Ennen ajattelin etten halua lapsia, nyt minulla on niitä kolme. Mikä muutti mielen?

Kolme lastani ja Olaf Ariccian jouluvalopuistossa.

Vauvakato on nyt niin tapetilla, että sen lähes jokapäiväiseen uutisointiin on vaikea olla törmäämättä. Kun luen artikkeleita aiheesta, en voi olla pohtimatta omaa vanhemmuuttani. Kolmen lapsen äitinä tunnen olevani vallitsevan trendin keskellä vastavirtaan kulkija. Kaiken lisäksi hoidan lapsiani kotona, toinen nykypäivänä yhä harvinaisemmaksi käyvä seikka.

Sisimmässäni tunnen vastavirtaan kulkemisestani jopa outoa mielihyvää. Liityy kai osaltaan siihen, että mielelläni muutoinkin teen asioita valtavirran vastaisesti, mutta on siinä muutakin. Olen suorastaan ylpeä siitä, että olen "uskaltanut" haluta näin monta lasta. Melkein tekisi mieli haluta vielä neljäskin, ellen olisi jo näin vanha synnyttäjäksi. Ihan vain näyttääkseni pitkää nenää vauvakadolle ja suomalaisten lastenhankintahaluttomuudelle.

Vauvakatoon ei tietenkään ole syynä pelkästään haluttomuus saada lapsia. Osa vähenevästä vauvamäärästä selittyy tahattoman lapsettomuuden lisääntymisellä, sillä ettei lasta vain kuulu, ei löydy puolisoa, lapsenhankinta lykkääntyy naisen hedelmällisten vuosien loppupäähän. Syitä on monia. Mutta se osa, mikä selittyy vapaaehtoisen lapsettomuuden lisääntymisellä, on kiinnostava ja mitä ilmeisimmin koko ajan kasvava trendi.

Olen itsekin ollut joskus aika lapsivastainen, toisin sanoen ajattelin pitkään etten välttämättä halua omia lapsia. Olin välinpitämätön aihetta kohtaan, se ei kiinnostanut minua. Enemmän kiinnostivat muut asiat, kuten meneminen oman pään mukaan, hauskanpito, uusien paikkojen näkeminen, opiskelu, työ. Normaalia nuoren ihmisen ajattelua siis, sellaista joka tietyssä ikävaiheessa on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kasvoin ympäristössä, jossa lapsia syntyi todella paljon. Lähipiirissäni oli isoja perheitä, itsellänikin on viisi sisarusta. Serkkuni lukumäärää en edes tiedä, heitä on niin paljon. Tällä oli kaksijakoinen vaikutus nuoruudenaikaisiin ajatuksiini vanhemmuudesta.

Toisaalta isot perheet näyttäytyivät ihanina, elämää täynnä olevina yksikköinä, joissa ei koskaan tarvitse olla yksin ja joiden kodissa vallitsee lämpö ja rakkaus. Ja vaikka riitoja ja perhedraamoja olisi ollutkin, niin sisarukset tukivat toisiaan ja pitivät yhtä. Lapsia syntyi usein, mutta jokainen otettiin vastaan ja hänestä tuli oma persoonansa ja yhtä tärkeä osa perhettä kuin toisetkin.

Toisaalta mitä vanhemmaksi tulin, sitä paremmin aloin ymmärtää mitä tarkoittaa saada lapsi joka vuosi tai parin vuoden välein, kasvattaa kymmenpäistä katrasta ja olla vanhempi vauvalle, taaperolle, koululaisille, murrosikäisille ja nuorille aikuisille yhtä aikaa. Ymmärsin myös, mitä tämä tarkoittaa taloudellisesti, puhumattakaan parisuhteen kannalta - ja tietysti syntyvien lasten itsensä kannalta.

Lisäksi tajusin, että todellisuus suurperhe-elämän takana ei välttämättä ole niin ruusuinen kuin millaisena sen näin. Kuulin myös tarinoita uupumisesta, parisuhdekriiseistä, lasten laiminlyönneistä. Aloin yhdistää vanhemmuuden yhä vahvemmin myös ylikuormittumiseen ja parkuvien pikkulasten monotoniselta näyttävään hoivaamiseen - toisin sanoen minulla oli kielteinen kuva lapsiperhe-elämästä, samalla tavoin kuin nykyään moni näkee lapsiperheet supermarketissa hortoilevina väsyneinä prismaperheinä.

Postauksen kuvituksena kolmikkomme Ariccian jouluvalopuistossa
viime Rooman-matkalla tammikuussa. 

Ajatus vanhemmuudesta alkoi jossakin vaiheessa suorastaan pelottaa. Jopa niin paljon, että en voinut kuvitellakaan ryhtyväni elämään sellaista elämää itse. Valitsin lapsuudenperheeni arvojen vastaisen elämäntyylin. Lapsiasiassa matkustin suorastaan toiseen äärilaitaan. Ajattelin pitkään, etten välttämättä halua ollenkaan lapsia. Ainakaan asia ei tuntunut millään lailla ajankohtaiselta, en oikeastaan edes ajatellut sitä paljon.

Ja silloin harvoin kun ajattelin, epäilin äidinkykyjäni. Ei minusta olisi niin vaativaan ja vaikeaan tehtävään. Minun kärsivällisyydelläni, minun mukavuudenhaluisella luonteellani. Minähän niin tykkään nukkua pitkään viikonloppuisin, tehdä asioita silloin kun itseä huvittaa, matkustella, lukea keskeytyksettä tunnin toisensa jälkeen. Ja milloin ehtisin kirjoittaakaan, jos minulla olisi lapsi? Ammattikin pitäisi hankkia, sitten työ, sillä sehän on elämän päätarkoitus, onhan?

Sitä paitsi, ne lapset! Suomessa näin lapsia, jotka kiukkusivat kaupassa, vetivät väsyneennäköisiä vanhempiaan perässään leikkipuistoihin kurahaalarit kahisten, lapsia joita ei haluttu ravintolaan ja joiden itkua paheksuttiin busseissa. Kuulin vanhemmista, jotka halusivat kaikin keinoin lapsensa jonnekin yöksi hoitoon,  jotta saisivat olla edes hetken rauhassa. Lentokoneessa pelästyttiin, jos viereen istahti pikkulapsi - saatoin pelästyä sitä itsekin: nytkö on matkarauha pilalla. Lapsiperhearjesta ja lasten kohtelusta yhteiskunnassa ei saanut järin kehuttavaa kuvaa.

Se mikä sai minut muuttamaan mieleeni, ei ole ottanut selkeää hahmoa vielä tänäkään päivänä. Uskon että biologia teki tehtävänsä, mutta iso osansa oli myös myönteisillä mielikuvilla, joita ympäristöstä aloin saada. Hyvä ystäväni sai vauvan, ensimmäisenä ystäväpiiristäni. Silloin ajattelin, että vau, olemme tosiaan siinä iässä, että alamme saada lapsia (oikeasti olimme jo liki kolmekymmentä eli hyvinkin lapsensaanti-ikämme keskivaiheilla!).

Jossakin vaiheessa se vain alkoi, rohkaistuminen lapsihaaveisiin. Olin suorittanut korkeakoulututkinnon, työkuviot olivat sekavat, mutta olin parisuhteessa ja vierelläni oli lapsensaantiin kannustava, lapsiystävällisestä kulttuurista tuleva mies. Ja koska en koskaan ollut erityisen urasuuntautunut, työkuvioiden sekavuus ei ollut minkäänlainen este. Jos jotain olin lapsuuteni suurista perheistä oppinut niin sen, että elämän ei todellakaan tarvitse olla valmista, ennen kuin lapsi voi siihen syntyä. Lapsi tuo leivän tullessaan, olin kuullut jo aivan pienenä.

Kun olimme noihin myöhäisnuoruuteni aikoihin Italiassa ja näin ympärillämme ystäväpiiriimme syntyviä ensimmäisiä vauvoja tai mieheni sukulaislapsia, aloin vaivihkaa haaveilla omasta "italialaisesta" lapsesta. Lapsimyönteisyydessään Italia oli hyvää rohkaisua oman lapsimyönteisyyden kasvamiseen ja avasi ikkunan toisenlaiseen lapsiin suhtautumiseen.

Italiassa jokaisen vauvan syntymä on iso juhlanaihe, jokainen lapsi perheessä ilo ja siunaus, lapset otetaan huomioon kaikessa mutta kuitenkin niin etteivät he paistattele huomiossa hemmoteltuina maailmannapoina. Näin eläväisiä mutta hyvin kasvatettuja, kohteliaita lapsia, joille juteltiin kahviloissa ja junissa, ravintoloissa ja ruokakaupoissa, ei katsottu ohi kuten Suomessa usein tehdään.

Näin Italiassa kotiäitejä, jotka hoitivat kodin ja lapset, veivät lapsia päiväkotiin ja jotkut heistä tienasivat siinä sivussa omaa rahaa esimerkiksi myymällä kakkuja tai käännöstöitä tai tekemällä osa-aikatyötä. Mieleeni alkoi piirtyä aivan toisenlainen, kiehtova kuva lapsista, vanhemmuudesta ja äitiydestä.

Nyt vanhempana stereotypiat sekä suomalaisesta että italialaisesta vanhemmuudesta ja näiden kulttuurien suhtautumisesta lapsiin ovat saaneet kyytiä ja laajentuneet. Olen huomannut, että Suomessakin on lapsimyönteisiä ihmisiä, jotka ottavat lapset huomioon ja juttelevat heille, samoin kuin Italiasta löytyy myös nyreyttä lapsia kohtaan, varsinkin jos näyttää siltä etteivät vanhemmat saa heitä kuriin. Suomalaisen vapaamman kasvatuksen lapsia ei välttämättä Italiassa aina niin hyvällä katsota.

Vilpittömimmät ja suurimmat kohteliaisuudet perhettäni kohtaan olen oikeastaan kuullut Suomessa, tai ehkä ne täällä vain tuntuvat suuremmilta, koska niitä tulee harvemmin.

Italiassa kohteliaisuuksia kuulee lähes joka kerta kun liikkuu lasten kanssa yleisillä paikoilla. Complimenti! (kirjaimellinen käännös: kehuja), sanotaan tämän tästä. Ovatko kaikki teidän, che coraggio, auguri! Bella famiglia, tutti belli belli belli. Bei figli, la mamma piu bella del mondo. Sanoissa ja eleissä ei tosiaan säästellä.

Ennen omien lasten saamistakin kiinnitin huomiota lapsiperheiden hyvään kohteluun ja lapsiperhe-elämän tietynlaiseen leppoisuuteen Italiassa. Katselin ihastuneena pikkulapsia, jotka olivat aikuisten mukana ravintolassa myöhäisellä illallisella. Kun ystävämme saivat lapsia, he eivät hävinneet yhteisistä illanvietoista ja menoista vaan tulivat niihin nyt mukaan vauvojensa kanssa.

Kokemukset Italiassa nuorena aikuisena vahvistivat lapsikuumeen syntyä. Jälkikäteen ja etenkin nyt vauvakadon syiden pohdinnan myötä olen ymmärtänyt, miten tärkeää on, että ympärillä on myönteisiä mielikuvia synnyttäviä lapsiperhe-esimerkkejä. 

Myös yhteiskunnassa vallitseva ilmapiiri on hyvin tärkeä tekijä. Mitä arvostetaan, mitä arvoja syötetään, mitä pidetään tärkeänä ja mitä tavoittelemisen arvoisena. Sekä yleinen mielipide että lähipiirin esimerkki vaikuttavat yhtä lailla. Mitä vähemmän ympärillä syntyy lapsia, mitä enemmän puhutaan, että lapsi maksaa ja vaikeuttaa elämää, mitä enemmän syyllistetään maapallon ylikansoittumiseen osallistumisesta, mitä enemmän korostetaan keskeytymättömän uraputken merkitystä ja eläkekertymää, sitä enemmän nuorten aikuisten lastenhankitahalu vähenee. Ja kaikki tämä on itseään ruokkiva kierre.

Lopulta yhä useammin voi käydä niin, että nuoruuden vapaudenkaipuu- ja kokemuksienhakuvaihe jää ikään kuin päälle, jatkuu vielä yli kolmekymppisenä ja pitkään sen jälkeenkin, ja sitten voi olla jo liian myöhäistä lapsenhankinnalle, vaikka mieli muuttuisi.

Yhä useammin mieli ei ehkä edes muutu, vaan elämän tarkoitukseksi riittää omien mielihalujen vapaa toteuttaminen ja itselleen tai lemmieläimilleen eläminen. Nykyisessä hektisessä ja elämyksiä jatkuvalla syötöllä tarjoavassa, itsekeskeisyyteen kannustavassa maailmanajassa ihmiset ovat hukassa monien muidenkin valintojen kanssa ja ymmällään siitä, mitä tässä elämässä oikein pitäisi tehdä; miksi ei siis myös lapsenhankinnassa, pitkäaikaista sitoutumista ja omien tarpeiden sivuun laittamista vaativassa tehtävässä. Ja on hyväkin, että sellaista asiaa harkitsee hyvin eikä siihen ryhdy, jos kyse ei ole vain uskalluksen puutteesta vaan siitä ettei todella koe vanhemmuutta omakseen.

Ja koska lapsiperhe-elämä ei ole nykyaikana parhaimmassa mahdollisessa huudossa, on monien mielestä houkuttelevampaa keskittyä uraan, elintason kasvattamiseen ja tindertuttavuuksien jännittävään maailmaan. Mitä sitä turhaan monimutkaistamaan elämää lapsilla, kun se kumminkin on sellaista iänikuista vaipanvaihtoa, hiekkalaatikolla istumista ja pahimmassa tapauksessa huoltajuuskiistoissa rypemistä ja elatusmaksujen makselemista.

Mistä tulikin mieleeni, mikä rooli vauvakadossa mahtaakaan olla sillä, miten vaikeaa nykyisin on luoda parisuhdetta, puhumattakaan pitkäaikaisesta parisuhteesta. Aikana jolloin vakaan parisuhteen luominen on vaikeaa, rakastuminen ja rakastaminen ovat menneet iloisesti sekaisin ja erot ovat arkipäivää, voi olla vaikeaa innostua lapsen hankkimisesta. Lapsen hoitamisessa on puhallettava niin monessa mielessä yhteen hiileen, että parisuhteen on oltava hyvällä pohjalla, ennen kuin uskaltaa haaveilla varsinkaan useammasta lapsesta.

Lisäksi etenkin miehillä voi kummitella mielessä avioeron pelko; erossa miehellä kun on huonommat oikeudet lapseen kuin äidillä. Jos miehellä on takana riitainen ero ja huoltajuuskiista, ei hän välttämättä ole rinta riemulla hankkimassa lasta uuden kumppanin kanssa.

Olen kuullut joskus sanottavan, että onnelliset parit hankkivat kolmannen lapsen. Tämä sanonta on tietysti kovasti mieleeni, mutta se ei ole pelkästään hauska lausahdus. Allekirjoitan sen täysin omalta osaltani ja uskon, että siinä on paljon perää yleisemminkin.

Jos suhteessa menee huonosti, on tyytymättömyyttä puolisoon ja pitkään suhteeseen ja mahdollisesti myös houkutusta uuteen rakastumiseen, ei varmasti käy mielessä, että haluaisi lisää lapsia. Onkohan kukaan koskaan tutkinut parisuhdekulttuurin pirstaloitumisen ja syntyvyyden laskun välistä mahdollista yhteyttä? 

Yhtenä syynä vauvakatoon pidetään taloudellisten tukien puutetta ja elämisen kalleutta. Ja kuitenkin Suomessa tuetaan lapsiperheitä eniten maailmassa, meillä on neuvolat ja lapsilisät, kaikki on periaatteessa paremmin kuin koskaan ennen lapsenhankintaa ajatellen. Esimerkiksi Italiassa tukia ei samassa mittakaavassa ole, valtio maksaa vauvabonuksen ja sitten se melkein on siinä.

Tässä tullaan mielenkiintoiseen ristiriitaan, joka Italian ja Suomen lapsiin suhtautumisen välillä vallitsee. Suomessa tuetaan taloudellisesti mutta ilmapiiri ei muuten ole yhtä lapsimyönteinen kuin Italiassa. Italiassa tuet puuttuvat, mutta lapsimyönteisyys on suurta ja laajalti tunnettua. Silti molemmissa maissa syntyvyys on alhaalla, Italiassa jo pidemmän aikaa ja Suomessa äkillisemmin.

Italiassa lapseen todella laitetaan kulumaan rahaa, keskimäärin paljon enemmän kuin Suomessa (tästä olen kirjoittanut enemmän mm. tekstissä Italia on kotiäitien maa - vai onko sittenkään?) Ja koska rahaa kuluu, elämän pitäisi olla taloudellisesti turvattua ja mallillaan, ennen kuin lapsi siihen mahtuu.

Tuntumani mukaan esimerkiksi kirpputoreilla käynti ja vauvantarvikkeiden ja -vaatteiden kierrätys ei ole Italiassa ollenkaan niin yleistä kuin Suomessa. Varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla kaiken pitää olla uutta ja viimeisen päälle - tätä näkee kyllä paljon Suomessakin. Me olemme siitä yksi esimerkkiperhe. Esikoiselle hankittiin kyllä kaiken maailman vimpaimet, mutta kolmannelle ei enää mitään, satunnaisia alen loppurysäyshankintoja lukuunottamatta. Esikoisen vaatteita kiertää yhä käytössä ja paljon olemme saaneet ystäväperheiltä heidän vanhojaan - ja laittaneet omiamme kiertoon.

Kallista merkkiä oleva monitoimiautomaattikoliikkikeinukin vaihtui lennossa vuosikymmeniä vanhaan, monia lapsia hyvin palvelleeseen kierrätyssitteriin, jonka haaleanoranssi kuosi ei useimpien sisustukseen sopisi mutta meille se kelpasi oikein hyvin, ja mikä tärkeintä, lapsi viihtyi siinä toisin kuin epäkäytännöllisessä koliikkikeinussa.  Tästäkin olen kirjoittanut oman postauksen otsikolla Vauvanvaatteet on turhia ja 7 muuta asiaa, jotka kolmas lapsi on opettanut.

Voisiko olla, että Suomeen levinnyt, italialaistyylinen materialistinen ja taloudellinen ajattelu lapsen saantiin liittyen yhdistettynä suomalaiseen lapsikielteisyyteen on nyt aiheuttamassa meillä vauvakatoa? Italiassa lasten hankintaa sentään puoltaa pitkä perhekeskeisyyden perinne ja kulttuuri, Suomesta sekin puuttuu; meille perhe ei koskaan ole ollut pyhä samalla tavalla kuin Italiassa.

Suomalainen yksilökeskeinen ajattelu on nykyaikana, ilmastonmuutoksen ja väestöräjähdyksen aikana, löytänyt (teko)syyn vapaaehtoiselle lapsettomuudelle hiilijalanjäljen pienentämisestä ja ympäristoajattelusta. Jos sanoo jättävänsä lapsen hankkimatta ilmastotekona, se kuulostaa niin jalolta että mitäpä siihen on sanomista. Eikä tietysti muutoinkaan ole. Päätös lapsen hankkimisen yrittämisestä on aina yksilön ja pariskunnan oma, ja niin pitääkin olla. On hienoa, jos ja kun voi valita. Aina se ei ole itsestään selvää. Mutta jos lapsi jää hankkimatta väärien kielteisten mielikuvien tai liian korkeiden taloudellisten kriteerien takia, se on sääli ja suorastaan onnetonta.

Sillä minä, sitten kun äidiksi tulemiselle rohkaistuin mahdollisuuden antamaan ja synnytin esikoiseni kymmenen vuotta sitten, uskon olevani malliesimerkki siitä, miten lapsi tekee vanhempansa onnelliseksi.

Lasta ei tietenkään pidä hankkia oman onnellisuuden takia, vaikka pohjimmiltaan lapsen saaminen itsekäs teko aina onkin (juuri minä haluan jatkaa juuri minun geenejäni), mutta annettakoon se meille anteeksi, lisääntymisvietti on koodattu sisäämme ja meitä itseämme vahvempi.

Mutta niin se vain on, että lapsen saaminen on ihmiselämän syvimmin tyydyttäviä asioita ja lapsen kasvattaminen ja hänen kasvunsa seuraaminen suurimpia onnenaiheita. Lapsen saaminen on aluksi myös sitä vaipanvaihtoa ja hiekkalaatikolla istumista, mutta miksi niitä niin usein pidetään negativiisina asioina? Minä ainakin olen onnellisimmillani, kun saan vaihtaa vaippoja eli huolehtia pienen avuttoman lapseni perustarpeista ja leikkiä hänen kanssaan hiekkalaatikolla - tai vaikka lukea kirjaa sen laidalla. Kokonaisuus on se, mikä ratkaisee, ja tietysti oma suhtautuminen asioihin.

Olen kirjoittanut tämän ennenkin, mutta kirjoitan yhä uudelleen, sillä se on niin totta: kun tulee vanhemmaksi, kaikki, aivan kaikki muu sen rinnalla jää toiseksi, ja moni siihen saakka heilunut osa loksahtaa pysyvästi paikoilleen.  

Sitten sitä sydän kylmänä miettii, miten hirvittävää olisi jos tämän asian olisi jättänyt elämättä vain siksi, että pelotti jokin sellainen mitättömyys kuin eläkekertymien väheneminen, yönunien huononeminen tai se, ettei voi enää lukea keskeytyksettä tai pääse bilettämään juuri silloin kuin sattuu haluamaan.

PAROLA DEL GIORNO: riduzione delle nascite (f) = syntymien väheneminen, vauvakato