Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä

Kolmevuotias talossa - hyvästit kodinhoidontuelle.

Meillä juhlittiin viime viikonloppuna synttäreitä. Kuopukselle tuli kolme vuotta täyteen, ja juhlissa mukana oli ystäviä, sukulaisia, naapureita ja tietysti mummu. Kolmevuotias ymmärtää jo ihanasti, mitä ja miksi juhlitaan ja miksi hän on kaiken keskipisteenä, ja osaa ottaa siitä kaiken irti. Sai puhaltaa kynttilät kakusta, sai avata lahjoja, sai kuunnella onnittelulauluja. Hän on jo niin iso, ja vielä kuitenkin kauhean pieni.

Kolme vuotta on se maaginen raja, jolloin yhteiskunnan tuki lasten kotihoidolle loppuu. Kotihoidontuki lakkaa, ja kaiken järjen mukaan lapsi on siis tuupattava päiväkotiin, jotta äiti (tai isä) voi mennä töihin tai alkaa etsiä sellaista, ellei työpaikkaa ole valmiina.

Tämän muistutuksen kotihoidontuen lakkaamisesta olen saanutkin moneen kertaan tuttavapiiristä kuulla näinä päivinä. Niin, nyt se tuli se pelätty päivä, jolloin se viimeinenkin (heikko) ympäröivän yhteiskunnan ymmärrys kotona "lorvimiselle" päättyy. Enää ei ole tekosyitä, nyt lapsi päiväkotiin ja äiti töihin!

Vaan mitä teen? Maanantaina arki jatkui kuten tähänkin asti, heräsimme esikoisen kouluunlähtö- ja miehen töihinlähtötohinoihin koko porukka, sitten talo vähän tyhjeni ja jatkoimme aamupalaamme kaikessa rauhassa, minä ja pojat. Kun jaksoimme, lähdimme junalle ja keskustaan, kävimme Oodissa, josta lainasimme muun muuassa antiikin Roomasta kertovan tietokirjan, vähän kaupoissa, kahvilassa ja pizzalla, kävelimme Töölönlahden rannalla ihastelemassa joutsenia ja lapset leikkivät alueen leikkipuistoissa.

Ei päiväkotia, ei työnhakua, ei mitään. Vaan tavallista, tuttua kotiäidin arkea. Mikään ei ollut muuttunut, vain se ettei tililleni enää tupsahda kotihoidontukea, tuota symbolista summaa jonka varassa ei kukaan elä mutta joka on yhteiskunnalta kaunis ele.

Tunnustelin oloani: kyllä, outoutta tuntui, jotakin oli muuttunut, tunsin sen, yhteiskunnan ja ympäristön paaluttama kolmen vuoden rajapyykki on ollut tärkeä henkinen turva. Sen ohittaminen heittää kuin tuuliajolle, eikä merimerkkejä enää ole. Monille olen viimeistään nyt virallisesti yhteiskunnan hylkiö, outolintu, käsittämätön tapaus, ja ympäristön paine, ihmettelyt ja päivittelyt, suoraan lausutut ja selän takana suoritetut, tuntuvat kyllä, vaikka kuinka elää omaa elämäänsä välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.

Omia motiivejani olen väsynyt selittämään, koska tiedän että niitä on vaikea muiden ymmärtää. Olen myös alkanut ymmärtää, ettei minun tarvitsekaan selitellä kenellekään mitään, vaikka mielelläni asiasta kirjoitankin myös näin julkisesti. ( Motiiveista ja käytännön järjestelyistä erityisesti taloudelliselta kannalta olen kirjoittanut aiemmin blogissa mm. postauksessa Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä, enkä tässä kirjoituksessa enää käsittele esimerkiksi sitä, että kaikille pitkä kotiäitiys ei ole taloudellisesti mahdollista, varsinkaan jos ei yhtään halua luopua kulutustasostaan)

Selitykset eivät ole tarpeen, sillä en oikein usko, että näen elämää niin kuin useimmat muut. Minulle elämä ei ole titteleitä, saavutuksia, ylennyksiä, rahaa, materiaa. Vaan joukko hetkiä, välillä enemmän,  välillä vähemmän kauniita, sattumanvaraista asioiden ja ilmiöiden virtaa joiden joukossa yksittäisen ihmisen elämä on kuin henkäys vain.

En näe järkeä siinä, että täytyy kasata omaisuutta ja kasvattaa cv:n pituutta, kohdata haasteita toisensa perään ja hankkia elämyksiä, mainetta ja valtaa. Minussa ei ole rahtuakaan Magalhaesin, Kolumbuksen ja Vasco da Gaman hullunrohkeaa löytöretkeilijän intoa, tuota ihmislajin ekspansion ja ehkä myös tulevan loppumme röyhkeää alkusyytä.

Kolmen aineksen nutellasyntymäpäiväkakku

Suurinpiirtein ainoa asia, jota elämältä haluan, on elää rauhassa omaa elämääni, johon luojan kiitos kuuluvat ihanat lapseni.  Lapset ovat elämässäni ykkössijalla juuri nyt ja vielä pitkään. Tarvitsen ympärilleni vain minimin, sen mikä vaaditaan lasteni ruokkimiseksi, vaatettamiseksi ja kasvattamiseksi yhteiskuntakelpoisiksi ja yleissivistykseltään kohtuullisiksi ihmisiksi. Ansiotuloissa tyydyn todella vähään, satunnaisiin juttupalkkioihin toimittajan työstä, jota teen kotiäitiyden asettamin reunaehdoin ja jota lasten kasvaessa voi tehdä tietenkin koko ajan enemmän.

Esimerkiksi oma eläkkeeni ei ole prioriteettilistalla ylhäällä, sillä en usko, että eläkkeellä tulen tarvitsemaan yhtään suurempaa elintasoa kuin nytkään, en vaatimaan luksusmatkoja tai kallista kosmetiikkaa.  Päin vastoin, ilmastonmuutoksen myötä oma kulutukseni ja materialistiset tarpeeni sen kun kutistuvat, ja niin pitääkin olla. Eläkkeellä haluan asua  mahdollisimman pienessä asunnossa, mahdollisimman omavaraisesti, mahdollisimman yksinkertaisesti. Kuten Eeva Kilpi Punaisessa muistikirjassa, piilopirtissä rakkaalla mökillään, luonnon kanssa samaa tahtia hengittäen, kaurapuuroa ja kananmunia syöden.

Mutta entäpä jos eläkkeellä sairastun pahasti tai menen muuten huonoon kuntoon, kärsin kivuista ja tarvitsen kalliita hoitoja? Luoja ja terveelliset elämäntavat minua siltä varjelkoon, mutta jos niin käy, ei haittaa vaikkei minulla olisikaan varoja jatkaa sellaista elämää. Olkoonkin lapsellinen ajatus, mutta en ainakaan halua pistää lapseni aikaisin päiväkotiin vain siksi, että ehtisin kerätä enemmän eläkkeitä joilla rahoittaa makaamiseni puolimuumiona hoitolaitoksessa.

Toisinaan myös ajattelen, että maailma tulee eläkeikääni menessä muuttumaan niin paljon, että kukaan ei voi olla varma eläkkeestään, ei välttämättä sitä ennen edes omasta työpaikastaan tekoälyn ja automatisaation vallatessa todellisuutta koko ajan enemmän -  eikä lopulta edes olemassaolostaan. Voi olla vastuutonta ajatella niin, mutta vaikka kuinka ymmärrän eläkkeen tärkeyden ja vaikka kuinka yritän, en löydä motivaatiota elää eläketuloni maksimoiden, koska mitään takuita tulevaisuudesta ei ole.

Lapsia olen kuitenkin halunnut, sillä minulla on sitkeä taipumus uskoa erääseen Lutherin suuhun laitettuun lausahdukseen: Vaikka tietäisit maailmanlopun tulevan huomenna, istuta tänään omenapuu. Lutherin arvomaailmassa ajatus varmasti liittyy nimenomaan siihen, että omaisuutta pitää kerätä ja työtä tehdä kuin viimeistä päivää, mutta minä yhdistän tämän järjettömän tulevaisuudenuskon nimenomaan lapsiin. Jos jossakin, niin heissä se toivo on.  Lajimme perimmäinen olemassaolon tarkoitus on lisääntyminen, ja jos meiltä menee halu siihen ja näemme rakentamamme maailman niin pahana, ettei lapsia kannata hankkia, on sama laittaa pillit saman tien pussiin ja naru kaulaan.

Uskon lapsiin ja tulevaisuuteen. Siksi olen halunnut lapsia, siksi olen valinnut jatkaa kotiäitiyttä ja freelancerin epävarman uran säännöllisen kuukausipalkan sijaan. Silläkin uhalla, että eläkettä ei kerry eikä rahaa jää säästöön. Uskon, että jos me kaikki keskittyisimme hiukan enemmän lapsiimme ja hiukan vähemmän kaikkeen muuhun, maailma olisi paljon onnellisempi, parempi ja tasapainoisempi paikka, ja tulevaisuutemme näyttäisi paljon toiveikkaammalta.

Monet sanovat, että on tärkeää uskaltaa toteuttaa unelmiaan. Olen samaa mieltä. Minun unelmani on olla kirjoittava kotiäiti, ja elän sitä parhaillaan todeksi. 

Unelmien toteuttamispyrkimyksissä on yksi tosi hassu juttu. Jos joku uhraa unelmansa vuoksi kaiken, hyppää oravanpyörästä, irtisanoutuu työstään ja muuttaa Goalle tai omavaraiselämään piilopirttiin Kainuuseen, häntä ihaillaan rohkeudesta. Kukaan ei ole huolestunut hänen eläkkeestään tai siitä, ettei hän maksa tarpeeksi veroja.

Mutta kun nainen jää pitkäaikaiseksi kotiäidiksi, huolestutaan ihan kaikesta, jopa äidin täyspäisyydestä ja lasten tulevaisuudesta. Nurinkurisesti on alettu jopa ajatella, että päiväkodissa tarjottaisiin lapselle jotain sellaista, jota muuten ei ole mahdollista saada. On unohdettu, että alunperin päiväkotijärjestelmä kehitettiin vain siksi, että mahdollistettiin äitien pikainen paluu työelämään. Ja sehän on edelleen päiväkotien olemassaolon perimmäinen syy: on oltava paikka, johon lapset laitetaan vanhempien työpäivien ajaksi.

Enkö sitten pelkää, että lapseni jäävät paitsi jostakin, jos kohtaavat päiväkotimaailman vasta esikoulussa? Vastaus on selkeä: en pelkää. Ymmärrän yhteiskunnan tarjoaman varhaiskasvatuksen tärkeyden perheissä, joissa on ongelmia esimerkiksi päihteiden kanssa, mutta normaalissa, välittävässä kodissa normaaline sosiaalisine verkostoineen on kaikki, mitä alle kouluikäinen lapsi tarvitsee.

Osa synttärivieraiden päivänsankarille tekemästä eläinjulisteesta.

Monet perustelevat päiväkotimaailmaa kavereilla ja ihmissuhdetaidoilla, mutta siinäkään suhteessa päiväkoti ei omista yksityisoikeuksia. Onhan olemassa kerhoja, harrastusmahdollisuuksia, leikkipuistoja ja sitten tietysti perheen normaali ihmissuhdeverkosto, jonka kautta lasten on mahdollista harjoitella tärkeitä sosiaalisia taitoja, vaikka eivät kävisikään päiväkodissa.

Lisäksi on huomattava, että koulussa ensimmäiset vuodet menevät lapsilla joka tapauksessa sosiaalisten taitojen ja toisten huomioon ottamisen harjoitteluun, olivatpa he olleet päiväkodissa yksivuotiaasta asti tai aloittaneet esikoulussa. Päiväkotilapsilla ei ole näissä taidoissa etumatkaa, vaikka ovatkin toimineet ryhmässä vuosikaudet. Näin olen alakoulun opettajilta kuullut.

Kotiäidiksi jäämisen eteen täytyy sitä paitsi tehdä niin paljon (taloudellisia) uhrauksia, että motivaation kotiäitiyteen on oltava korkealla. Minä ainakaan en päästä itseäni kotiäitinä helpolla: haluan kehittää ja kasvattaa lapsiani, opettaa heille erilaisia taitoja, tarjota heille virikkeitä ja elämyksiä, kertoa heille luonnosta, maapallosta, maailmankakkeudesta, eläimistä, ihmisestä ja maailmasta sellaisena kuin se oli ennen ja kuin se on nyt.

Lisäksi haluan kehittää siinä sivussa itseäni. Paitsi että äitiys ja arki pikkulasten kanssa on jatkuva maailman tehokkain elämänkoulu ja paineen alla suoritetun työn taidonnäyte, käytän kaikki vapaahetkeni oman ammatillisen osaamiseni kehittämiseen: lukemiseen, kirjoittamiseen, asioiden ja kokonaisuuksien ymmärtämiseen. En pelkää ajatusta, että olisin vaikka koko loppuelämäni "vain" äiti ja vapaa toimittaja, toivottavasti jonain päivänä myös kirjailija. Elämä on lyhyt, henkäys vain, mitä väliä on titteleillä ja tuohitukuilla, sillä ennen kuin ehdit tajutakaan, makaat jo kuolinvuoteellasi.

Näin ajattelen, silläkin uhalla että jos menisin esittämään ajatuksiani kenelle tahansa mielenterveyden ammattilaiselle, saisin varmasti toivottomasta elämänasenteestani vakavan masennuksen diagnoosin! Mutta en vain näe järkeä siinä, että toivotaan lapsia, saadaan lapsia, sitten annetaan heidät toisten hoidettavaksi, asetetaan ura eli raha kaiken, aivan kaiken edelle. Koska jos et niin tee, putoat kelkasta. En ymmärrä, miksi yhteiskunnan tahti on niin kiivas, että vanhemmat on pakotettu toimimaan näin.

En kehota sinua ottamaan heti lastasi pois päiväkodista ja ryhtymään kotiäidiksi. En todellakaan sano, että tämä on paras ratkaisu kaikille. Se on paras ratkaisu meille. Jos sinulla on ihana työpaikka ja muhkea kuukausipalkka, nauti siitä. Minulla ei ole kumpaakaan, joskus tunnen siitä haikeutta.

Mutta minulla on jotain muuta tilalla, jotain mikä monille ei ole mitään, mutta minulle parasta mitä elämässä voi tapahtua: nämä aamut, kun talo on hiljentynyt koululaisen ja miehen lähdettyä, pojat leikkivät olohuoneessa, kirjoitan aamukahvin ääressä, siivoan keittiön, puemme päälle ja alamme suunnitella päivää: lähdetäänkö tänään leikkipuistoon, museoon, metsäretkelle, laulutuokioon, kahvila-aamiaiselle, taidenäyttelyyn, kirjastoon, kaverille kylään vai jotain asiaa hoitamaan tai ostamaan esimerkiksi kauppakeskukseen?

Onko meillä tapaaminen jonkun kanssa, onko ilma aurinkoinen vai sateinen? Vai ollaanko sittenkin vain kotona ja luetaan uutta Rooma-kirjaa, mitä väliä vaikka sitä on luettu jo koko eilinen ilta, lapsemme ovat kyltymättömän kiinnostuneita kuulemaan siitä millainen "heidän Roomansa" oli mahtavuutensa aikoihin, amfiteattereista,  temppeleistä, Romulusta ja Remusta imettävästä susiemosta, kuninkaista, keisareista, akvedukteista ja pihdeistä joita käytettiin keihäänkärkien poistoon sotilaiden haavoista, hunneista, gooteista ja longobardeista, kaikista niistä barbaareista jotka lopulta valloittivat valtavan, Välimeren sisämerekseen imaisseen Rooman.

Mutta jos ei nyt huvita lukea kirjaa, niin tehdään jotain muuta. Mitä huvittaisi tehdä? Minne lähdetään? Sen päättää viime kädessä äiti, vaikka lapsiltakin mielipidettä kysytään. Ja joka päivä päätän jotakin, keksimme jotakin joka saa päivän kulumaan aina yhtä nopeasti, liian nopeasti, niin että näen näiden kallisarvoisten hetkien ja vuosien valuvan käsieni välistä kuin hiekka.

Päiväulkoilulla Töölölahdella.

 Lapsille en sitä paljasta, mutta usein minulla ei ole aamulla hajuakaan, mitä tänään aiomme tehdä. He kysyvät minulta sitä aina jossakin vaiheessa: äiti, mitä tänään tehdään? Ja sitten aina teemme jotakin. Varhaiskasvatussuunnitelmaa minulla ei ole, eikä vastauksia kysymyksiin, mikä olisi oikeasti hyödyllistä ja tärkeää tekemistä ja tietoa. Minulla on vain rakkauteni lapsiani kohtaan ja kiihkeä toive nähdä heidän kasvavan onnellisina elämässään. Jos minulta kysytään, elämässä on tärkeintä oppia tuntemaan historiaa ja yleissivistystä, empatiaa toisia kohtaan ja hyviä käytöstapoja, mutta näistä taidoista ei nykypäivänä, hakukoneiden, tekoälyn, algoritmien ja koodausvimman aikakaudella, taida mikään olla erityisen kovassa huudossa.

Kuten ei kotiäitiyskään ja lasten kotihoito, jota uusi naishallituksemme parhaillaan on lyttäämässä yhä alemmas kotihoidontuen leikkauksen muodossa. Siitä sisuuntuneena valintani jatkaa lasten kotihoitoa sai vain uutta pontta. Siihen ahtaaseen muottiin, joka näkee vain yhdenlaisen, työnteon ja verojen maksun ja eläkkeen kertymisen kyllästämän elämän ainona oikeana (naisen) elämänä, ei kaikkien tarvitse suostua. On oltava vapaus, jos olosuhteet muuten sen sallivat, olla ennen kaikkea äiti ja kotiäiti, vaikkapa lasten kouluikään asti tai ylikin.

PAROLA DEL GIORNO: contributo (m) = tuki, avustus
In Finlandia lo stato paga un contributo mensile alle mamme o ai papà che stanno a casa con il bambino fino a tre anni. = Suomessa valtio maksaa kuukausittaista tukea äideille tai isille lasten kotihoidosta kolmeen ikävuoteen saakka.