Kristin Hannah: Satakieli. Selviä, säilytä inhimillisyys, rakasta - pysäyttävä kuvaus naisista Ranskan vastarintaliikkeessä 2. maailmansodassa

Kristin Hannah: Satakieli (WSOY 2019)

Näiden kiihtyvästä koronavirusepidemiasta kertovien päivien keskellä on hyvä uppoutua välillä vaikka hyvään kirjaan. Vielä parempi, jos kirja on aihepiiriltään ja sisällöltään sellainen, että antaa hyväätekevää perspektiiviä asioihin ja muistusta siitä, että koronavirus on ihmiskunnan kohtaamista koettelemuksista pienimmästä päästä - ainakin toistaiseksi.

Juuri tällainen kirja on Kristin Hannahin  Satakieli (WSOY 2019). Törmäsin siihen kirjaston pikalainahyllyllä, ja alkuun mieleen saattoi pujahtaa ajatus, että voiko vieläkin olla mahdollista kirjoittaa millään lailla tuore romaani niin loppuunkalutusta aiheesta kuin toinen maailmansota. Toisaalta olen myös vahvasti sitä mieltä, että siinä on aihe, josta ei koskaan pitäisi lakata kirjoittamasta. Silläkin uhalla että yleisö odottaa aina jotain uutta, ennenkokematonta, aina jotain viihdyttävämpää ja kekseliäämpää.

Sillä jos unohdamme menneisyytemme synkimmät kaudet ja pahimmat virheet, olemme hukassa eikä tulevaisuudelta meitä pelasta kukaan.

Olin myös kuullut Satakieltä verrattavan Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -romaaniin, ja jo se olisi riittänyt minulle syyksi ryhtyä lukemaan. Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua siihen, mitä lukemisen aloitettuani tapahtui.

Olen lukenut sota-aikoihin sijoittuvia romaaneita useita ennenkin, aihe on tuttu myös opintojen kautta, mutta silti olin tämän kirjan edessä täysin paljas. Hannah onnistuu tuomaan toisen maailmansodan kotirintamatunnelmat niin lähelle ja pinnalle että niitä luulisi voivan melkein koskettaa, ja toisaalta samaan aikaan iskemään ne syvälle tunnekeskuksen ytimeen asti. Sellainen määrä pahuutta ja hulluutta, sellainen määrä kärsimystä ja kuolemaa, sellainen määrä rohkeutta ja hyvyyttä, sitä suurempaa mitä pohjattomamman pahuuden kanssa se joutuu tekemisiin. Ja vielä: kaiken sen keskellä, sellainen määrä rakkautta.

Periaatteessa kirjan asetelmat ja tarina ovat tuttuja ja tuhannesti kerrottuja: tulee sota, miehet lähtevät rintamalle, naiset jäävät kotiin selviämään. Kuukausien ja vuosien myötä olosuhteet sen kuin huononevat, säännöstely tiukkenee, miehittäjän otteet kovenevat, kaikki vaikeutuu. On rohkeita vastarintaan nousevia, on passiivisia alistujia, hädän hetkellä paljastuvia voimavaroja ja oikeamielisyyttä, on hyviä ja pahoja, kaiken pahuuden keskellä onneksi myös rakkauttakin.

Mutta kokonaisuus ja elävä kerronta tekevät kirjasta ainutlaatuisen lukukokemuksen. Lukija eläytyy päähenkilöiden, sota-ajan Ranskassa elävien siskosten Viannan ja Isabellen selviytymistarinaan niin vahvasti, että täytyy olla melko tunteeton ihminen, elleivät kyynelkanavat herkeä vuotamaan ainakin kerran kirjan aikana. Tämä tapahtui myös minulle, mikä on hyvin harvinaista. Vaikka muuten läpikotaisin tunteellinen olenkin, kirjaa lukiessa itken tai edes liikutun tuskin koskaan. Satakieltä lukiessa itkin.

Hannah onkin tähän mennessä kirjoittanut viihderomaaneja, joten hänen kykynsä kirjoittaa liikuttavasti oli tiedossa. Satakieli kuitenkin liikkuu pois viihderomaanien genrestä, vaikkakin sen liepeillä yhä pysytellen. Kirjassa on sydäntäsärkevä rakkaustarina, toinenkin, kumpikin sodan mielettömyyden tallomaksi joutuva.

Molemmat siskokset selviytyvät sodan aikana omalla tavallaan - ja rakastavat omalla tavallaan. Toinen on kiltti ja turvallisuudenhakuinen, toinen vääryyksien edessä taipumaton ja temperamenttinen. Omalla tavallaan he kuitenkin molemmat nousevat vastarintaan, säilyttävät kykynsä inhimillisyyteen ja rakkauteen.

Vaikka päähenkilöt ovat tavallaan aika stereotyyppisiä sotaromaanille ja heidän kokemuksensa kirjallisuudessa jo usein kuvattuja sotaan liittyviä tapahtumia (vihollisnatsin majoittuminen siviilikotiin, sankarillinen vastarintatoiminta, miehitysvallan ikeen alla eläminen, juutalaislasten pelastaminen kätkemällä heitä väärennetyin paperein orpokotiin) on juonessa silti myös yllättäviä käänteitä ja päähenkilöiden tekemisissä uskottavuutta lisäävää rosoisuutta.

Mutta tätä kirjaa lukiessa tärkeää ei oikeastaan olekaan, ovatko henkilöt uskottavia tai ovatko tapahtumat vanhat toistoa vaan se, miten tärkeällä tavalla toisen maailmansodan tunnelmat tuodaan nykylukijan eteen. Vianne ja Isabelle ovat ehkä osin karrikoitujakin esimerkkihenkilöitä sota-ajan eri ihmistyypeistä, paineen ja epäinhimillisyyden alla toimineista, eikä heidän tehtävänsä siksi olekaan olla joka käänteessä läpeensä uskottavia.

Tämä on oivallinen kirja meille jotka valitamme pienistä, pohdimme tyhjänpäiväisiä, suutumme jos emme aina ja kaikkialla saa toteuttaa itseämme, muistamme oikeutemme mutta emme velvollisuuksiamme, pelkäämme ja panikoimme koronavirusta ja kausiflunssaa.

Kirjan parhaimpiin puoliin kuuluvat sen lukuisat tiheätunnelmaiset tilannekuvaukset, joissa joutuu melkein vetämään henkeä koska mukana on niin vavahduttavaa olla, kuten tässä kohtauksessa jossa paras ystävä viedään keskitysleirille:

Vianne perääntyi. Ennen kuin hän tajusikaan, hän oli kääntänyt selkänsä ja tunkeutui väkijoukon läpi, pois laiturilta, pois sotilaiden ja koirien luota, pois pelon hajusta, ruoskien läjähtelystä, naisten valituksesta ja lasten itkusta. Hän ei hidastanut askeliaan ennen kuin oli päässyt laiturin päähän. Siellä hän painoi Arin itseään vasten ja kääntyi. Rachel seisoi karjavaunun mustana ammottavassa oviaukossa kasvot ja kädet yhä tyttärensä veressä. Hän tähyili väkijoukkoa, näki Viannen, nosti veristä kättään, ja sitten hän oli poissa, ympärillä tungeksivat naiset olivat sysänneet hänet tieltään. Karjavaunun ovi kolahti kiinni. (s. 348)

Tai kohtauksessa, jossa sotaa pakeneva ihmismassa lähestyy Viannan kotitaloa:

Ensin tuli haju. Ihmisten hiki, lika ja eritteet. Vähitellen musta massa erkani ja kuoriutui hahmoiksi, Ihmisiä oli tiellä ja pelloilla, käveleviä, ontuvia ihmisiä, jotka tulivat koko ajan lähemmäs. Jotkut työnsivät pyöriä tai lastenvaunuja tai kiskoivat kärryjä. Koirat haukkuivat ja vauvat itkivät. Kuului yskintää, köhinää, uikutusta. He tulivat pellon poikki ja tietä pitkin, lähestyivät armottomasti, toisiaan tuuppien, koko ajan kovaäänisemmin. (s. 74)

Ihmiskunnalla on ollut ruttonsa ja ristiretkensä, isorokkonsa ja inkvisitionsa, pilkkukuumeensa ja kolmiokauppansa, lukemattomat sotansa ja valloitusretkensä. Suuri osa tästä kuoleman kylvämisestä ja hulluudesta on tapahtunut viimeisen sadan vuoden aikana, joten emme voi edes sanoa, että joskus muinoin kyllä, mutta ei enää sivistyneen ihmisen aikana...

Ensimmäisessä maailmansodassa kuoli noin 16 miljoonaa ihmistä, ja sitä pidettiin kauhistuttavana määränä, niin kuin se toki onkin. Heti sodan jälkeen Euroopan yli kuitenkin pyyhkäisi espanjantauti, erityisesti nuoria ja aikuisia tappava influessaa muistuttava sairaus, johon kuoli kuusi, jopa kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin juuri päättyneessä sodassa.

Toisen maailmansodan uhriluvut jatkavat samaa, ylöspäin jyrkkevää linjaa: 62 miljoonaa kuollutta, reilu 3 prosenttia koko maailman väestöstä. Niin suuria lukuja, ettei niitä oikeastaan pitäisi kertoa numeroina, sillä ihminen ei käsitä kun aletaan puhua miljoonista. Mutta koska luvut ovat niin suuria kuin ovat, muutakaan keinoa kuolleiden määrän ilmaisemiseen ei oikein ole.

Mitä tällä kaikella on tekemistä Satakielen kanssa? Paljonkin. Satakielen kaltaiset kirjat auttavat meitä ymmärtämään menneisyyden tapahtumia, tekevät mielelle käsittämättömistä numeroista elävää elämää. Se kaikki on tapahtunut joskus jollekin. Monille. Niin monille, että jokainen tyhjänpäiväinen valituksemme elämän tylsyydestä, huonoista osakekaupoista tai rypystä rakkaudesta pilkkaa jokaista sodan, nälän ja keskitysleirien tuhoamaa ihmiskohtaloa.

Tällaisia kirjoja tarvitaan aina vain lisää. Vaikka jotkut niistä olisivat osittain henkilöhahmoiltaan karrikoituja, samoja juonenkulkuja toistelevia tai kaikki mahdolliset sotakliseet (sankaruus, hyvät vs.pahat, selviytyminen mahdottomasta, riipaiseva rakkaustarina, luonteen jalostuminen vaikeuksien aikana jne.) olisivat niissä mukana, kuten Satakielessä on. Jokainen menneisyyden virheitä ja kauhuja tarpeellisesti esille tuova kirja on jollekin lukijalle ensimmäinen, jonka hän aihepiiristä lukee. Jonkun silmiä se avaa aina.

Satakielestä tekee erityisen kiinnostavan se, että se kerrotaan kotirintaman naisten näkökulmasta.

Naiset vain selviytyivät. Me kävimme varjosotaa. Meille ei järjestetty sodan jälkeen paraateja, me emme saaneet mitaleja eikä meitä mainita historiankirjoissa. Me teimme sodan aikana sen minkä täytyi, ja kun se oli ohi, siivosimme jäljet ja aloitimme elämän alusta. (s.564)

Olematta millään lailla feministi olen aina ollut sitä mieltä, että maailma olisi huomattavasti rauhanomaisempi paikka, jos naiset olisivat vallassa. Naisilla saattaa olla kynsitappelunsa, mutta sotaan he eivät maailmaa ajaisi. Kun miehet ovat sen ajaneet, naisten tehtävänä on ollut jäädä koteihin, kun miehet ovat lähteneet rintamalle ja jättäneet heidät oman onnensa nojaan, selvitä siitä mitä tuleman pitää.

Toisen maailmansodan Ranskassa tulivat saksalaiset miehittäjät, jotka levittäytyivät kaikkialle, valloittivat taloja, ryöstivät minkä saivat käsiinsä, veivät niukista ruokaresursseista suurimman ja parhaan osan, ja lopulta alkoivat syrjiä, pahoinpidellä, murhata kaduille ja viedä keskitysleireille tapettaviksi maan kansalaisia, juutalaisia, poliittisesti toisinajattelevia ja kaikkia muitakin, joista eivät sattuneet pitämään.

Tuli nälkä ja kylmyys, kun rahat talojen lämmittämiseen loppuivat. Tuli pelko ja nöyryytys, alistuminen vihollisen oikkuihin ja itseinho omasta tilanteesta, vaikka tahattomasta. Avuttomuus siitä, että ei voinut tehdä mitään, että saattoi tehdä niin vähän. Eivätkä kaikki tehneet sitä vähääkään, minkä inhimillisyys olisi vaatinut.

Tällaisia kirjoja lukiessa alkaa väistämättä peilata itseään kirjan tapahtumiin. Jos olisin ollut keskellä sitä, mitä olisin tehnyt? Olisinko ollut uutta isäntää sokeasti totteleva, naapureitani ilmiantava kollaboraattori, kaiken riskeeraava partisaani, pienillä keinoilla vastarintaa uhkarohkeasti toteuttava siviili vai itsekin natsihirviön tasolle alentunut Vichyn poliisi?

Olisinko katsonut lammasmaisesti sivusta sitä kaikkea vain omaa nahkani pelastamista ajatellen, vai olisiko minulla ollut rohkeutta piilotella keskitysleirille viedyn parhaan ystäväni juutalaislasta omassa kodissani, natsiupseerin silmien alla? Olisinko uhmannut yöllistä ulkonaliikkumiskieltoa selkänahkani ja jopa henkeni uhalla ja jakanut kanssaihmisteni postilaatikoihin toivoa siitä, että jossakin pinnan alla edelleen taistellaan miehittäjää vastaan?

Olisinko laittanut henkeni alttiiksi salakuljettamalla alas ammuttujen liittoutuneiden koneiden lentäjiä yli Pyreneitten vuoriston turvaan Espanjaan? Ja koska olen itsekin vanhempi, pohdin erityisesti, olisinko uhrannut oman henkeni tyttäreni puolesta astumalla hänen puolestaan teloituskomppanian eteen?

Joihinkin näistä kysymyksistä on hyvin helppo antaa vastaus, erityisesti viimeiseen. Joidenkin kysymysten kohdalla haluaisin mielelläni sanoa ilman epäröintiä: kyllä, mutta en voi mennä vannomaan, olisinko oikeasti ollut niin rohkea. Joidenkin kohdalla voi vain sydämestään toivoa, että vastaus olisi tosipaikan edessäkin kielteinen.

Satakieli kuuluu kirjoihin, joiden lukemisen jälkeen on pitkään tunne, että kaikki oman elämän ongelmat kutistuvat pieniksi. Lapsiaan ja perhettään katsoo tavallistakin rakastavimmin silmin. Avaa jääkaapin ja ajattelee, miten ihanaa että siellä on niin paljon ruokaa ja kaupasta saa lisää. Kuulee kun ovi avautuu ja mies tulee töistä kotiin, ja miettii miten onnellista on että hän joka päivä tulee, huonoine ja hyvine piirteineen.

Sillä vaikka Satakielen aihepiiri on rankka, on se ennen kaikkea myös rakkauden kirja. Enkä nyt puhu pelkästään romanttisesta rakkaudesta, joka myös kuuluu kirjan teemoihin mutta on vain osajuonne. Vaan rakkaudesta ihmisyyden maailmaa pohjimmiltaan pyörittävänä voimana, ihmissydämen voimana joka pienillä teoilla voittaa hulluimmankin pahuuden.

Poikkeustilanteissa ihminen on uskomattoman vahva, mutta toisaalta valitettavasti tiedämme, että poikkeustilojen ulkopuolella hän myös nopeasti unohtaa arvostaa arkista hyvää. Kun välitön hengenvaara on poissa, alamme taas valittaa pienistä. Ja kuten hyvin tiedetään, sotien jälkeen esimerkiksi ihmissuhteet eivät jatkuneetkaan harmonisesti eteenpäin edes niillä onnekkailla, joiden mies palasi sodasta.

Sieltä palasi henkisesti nujertuneita, traumatisoituneita ihmisiä, ja yhdessä siviilikauhut kokeneiden kumppaneidensa kanssa paluu arkeen tarkoitti usein syöksymistä tarkoituksettomuuteen ja masennukseen, tarttumista pulloon tai takertumista muistoihin. Vianna ja Isabella olivat jo kokeneet tämän isänsä palattua ensimmäisestä maailmansodasta, ja toisen maailmansodan jälkeen Viannalle tulee tuskallisen tutuksi, mitä tarkoittaa kantaa sisällään sodan poikkeustilan synnyttämää salaisuutta.

Satakieli on tunteisiin menevä, ajatuksia herättävä lukuromaani. Suosittelen sitä todella vahvasti kaikille. Myös ja erityisesti kaikille niille, jotka ajattelevat että ovat jo lukeneet kaiken toisesta maailmansodasta tai toisaalta niille, jotka eivät ole siitä paljon lukeneet ja ehkä ajattelevat, etteivät haluakaan, niin kauhean surullisesta ja raskaasta aiheesta. Ja kuitenkin juuri niistä olisi erityisen tärkeää jaksaa ja pystyä lukemaan.

Näen kirjat ikkunoina talossa, johon olemme vangittuna, mutta josta avautuvien ikkunoiden avulla näemme onneksi muuallekin. Ikkunat oman elämämme ja minuutemme talossa avaavat elintärkeitä näköaloja ja estävät meitä höperöitymästä seiniemme sisällä ja luulemasta, että oma elämämme olisi jotakin muuta kuin mitä se on, helmi loputtomassa helminauhassa, yksi kimmeltävä, ainutlaatuinen helmi toisten kimmeltävien, ainutlaatuisten helmien joukossa. Ei sen enempi, ei sen vähempi.

Ikkunat estävät myös virheellisesti kuvittelemasta, että oman elämämme vaikeudet olisivat jotenkin ainutlaatuisia, vaan muistuttavat siitä, että eivät vain elämän pienet vaikeudet vaan myös suunnaton kärsimys ovat kuuluneet ihmislajin historiaan aina.

Sen rinnalla koronavirus on vain yksi juonne ihmiskunnan loputtomassa taistelussa tartuntatauteja ja muita vaikeuksia ja kuolettavia vitsauksia vastaan. Nyt meillä on kehittyneempi lääketiede apunamme kuin koskaan ja yritämme pelastaan ihan jokaisen sairastuneen, toisin kuin esimerkiksi toisen maailmansodan aikana jolloin ihmishenki oli halpa. 

Tällä hetkellä koronavirusepidemia on vielä mittasuhteiltaan vaatimaton. Aika näyttää, tuleeko siitä yksi luku historian laajimpien tartuntatautipandemioiden listaan vai ei, tuleeko vain uusi variaatio olemassaolevaan koronaviruskirjoon. Joka tapauksessa toivottavasti ainakaan tappavuudessa se ei pääse listan yläpäähän. Siihen on vielä hyvin runsaasti matkaa, edellä on monta tappajaa poliosta keltatautiin, pilkkukuumeesta malariaan. Ja maailmansotiin.

Kristin Hannah: Satakieli
WSOY 2019
Alkuteos: The Nightingale
Suomentanut Kaisa Kattelus
568 s.
Lainattu kirjastosta