisesti sanotaan - ettemme vain unohtaisi.

Sivuutan tässä arvostelussa kaikki ne epäjohdonmukaisuudet ja jopa historiallisten tosiasioiden vääristymät, joita kirjasta on osoitettu. On ehkä totta, että antibiootit eivät vielä olleet yleisessä käytössä vuonna 1943, eikä Lale näin ollen ole voinut hankkia lääkettä rakastetulleen, vaan Gitan on täytynyt parantua pilkkukuumeestaan muilla tavoin. Gitan käsivarteen tatuoitu numero ei ehkä ollut se mikä se kirjassa oli. Jotkut myös sanovat, ettei Auschwitzissä ole historiantutkimuksen mukaan pelattu jalkapallo-otteluja SS-miesten ja vankien välillä (itse tosin muistelen lukeneeni näistä absurdeista otteluista jossakin toisessakin keskitysleiriltä selvinneen kertomuksessa.)

Mutta mitä väliä on näillä pienillä yksityiskohdilla? Kuten kirjailija itse sanookin, kirjan ei ole tarkoitus olla dokumentintarkka kuvaus tapahtumista tai historiankirjoitusta, vaan siinä kuuluu silminnäkijän, haastatteluhetkellä 88-vuotiaan miehen ääni. Kyse on muistin varassa kerrotusta tarinasta, jossa ei voi olla kuulumatta kaiken myöhemmän elämän ja muistojen niihin tuomat vivahteet. Voiko ihmistä syyttää siitä, ettei hän muista kaikkea kuudenkymmenvuoden takaista loogisen tarkasti, varsinkin kun kyse on syvästi traumatisoivista ja mielenterveyttä horjuttavista tapahtumista ja muistoista?

Eri asia on sitten se, mikä on kirjailijan tyylivalinta teokselle. Olisiko ollut parempi kirjoittaa reilusti elämäkerta eikä romaania, se onkin jo toinen juttu.

Kirjallisena teoksena arvioituna Auschwitzin tarina on vahvasti juonivetoinen, rakenteeltaan elokuvakäsikirjoitusmainen (alun perin tarinasta suunniteltiin elokuvaa, kunnes se muuttui romaaniksi), nopeasti eteenpäin kulkeva, jopa helppolukuinen kirja, joka ei mene henkilö- ja tapahtumakuvauksessa ja päähenkilöiden sisäiseen maailmaan pureutumisessa kovin syvälle. Se on oikeastaan sekoitus romaania ja elämäkertaa, lukijalla on ajoittain tunne ettei oikein tiedä, kumpi on kyseessä.

Tarinana Auschwitzin tatuoija on unohtumaton, ainutlaatuinen, puhutteleva ja traaginen. Jos haluaa lukea yhden keskitysleirikirjan mutta pelkää olevansa liian herkkä sen aihepiirille, tämä voi olla sellainen valinta jonka herkempikin kestää. Tällä tarinalla on lohdullinen loppu, niin yleisellä kuin päähenkilön tasolla. Natsien hirmutöille laitettiin viimeinkin piste, kaikkien niiden miljoonien turhien kuolemien ja käsittämättömän julmuuden määrän jälkeen, liian monen kannalta liian myöhään mutta laitettiin kuitenkin. Historian kammottavimpiin toisiin mahdollisiin tulevaisuuksiin kuuluu ajatus siitä, että natsit olisivat voittaneet sodan ja jatkaneet hirmuhallintoaan hamaan tulevaisuuteen.

Lale selvisi hengissä, hänen rakkaansakin selvisi, ja he saivat toisensa. Loppuratkaisun tietäminen on ainoa lohtu kirjaa lukiessa, toivoa antava ajatus joka kannattelee yli keskitysleirin mielettömyyden kuvauksien.

Morris ei tosin kuvaile julmuuksia - armeliasta lukijan kannalta -  yhtä yksityiskohtaisesti kuin monessa muussa keskitysleirikuvauksessa, vaan alleviivaa halunneensa kirjoittaa mahdottomissa oloissa syntyneen rakkaustarinan, ei julmuuksien yksityiskohtaista kuvailua. Esimerkiksi Shlomo Venezian Sonderkommando. Elämäni Auschwitzissa -teos (Like 2008) kuuluu tässä mielessä aivan toiseen kategoriaan. Siinä natsien sonderkommandona eli ruumiidenhävittäjänä työskennellyt kreikanjuutalainen Venezia kertoo pakon edessä suoritetusta "työstään" kaasukammioon joutuvien ihmisten saattajana ja lopulta kaasutettujen ruumiiden lapioijana polttouuneihin

Venezian oli työssään mm. huolehdittava, että vangit siirtyivät "suihkuhuoneeseen" mahdollisimman joutuisasti, jotta natsit eivät hermostuisi - jos he hermostuivat, he alkoivat halkoa vankien päitä luunmurskaamiseen käytetyillä metallipampuilla.

Lisäksi työhön kuului ammuttavien vankien pään pitelemistä siinä asennossa, että verta ei roiskahtaisi pään räjähtäessä tappajan eli SS-miehen vaatteille. Jos niin kävi, seurasi rangaistuksena hakkaaminen tai jopa kuolema. Kirjaa lukiessa koko maailma pysähtyy, ihmisen pahuus välittyy kirjasta iholle asti ja saa voimaan pahoin.

Kuvaavaa on, että olen lukenut Venezian teoksen vuonna 2008, jolloin tein graduani italialaisesta Auschwitzista selvinneestä Primo Levistä ja ihmisyyden käsitteestä hänen tuotannossaan, mutta muistan nuo yksityiskohdat - ja monta muuta - yhä vieläkin.

Samoin kuin muistan kohtauksia Anne Frankin päiväkirjasta, jonka luin lapsena, muistaakseni kaksitoistavuotiaana. Se oli ensimmäinen välähdys ja verhon raotus tähän historiankirjojen käsittämättömään lukuun, jolta vielä yritän omaa yhdeksänvuotiasta esikoistani suojella. Kun hän on joskus kysynyt, keitä olivat natsit ja mitä he tekivät juutalaisille, en ole vastannut hänelle läheskään totuudenmukaisesti. Hänen ei vielä tarvitse tietää siitä mitään. Olen vain sanonut, että natsit olivat hyvin pahoja ihmisiä ja tekivät paljon pahoja asioita juutalaisille ja muillekin ihmisille.

Anne Frankin päiväkirjan lukeminen oli minun elämässäni alkupiste ihmisyyden pohdinnoilleni ja utelialisuudelleni juutalaista kansaa kohtaan. Miksi heille tehtiin niin, en lakannut mielessäni kysymästä. Ja kun sain tietää, että juutalaisilla on nyt oma maa Israelissa, tulin hyvin onnelliseksi. Aihe ei jättänyt minua rauhaan, vaan aloin jo silloin ajatella, että jonakin päivänä haluan nähdä juutalaisten maan, sen jonka he ovat kokemiensa kauhujen jälkeen rakentaneet. Ylioppilaskesänä sitten Israeliin matkustinkin, kibbutsille töihin.

Sokolov arkaili tarininansa kertomista pitkään, koska pelkäsi ihmisten pitävän häntä SS-miesten kanssa veljeilijänä. Hänhän sai itselleen etuoikeuksia toimiessaan leirille saapuvien vankien tatuoijana, työn joka piti hänet hengissä. Tatutoija, tätowierer, sai nukkua paremmassa, lämmitetyssä parakissa, sai enemmän ruokaa ja vapauksia - mutta myös mahdollisuuksia salaa auttaa muita.

Sokolov sai käsiinsä vangeilta takavarikoituja jalokivia ja muita kalleuksia ja teki niillä kauppaa ulkomaailman kanssa pystyessään työntekijänä hieman vapaammin liikkumaan leirien välillä ja sisällä, ja sai siten hankittua ruokaa ja tarve-esineitä itselleen ja muille vangeille, mm. jo mainitun antibiootin, jonka ei pitäisi siis historiallisten faktojen valossa ollut olla mahdollista. Mutta ehkä kyse oli jostakin muusta lääkkeestä, ja Sokolovin muisti on vain tehnyt tepposet? Itse olen taipuvainen ajattelemaan näin.

Mielestäni on myös saivartelua takertua antibiootti-yksityiskohtaan, kun ajattelee mistä oikeastaan puhutaan: siitä että Lale osti makkaroita, suklaata ja leivänpaloja, joskus myös lääkettä rakastetulleen tai sukkahousuja sadistisen kaponsa tyttöystävälle, rubiineilla, timanteilla ja kultakoruilla. Maksoi leivästä kullalla. Sopii vain kysyä, missä oli näiden puolalaisten maanviljelijöiden sydän, kun he ylipäätään halusivat mitään maksua antamastaan ruuasta. Varsinainen ihmisyyden ja jalometallien arvonalennus.

Sokolovin etuoikeuksiin kuului myös mahdollisuus käydä tapaamassa rakastettuaan Gitaa tämän parakki numero 9:ssä, heillä oli siellä jopa intiimejä hetkiä, joiden lukeminen on todella vavahduttavaa. Rakkautta keskitysleirissä, sitä huomaa ihmettelevänsä aina vaan, voiko se olla tottakaan. Hämmästyttävä, hämmentävä tarina, oudolla tavalla lohdullinen, kuin kynttilän valo täydellisessä pimeydessä.

Syy miksi Lale lopulta halusi tarinansa kertoa ennen kuolemaansa on se, että hän huomasi antisemitismin kasvaneen ympärillään. Tämä on ollut motiivina monelle muullekin keskitysleiritarinansa kertoneelle ja julkaisseelle.

Äärimmäisen tärkeä motiivi, sillä pelko historian unohtamisesta on aivan aiheellinen. Juutalaisvastaisuus on lisääntynyt niin Euroopassa kuin Amerikassa, Israelin viholliset ja vastustajat lisääntyvät ja jopa eräs suomalainen kansanedustaja hortoilee Israelin rajalla täysin käsittämättömissä puuhissa. Niin moni katsoo ahtaasti vain yhtä pientä kaistaletta kartalla ja unohtaa kokonaan katsoa menneisyyteen ja sen kauhuihin, joista nousee israelilaisten motiivi ja täysi oikeus puolustaan maataan. Eikä tämä tarkoita pelkästään holokaustia, vaan arabimaissa esiintyvää, väkivaltaista ja paatoksellista juutalais- ja Israelvastaisuutta.

Vaikkei Israelin puolustautumisen ja terroriuhan torjunnan keinoista aina olisi yhtä mieltä, ei siis pidä unohtaa että puolustustarpeeseen on erittäin hyvä syy. Uhkan realisoitumisen todennäköisyys on varsin suuri, jos Israel vähänkään laskee puolustustasoaan, ja vaikka ylilyönnit tällaisessa tilanteessa ovat erittäin valitettavia, ne ovat kuitenkin ymmärrettäviä. Palestiinalaisten tilanne on ikävä, mutta kuten aina, kolikolla on toinenkin puoli: palestiinaisongelma on arabivaltioille kätevä keino osoittaa, että Israel on "pahis", eikä kukaan tule enää kysyneeksi, miksi arabivallat eivät koskaan ole osoittaneet suurta auttamishalua samaa uskoa tunnustavia pakolaisia kohtaan. Sen sijaan ne ovat lietsoneet juutalaisvihaa alueella niiltä ajoilta asti, kun Palestiina oli Brittien mandaattialue ja ensimmäiset ajatukset juutalaisvaltion perustamisesta heräsivät.

Harva Israelin nykypolitiikkaa arvosteleva pitää mielessä tai ehkä edes tietää, että juutalaisvainot eivät suinkaan rajoitu toisen maailmansodan aikaan vaan ulottuvat vuosisatojen- ja jopa tuhansien taakse historiassa. Nykypolitiikkaa ei toki voi tehdä sillä ajatuksella, että jatkuvasti hyvitellään menneisyyden vääryyksiä jollekin osapuolelle. Mutta tässä tapauksessa menneisyys tuo erittäin kiinnostavan näkökulman asiaan. Jos ei muuta, se saa kysymään: eivätkö he ikinä saa olla rauhassa, eivätkö ikinä ole saaneet?  Tässä jos missä asiassa, olisi hyvä pitää mielessä historian perspektiivi, vaikka hyvin tiedämmekin, että pitkällä aikavälillä (ja joskus lyhyelläkään) ihmiskunta ei koskaan opi virheistään.

Antisemitismi on ilmiö joka on vuosisadasta ja jopa -tuhannesta toiseen nostanut aina uudelleen päätään tietyin väliajoin. Puheet juutalaisten alemmuudesta, heidän tekemistään ilkitöistä, maailmanvallasta ja salaliitoista ovat tuttuja jo myöhäisantiikista ja keskiajalta.

Myös kirkko on ollut hyvin juutalaisvastainen instituutio. Monet varhaiset kirkkoisät ilmoittivat vihaavansa juutalaisia, ja mm. Martti Luther kirjoitti juutalaisvastaisia tekstejä, kuten opuksen nimeltä Juutalaisista ja heidän valheistaan. Juutalaisia on syytetty kaivojen myrkyttämisestä, rituaalimurhista ja tietenkin Jeesuksen surmaamisesta.

Usein juutalaiset olivat väestön varakkaampaa osaa, ja kateus yhdistettynä yhteiskunnan syöttämiin, sukupolvelta toiseen kulkeneisiin uskomuksiin teki mahdolliseksi sen, että historian eri vaiheissa juutalaisvastaisuus on ollut oikeastaan aika yleistä. Välillä se ilmeni ghettojen rakentamisena (Euroopan ensimmäinen ghetto perustettiin Venetsiassa vuonna 1516), välillä suoranaisina vainoina, pogromeina, joissa tavallista kansaa yllytettiin surmaamaan juutalaisia ja tuhoamaan heidän omaisuuttaan.

Jos mentäisiin vaikkapa 1600-luvun Puolaan, olisi hyvin mahdollista todistaa tapahtumaa, jossa naapurit olivat tyytyväisiä päästessään eroon juutalaisnaapureistaan, jotka hurjistunut kansanjoukko oli vienyt mennessään - eivätkä he koskaan palanneet.

Ajatus juutalaisen rodun alemmuudesta sai "tieteellisen" tuen 1800-luvun rotuoppien ja perinnöllisyystutkimuksen myötä. Vuonna 1903 ilmeistyivät Venäjällä Siionin viisaiden pöytäkirjat, myöhemmin väärennetyksi todennettu asiakirja, jota pidettiin todisteena juutalaisten maailmanvalta-aikeista.

Hitlerin valtaannousu vuonna 1933 ja hänen luomansa natsi-Saksa on siis oikeastaan vain huipennus hyvin pitkälle kehityskululle - se ei olisi voinut syntyä ilman valmista maaperää, kansan syvissä riveissä piilevää juutalaisvastaisuutta, joka salli protestoimatta sen, että juutalaisten elämää ryhdyttiin ensin jatkuvasti enemmän rajoittamaan ja hankaloittamaan, sitten heitä alettiin viedä keskitysleireille.

Miten moni saksalainen ja eurooppalainen tiesi, kuinka mielettömät mittasuhteet juutalaisvastaisuus lopulta leireillä sai, sitä ei voi tietää. Monet mielellään jälkikäteen sanovat, etteivät tienneet mitään. Moni kuitenkin varmasti tiesi, osa ehkä aavisteli, mutta varmasti iso joukko kansasta oli myös onnellisen tietämätön. Tai jos aavistelikin jotain, niin ei välittänyt tarpeeksi, eikä varmasti myös uskaltanut tehdä mitään - natsit olivat armottomia kaikille jotka ajattelivat toisin kuin he.

Sen että antisemitismin nousemisesta näkyy taas merkkejä - ja monissa islamilaisissa valtioissa merkit ovat koko ajan olleet näkyvissä ja voineet paksusti antisemitismin ja Israel-vastaisuuden sekamuotona - ei pitäisi jättää epäselvyyttä siitä, miten ymmärrettävää Israelin tarve puolustaa itseään on. Maahanmuuttoaallon seurauksena myös Euroopassa on yhä enemmän islaminuskoista juutalaisvastaista väestöä, puhumattakaan sen omasta natsiaatteita ja oikeistoa ihannoivasta kansanosastaan.

Näin vainojen uhrien päivänä jos koskaan se on erityisen tärkeää muistaa: keskuudessamme elää yhä ihmisiä, jotka pitävät toisia kansoja huonompina tai jopa ali-ihmisinä, joille viha voittaa rakkauden ja jotka otollisissa olosuhteissa voivat olla valmiita muuttumaan SS-miesten kaltaisiksi hirviöiksi. Pahuus ei ole kadonnut minnekään, se on alati läsnä ja kintereillämme, uusia muotoja ja ideologioita ottaen.

Sota teki saksalaiset (ja heidän liittolaisensa ja valloitettujen alueiden yhteistoimintaan suostuneet ihmiset) sellaisiksi, he vain tottelivat käskyjä tai joutuivat joukkoharhan valtaan, puolustelijat selittävät. Mutta sota ei tehnyt heitä sellaisiksi, he olivat sellaisia. Heillä oli mahdollisuus valita toisin, meillä kaikilla on. Nykyajan terroristeillakin on mahdollisuus valita toisin, samoin rasistisella äärioikeistolla. Mutta he eivät halua valita oikein - ja tärkeää on, että sellainen haluttomuus ei pääse leviämään ja saamaan jalansijaa. Terrostit ovat toki pelottavia, samoin väkivaltainen äärioikeisto, mutta he kuitenkin ovat vain pieni vähemmistö. Oikein vaaralliseksi jokin ideologia muuttuu, jos siitä tulee valtavirtaa. Eivät ne sadistiset johtajat, vaan tuhannet ja miljoonat tavalliset ihmiset, jotka antavat sen tapahtua, hiljaisen hyväksyntänsä. Hitlerkin valittiin demokraattisesti vaaleilla Saksan johtoon, sitä ei pidä unohtaa.

Kuten natsi-Saksassa tapahtui. Jos tarpeeksi moni ihminen olisi noussut vastarintaan, natsihallinto ei olisi ollut mahdollinen. Järjellä on vaikea käsittää sitä, miksi ei joku Hitlerin lähipiiristä, vaikka natsiupseereista - hehän kaikki kantoivat asetta koko ajan, eikö siellä ollut yhtään ihmistä joukossa - vain ottanut ja posauttanut hullua johtajaansa hengiltä, silläkin uhalla että itse olisi kuollut siinä samalla. Mitä vain, että sellainen kaikki mielikuvituksen rajat ylittävä häpeällinen pahuus ei olisi jatkunut.

Primo Levi käsittelee usein tuotannossaan häpeän käsitettä, sitä miten uhrit tuntevat häpeää siitä että alistuvat, että eivät tee mitään vaan tottelevat kiduttajiaan apaattisina. Häpeää siitä, että uhri tuntee kiukkua ja jopa vihaa kanssanvankejaan, ehkä nuorempiaan ja heikompiaan kohtaan, heitä jotka "jatkuvasti olivat pyytämässä jotain, suojaa, toisen ihmisen läsnäoloa, ruokaa". Häpeää siitä, että kilpailee ruuasta, ajattelee omaa etuaan, alentuu alhaisiin tekoihin suojellakseen itseään. Häpeää siitä että ovat juuri sellaisia eläimiä kuin natsit haluavat heidän olevankin. 

Ihmisyyden riisuminen vangeista oli osa natsien tuhokoneistoa, se teki ihmisten tappamisesta heille helpompaa. Natsi-ideologian mukaan juutalaiset olivat ali-ihmisiä. Tosin tämä heidän kieroitunut ajattelunsa kompastuu siihen(kin) seikkaan, että normaali ihminen ei halua olla edes eläimelle julma. Ali-ihmiset olivat siis selvästikin eläimiäkin alhaisempia. Natsit olivatkin erittäin luonnonsuojelumyönteisiä. Hitler oli kasvissyöjä ja vastusti metsästystä. Eläinten kohtelua parannettiin, luonnosuojelualueita perustettiin, eläinkokeet kiellettiin. Juutalaisille sen sijaan sai tehdä mitä vain.

Uhrien häpeä on tavallaan käänteistä häpeää; he häpeävät sitä mitä heille tehdään, että joutuvat olemaan osa sitä. Holokaustin jälkeen monien siitä selvinneiden juutalaisten häpeä kääntyi vihaksi kaikesta tapahtuneesta, hyvin ymmärrettävä tunteen siirtymä.

Primo Levin tuotannosta on suomennettu mm. keskitysleirikuvaus,
klassikkoteos Tällainenko on ihminen. (Se questo è un uomo)

Häpeä ei kuitenkaan kuulu uhreille, se kuuluu vain ja ainostaan tekijöille, hiljaisille hyväksyjille ja osittain myös heidän jälkeläisilleen. Isien pahat teot siirtyvät jälkipolvien kannettaviksi ja käsiteltäviksi. Natsien jälkeläiset voivat aivan ymmärrettävästi tuntea häpeää siitä, että ovat hirviöiden jälkeläisiä, että sellaisten ihmisten suku on saanut jatkua, vaikka itse syyttömiä isiensä tekoihin ovatkin. Ja tuntea myös tuskaa siitä, että oma isä, joka on pitänyt sylissä ja hellinyt, on riistänyt toisia lapsia äitiensä sylistä ja ampunut heidät, kuunnellut lasten itkua ja hätää inhimillisistä tunteista täysin tyhjänä.

Nyky-Saksassa moni on jo kyllästynyt kuulemaan natsimenneisyydestä ja kysyy, eikö itseruoskinta lopu koskaan. No, niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa, sellaisia asioita ei pitäisi lakata katumasta ja tuntemasta niistä kollektiivista häpeää. Suomi oli natsi-Saksan liittolainen sodassa ja suomalaiset luovuttivat natsi-Saksalle kahdeksan (tai oikeastaan jonkin verran enemmänkin) juutalaista. Lisäksi vuonna 1938 Suomi palautti laivalastillisen turvapaikkaa hakevia juutalaisia natsi-Saksaan - kaikki nämä seikat ovat mielestäni vieläkin piikki suomalaisten kollektiivisessa omassatunnossa. 

Joten jos kansakunta on menneisyydessään tappanut ja alistanut tuotantoeläimiäkin alhaisempaan asemaan kuusi miljoonaa ihmistä, ei siitä pidä lakata puhumasta koskaan.  Siitä täytyy puhua, varoitukseksi, muistutukseksi, hereillä pitämiseksi. Jos sellainen mielettömyys on tapahtunut joskus, se voi tapahtua uudelleenkin, ellemme herkeämättä pidä varaamme ja sulje korviamme kaikilta niiltä ääniltä, jotka yrittävät kuiskia rotujen eriarvoisuudesta ja yllyttää jonkun kansanosan leimaamiseen.

Pelottavaa on, että iso osa natseista selvisi tekemistään hirveyksistä seuraamuksitta ja jotkut heistä elävät vielä tänäkin päivänä jossakin vanhuudenpäiviään, tekonsa sisällään kantaen, toivottavasti muuttuneina, toivottavasti läksynsä oppineina.

Ilmeisesti jotkut sotarikostuomioistuinta paenneet natsijohtajat eivät kuitenkaan ikinä katuneet tekojaan. Auschwitzin kuolemanlääkärinä tunnettu Josef Mengele, tuhansia ihmisiä "lääketieteellisillä" kokeillaan kiduttanut mies, pakeni Etelä-Amerikkaan ja eli siellä salanimellä elämänsä loppuun asti. Todisteita siitä, että hän olisi millään muotoa katunut, ei ole - suurimpana todisteena katumattomuudesta tietenkin se, että hän jatkoi piilotteluaan eikä halunnut maksaa teoistaan.

Nyt kun Auschwitzin tatuoijan arvostelusta on muodostunut enemmänkin vainojen uhrien muistopäivän kirjoitus kuin kirja-arvostelu, palaan vielä hetkeksi Lalen tarinaan ja sen yhteen lohdullisimpaan kohtaan eli epilogiin. Paitsi että Lale ja Gita saivat toisensa, he saivat lopulta myös lapsen, Garyn, vaikka Gita oli jo leirillä epäillyt, että voisi koskaan saada lasta kehonsa kokeman rasituksen takia. Heidän harras toiveensa oli tulla vanhemmiksi, mutta näytti jo siltä ettei lasta kuulu. Kunnes 36-vuotiaana Gita yhtäkkiä tuli raskaaksi ja synnytti pojan.

Jokainen keskitysleiriltä selvinneen ihmisen lapsi on lohtu, toivo paremmasta huomisesta, osoitus siitä että elämä jatkuu. Natsien mieletön yritys tuhota kaikki juutalaiset ei onnistunut. Eivätkä natsit onnistuneet tuhoamaan rakkautta, eivät edes keskitysleirillä, kuten Lalen ja Gitan tarina todistaa.

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. 
Aula & Co 2019
Suomennos: Pekka Tuomisto
286 s.
Lainattu kirjastosta.

PAROLA DEL GIORNO: il giorno della memoria = vainojen uhrien muistopäivä, kirjaimellisesti käännettynä muistin päivä
Il 27 gennaio è il giorno della memoria, la giornata internazionale dedicata per commemorare le vittime dell`Olocausto o Shoah, come viene chiamata dal popolo ebraico. = Tammikuun 27.päivä on kansainvälinen Shoahin eli Holokaustin uhrien muistopäivä. Shoah on juutalaisten nimitys Holokaustille.