Joulun viimeiset valot Aricciassa ja verinen pää ravintolassa

Ariccian jouluvalopuistossa Tuhkimo-satu herää valoihin.

Joulu tuli ja meni, Italiassakin jouluvalot alkoivat sammua heti kohta loppiaisen jälkeen. Vaan ei kaikkialla! Aricciassa, pikkukaupungissa Rooman provinssissa noin 25 kilometriä Roomasta, palavat jouluvalot vielä tänäänkin, tarkemmin sanottuna ensi sunnuntaihin eli 12. tammikuuta saakka.

Eivätkä mitkä tahansa valot, vaan tuhannet, tuhannet jouluvalot, le luminarie di Ariccia. Kokonainen puisto täynnä vilkkuvia, välkkyviä ja värikkäitä mutta myös yksivärisiä ja tasaisia, kaikenlaisia jouluvaloja siis. 

Kävimme katsomassa niitä jo viime vuonna, ja iloksemme tänä vuonna valopuisto oli pystytetty 28 hehtaarin laajuiseen parco Chigiin uudelleen. Hienompana kuin koskaan, mainoksissa sanottiin, mutta liekö ensimmäisen kerran hohtoa, että viime vuoden tapahtuma ei tuntunut nyt ylittyvän. 

Tämä vuoden teemoina oli Pariisi ja sadut, le favole incantante. Pariisi-teema ei ollut mielestäni yhtä hieno kuin viime vuoden Frozen, mutta satumaailmateema oli vaikuttava ja kokonaisuus hyvä: missä muualla näkee näin paljon jouluvaloja yhtä aikaa, ei missään, korkeintaan amerikkalaisen keskiluokan omakotitaloalueella... 

Ja sitten tietysti kaikki ne joulupukit ja lumiukot, loiste ja kimalle!

Chigin puisto on pinnanmuodoiltaan monitasoinen, ja lapset kirmailivat jouluvalojen valaisemilla kivikkoisilla ylä- ja alamäillä, jyrkillä kiviportailla ja muhkuraisilla puistopromenaadeilla. Sinne minne tunnelmavalaistus ei yltänyt, oli pimeää ja mieheni kanssa odotimme vain, milloin joku kompastuu alamäkeä juostessaan ja iskee päänsä kiveen. Nuo kallisarvoiset, painavat, aina vaaravyöhykkeessä olevat ja kolhuille alttiit lasten päät! 

Noin tunnin valojen ihastelun jälkeen saimme tarpeekseemme, sillä alkoi olla illallisaika ja olimmehan jo ennen jouluvalopuistoa viettäneet pari tuntia ariccialaisessa leikkipuistossa ja pelanneet siellä myös matsin jalkapalloa.

Sen jälkeen olimme kävelleet Ariccian kuuluisaa pitkää siltaa pitkin huikeiden maiseminen avautuessa taustalla, ja kuten aina siinä kävellessä, olin ajatellut kaikkia niitä elämiä, jotka ovat päättyneet tälle sillalle. Ariccian silta on kuuluisa paitsi maisemistaan, myös siitä että niin monet ovat valinneet sen itsemurhantekopaikakseen. Nykyisin siltaan on asennettu turvaverkot, sillan maine alkoi kai kiiriä jo liiankin kauas. 

Nautimme kahvit ja kuumat kaakaot Ariccian piazzan kupeessa, jonka jälkeen kävelimme jouluvalopuistoon. 

Ariccian sillalle on asennettu turvaverkot itsemurhien estämiseksi.

Selvisimme jouluvalopuistosta illallisravintolaan lopulta ehjin päin - tai niin ainakin luulimme! Ravintolassa aluksi kaikki sujui oikein hyvin, söimme alkupalasupplìt ja bruschetat sekä pizzat kaikessa rauhassa ja harmonian vallitessa, kunnes tuli kotiinlähdön aika ja kuopus istahti syliini. Aloin silitellä hänen hiuksiaan, väsymys alkoi jo painaa pikkuista. Mutta mikä kumma täällä hiusten alla oikein tuntuu? Jotain kovaa ja röpelöistä, jotain tummaa ja punaista. Otsassa hiusten alla komeili kunnollisen kokoinen, hiuksiin liimautunut rupi, ja ennen kuin tajusinkaan pojan kasvot olivat värjäytyneet verestä punaisiksi.

Nappasin pöydältä servietin mutta sekin värjäytyi saman tien punaiseksi, verinorot ulottuivat jo pojan leukaan ja siitä vaatteisiin ja lattialle. Äkkiä kaikki servietit tänne! Kannoin pojan vessaan, huuto oli siinä vaiheessa jo alkanut ja tapahtumien ketju alkoi pikku hiljaa selkeytyä. Mies oli unohtanut mainita, että leikkipuistossa heti saavuttuamme, silloin kun olin vielä ollut sillalla ottamassa valokuvia, poika oli kaatunut nenälleen juostessaan, pikkuisen vain, se oli vaikuttanut ihan pikku jutulta.

Mutta leikkipuistokin oli ollut kivikkoinen, ja otsan oli kaatumisessa täytynyt osua johonkin terävähköön, sillä kunnon haava ja sinertävä kuhmu siitä oli oli syntynyt. Mysteeri oli, miten hiukset ja hattu olivat verettömiä, haavan oli täytynyt tyrehtyä heti alkuunsa mutta sitten kun siihen kuivuneet hiukset pyyhkäistiin otsalta pois, verenvuoto alkoi uudestaan. 

Ja kyllä verta tulikin! Vessan roskis täyttyi punaisilla papereilla, lattia oli punapilkullinen. Lapsi huitoi käsiään ja huusi, hän ei pitänyt siitä että sormet olivat veressä ja haavaa painettiin, hän olisi mielummin halunnut sormeilla itse haavaansa. Isommat lapset katselivat säikähtyneinä oviaukossa ja ravintolan työntekijät kävivät tarjoamassa laastareita ja neuvojaan. 

Saimme painaa haavaa aika pitkään (tai no, pitkiltä ne paritkin minuutitkin aina sellaisina hetkinä tuntuvat), ennen kuin vuoto tyrehtyi. Pyyhin pahimmat veret lapsen kasvoilta, pesimme kaikki kädet ja loin nopean katseen lattiaan, joka oli kuin pikkueläimen teurastuksen jäljiltä. 

Sitten vain laastari otsaan ja muina miehinä kotiin. Haavapää nukahti heti kättelyssä autoon, uupuneena kaikesta kokemastaan. Kannoimme hänet kotona sänkyyn, edessä oli tavanomainen pääkolhun jälkeinen yö: pari herätystä, yön tunteina kasvavia pelottavia ajatuksia päänsisäisistä verenvuodoista, miten se kuhmu olikin niin iso ja rumanvärinen, miten haavakin niin syvä, olisiko lääkärissäkäynti ollut sittenkin tarpeen. 

Aamulla heräsimme uuteen päivään normaalisti, muistona edellisen päivän kolhuista oli vain laastari otsassa. Jotain muutakin siitä ehkä kuitenkin oli seurannut. Ensimmäiseksi aamulla isoveli, viisivuotias keskimmäisemme, ikuinen pikkuveljen kanssa nahistelija ja ajoittain kovastakin sisaruskateudesta kärsivä, riensi haalaamaan laastaripäistä pikkuveljeään. 

Ihanaa että olet kunnossa, hän sanoi, ja sitten he halasivat vielä uudestaan. Eihän sellaista voinut kuin sydän pakahtuen katsella. Tapahtuneen vaikutus tuntuu muuten vielä edelleenkin, useita päiviä kolhun syntymisen jälkeen. Ilmassa on veljesten välillä enemmän harmoniaa kuin ehkä koskaan. 

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, siis. Pikkuveljen verisen pään katseleminen taisi pelottaa isoveljeä niin paljon, että hän tajusi ettei sittenkään kannata aina riidellä ja haluta leikkiä juuri sillä autolla, josta pikkuveli on kiinnostunut.

Entä mikä on tarinan toinen opetus? Älä aina pelkää pahinta eli tässä tapauksessa pään kolhua kivikkoisessa puistossa, pahin on voinut jo tapahtua mutta et ole vain huomannut sitä. Ja silti kaikki kuitenkin menee ihan hyvin.  

PAROLA DEL GIORNO: bernoccolo (m) in fronte = kuhmu otsassa