Hoitohenkilökuntaa ilman maskeja, sairaat ihmiset jonottavat ulkona viimassa, taksista pyörtyy maskipotilas asfaltille - tämä on todellisuus Laakson koronaterveysasemalla

Laakson koronaterveysasemalla tänään iltapäivällä.

Kerron teille nyt silminnäkijä kertomuksen Laakson
terveysasemalta, jossa kävin tänään lapseni kanssa epätoivoisena viimeisenä yrityksenä saada koronatesti ja apua tilanteeseemme. Koen että se on velvollisuuteni. Olen kirjoittanut koronasta jo kauan, monen mielestä kyllästymiseen asti ja monet ovat suorastaan ärsyyntyneet. Mutta en voi lopettaa. Tämä on aivan liian tärkeää. Te jotka ette vielä ymmärrä, tulette kyllä ymmärtämään sen pian.

Tilanteestamme voit lukea edellisistä blogipostuksista, mm. täältä ja täältä.

Haluan tässä välissä painottaa, että vaikka kirjoitankin "meidän tilanteestamme", niin en vain itsekkäästi mieti asiaa omalta kannaltani, vaan kaikki kirjoitukseni on osattava asettaa laajempaan yhteyteen, koko kansakunnan ja oikeastaan koko maailman mittaiseen. Se mitä tapahtuu nyt meidän perheelleemme, on kohta todellisuutta monessa muussakin perheessä. Ja se ettei meitä testata, on koko kansan yhteinen ongelma.

Lapsella oli aamullakin 38.7 kuumetta sekä voimakkaat koronaan viittaavat oireet päällä, kuten koko meidän perheellä isän lievempää oireilua lukuunottamatta. Koronalle tyypillisesti pienimmät ovat olleet myös hyvin lievässä taudissa.

Sain aamupäivällä käsiini THL:n uusimman ohjeistuksen Koronavirustauti: Milloin hoitoon? Siinä sanotaan mm. että Jos kuulut riskiryhmään, soita pikaisesti terveyskeskukseen, jos sinulle

• nousee äkillinen kuume (38 astetta tai yli) ja
• tautiin liittyy kurkkukipua ja/tai yskää

Riskiryhmäluettelon voit lukea äskeisestä THL:n linkistä, mutta siinä on mainittu  riskitekijänä mm.krooniset neurologiset sairaudet. Lapsellani on sairastettu neuroborrelioosi, joka terveydenhuollossa on minulle sanottu luettavan siihen ryhmään. 

Soitin siis ohjeen mukaan Laakson koronaterveysasemalle, mutta siellä oli linja täysin tukossa eli tuuttasi varattua. Lopulta puhelu ohjautui valtakunnalliseen koronaneuvontapuhelimeen, johon olen viikon aikana monta kertaa yrittänyt soittaa ja aina turhaan jonottanut yhteensä jo tuntikausia. 

Päätimme siis ottaa oikeuden omiin käsiimme ja lähteä ajamaan Laaksoon. Kerroin tilanteen lapsille, mahdollisimman rauhoittelevasti. Ensin kuitenkin söimme pastalounaan taustamusiikkina koronaviruspuhelimen raivostuttava ja tilanteeseen nähden absurdi jonotusmusiikki, joka raikui puhelimen kaiuttimesta. 

Pakkasin mukaan mitä arvelin reissussa tarvittavan, eväitä, juomamukit, lukemista, desinfiointiainetta, varmuuden vuoksi tytölle pehmolelu mukaan jos matkasta tulisi sairaalareissu. 

Silloin pakatessani pääsin kuin pääsinkin läpi koronaneuvontalinjaan, ja kerroin tilanteemme. Sain neuvoksi lähteä ajamaan kohti Laaksoa. Mieleni keveni heti ainakin sadan kilon verran. Vihdoin. Saisimme. Testin. 

Miksi pidän (enkä suinkaan vain minä!) runsasta testausta niin tärkeänä, sitä olen perustellut aiemmissa postauksissa. Nyt laitan tähän vain tämän: HS:n juttu jossa kerrotaan, että lisätestauksesta olisi hyötyä Suomessakin. Siinä mm. maailman terveysjärjestön WHO:n pääjohtaja Tedros Adhanom Ghebreyesus painottaa, että laajamittainen testaus voi pelastaa ihmishenkiä.

Sitten sanoimme koiralle heipat ja pakkauduimme autoon, ajoimme läpi epätodellisen Mannerheimintien, jossa arki jatkui melkein kuin olisi ollut kaikki yhä normaalia. Meille jo viikon sairastaneille ja torstaista lähtien kotiin itse itsemme erityksiin asettaneille kaikki se näyttäytyi kuin lasin takaisena, toiseen maailmaan kuuluvana. Me elämme jo nyt sitä koronaepidemiaa, josta suuri osa kansasta vasta kuulee kaikuja, joka Italiassa on ollut todellisuutta jo pitkään ja josta italialaiset tuloksetta muuta maailmaa ja erityisen tuloksetta Suomea ovat yrittäneet varoittaa. On varoitettu ja aneltu, että olisimme jo aikaa sitten ryhtyneet toimiin epidemian torjumiseksi. 

Laakson terveysaseman edessä astuimme tyttären kanssa ulos autosta. Kaikkialla oli autoja, parkkipaikaa ei ollut missään. Autoja parkkeerattuna paikkojen ulkopuolelle. Takseja. Vähän matkan päähän meistä ajoi taksi, jonka takaovi avautui. Sieltä valahti esiin hengityssuodatinsuojainta käyttävä nainen ja rojahti tiedottomana asfaltille. Taksinkuljettaja, ilman maskia ja suojahanskoja, riensi auttamaan hänet pystyyn. Tämäpä alkoi fantastisesti, ajattelin mielessäni ja vedin syvään henkeä peittääkseni järkytykseni lasten edessä, jotka vähintään yhtä järkyttyneinä katsoivat tilannetta vieressäni. 

Otin tyttöä kädestä ja kävellessämme matkalla vastaanotolle jouduin nopeasti selittämään hänelle, mitä hän oli juuri nähnyt. Sen miten korona voi olla vaarallinen niille vanhoille tai joillekin nuorille, oikein sairaille kuten syöpäpotilaille. Näimme juuri jonkun niistä, sanoin tytölleni. Mutta muista, lapseni, meillä ei ole hätää. Me olemme nuoria ja meille tämä on lievä tauti. Täytyy vain nyt käydä lääkärissä tekemässä eräs koe, kuten kipeänä usein muulloinkin joutuu. 

Myöhemmin näimme tämän saman naisen rojahtavan pyörtyneenä lattialle kaksi muutakin kertaa, kun hän vähän myöhemmin tuli jonoon kanssamme. Lopulta hänelle haettiin pyörätuoli, jonon hän jäi vaikertamaan, kuinka hänen täytyisi päästä vessaan. Laske allesi, neuvoi paikalle tullut hoitaja. 

Kun tulimme paikalle, olimme onnekkaita sillä jono oli vielä sen verran lyhyt, että pääsimme välieteiseen eli rappukäytävään, jossa hiljaiset, vakavat potilaat seisoivat ja  odottivat vuoroaan. Nuoria ihmisiä, aikuisia. Vanhuksia ei näkynyt. Odotimme siis rappukäytävässä, jossa oli koleaa ja viima kävi aina kun ovi avautui. Tunsin, miten kuumeeni alkoi nousta. Ambulanssia tuli paikalle vähän väliä, paareja työnnettiin. Ulos alkoi muodostua jonoa, kun kaikki eivät enää mahtuneet rappukäytävään.

Näin ainakin yhden ambulanssinkuljettajan, jolla ei ollut maskin maskia. Huomio kiinnittyi myös siihen, että varmaan kenelläkään koko sairaalan henkilökunnasta ei ollut eristysoloihin tarkoitettua hengitysmaskia, pelkkä ohut paperinen maski vain.  Hanskat sentään oli ja muovisia suojaessuja, mutta Italian tilannetta pitkään seurattuani ne näyttävät niin kovin, kovin vaatimattomilta varusteilta tämän mittaluokan vihollista vastaan. Näinkö Suomi suojelee silmäteräänsä, hoitohenkilökuntaa, jonka pitäisi olla maamme huipputasoisen terveydenhuoltojärjestelmän kantava osa ja tulevan epidemian hoidon kannalta aivan oleellisen tärkeä. 

Odotimme ehkä vartin, ehkä puoli tuntia, en muista. Haluatko katsoa piirrettyjä, kysyin tytöltä. En kun valokuvia. Katsotaan kuvia siitä kun oltiin silloin Talvipuurtarhassa, ja siitä kun leikittiin majaa ja oltiin Roomassa. Ja me katsoimme. Iloisia, onnellisia kuvia ajoista, jotka ovat yhtäkkiä hävinneet ja ovat kuin jostakin toisesta maailmasta. Niin kuin ne ovatkin. Maailmamme on nyt toinen. 

Pääsimme sisääntuloaulan lämpöön. Siellä lyhyt oireiden kartoitus. Minun kohdalla testistä ei olisi puhettakaan,  hoitaja sanoi, mutta tytön tilanne oli perussairauteen verrattavan riskitekijän vuoksi sellainen, että meidän ohjattiin jatkoon eli lääkärille, ja testiin, niin ajattelin. Jotkut käännytettiin jo tässä vaiheessa takaisin, jos oikein tilanteita tulkitsin. Totta kai he hänet nyt testaisivat, eivätkö testaisikin?

Saimme paperimaskit kasvoilleni ja jouduimme odotustilaan, jossa tuolit oli aseteltu reippaaseen yli metrin etäisyyteen toisistaan. Koska olemme samaa perhettä, saimme luvan siirtää kaksi tuolia yhteen. Saimme numeron 22, menossa oli 17. Ei kovin paha jono. Jälkeemme ihmisiä tuli harvakseen, mutta tasaiseen tahtiin. Edellämme jonossa oli pieni tyttö, ehkä kolme tai neljävuotias, isänsä sylissä, he pelasivat kännykkäpeliä yhdessä. Toivoin ettei tuo pikkuinen ollut joutunut näkemään kaatuilevaa maskipotilasta ulkona.

Samoihin ohuisiin muovisuojuksiin ja maskeihin pukeutuneet hoitajat selittivät, että nyt vasta olisimme menossa lääkärille, joka kuuntelisi oireemme. Ne lähetetään HUSin infektiopuolelle, jossa tehtäisiin päätös testaamisesta. Eli Laaksossa ei testata ketään, siellä vain arvioidaan. Jo se uutinen oli musertaa minut. Näinkö äärettömän vaikeaksi tämä on tehty?

Juttelimme, jouduin kertomaan lapselle koronatilanteesta vähän enemmän kuin olisin halunnut, mutta jatkuvasti tietenkin lapsentasoisesti. Kerroin, että valitettavasti asumme nyt Suomessa jossa ihmisiä ei testata helposti, ja testiin päästäkseen täytyy käydä läpi tällainen vaivalloinen odotus. Italiassa testataan kaikki, joilla on oireita, siitä olimme puhuneet jo aiemmin ja toistin sen taas. Mutta meidän täytyy nyt vain tehdä näin. Katsoimme lisää kuvia. Ja juttelimme lisää.  Totesimme sadannen kerran että maski päällä on hankala olla ja puhua. Ja sitten kun pitää juoda tai syödä! Mutta ehkä tähän tottuisi, jos pidempään pitäisi, päättelimme. Yskimme, sekin tuntui hassulta maskeissa. Olimme odotussalissa ainoita, jotka yskivät, mutta tuntui että kerrankin, näissä kummallisissa olosuhteissa, kukaan ei välittänyt tai säikähtänyt. 

Joimme usein vettä, sillä kova jano vaivaa yhä niin kuin koko ajan tässä taudissa, varsinkin minua. Pidän myös huolta, että tyttö juo usein, sillä uskon että tässä taudissa keholla jostain syystä on todella suuri tarve saada nesteitä. 

Tuli vuoromme. Menimme lääkärin huoneeseen, jossa aloitimme käsien desinfioinnilla. Lääkäreillä oli tavalliset maskit suullaan ja muovipleksi silmillään. Ensin oli minun vuoro kertoa oma tarinani. Siinä vaiheessa tajusin, mitä tarkoitti se että olimme tulleet tänne yhdessä ja joutuisin nyt kertomaan aivan kaiken lääkärille ja hoitajalle, jotta meillä olisi mitään toivoa saada testiä. Se tarkoitti, että myös tyttäreni kuulisi aivan kaiken. Oireistani, siitä miten ne ovat pahempia kuin koskaan elämässäni missään infektiossa. Miten olen valvonut öitä yskiessäni. Miten minulla on tunne, että olen nääntymässä janoon vaikka juon koko ajan. 

Sen jälkeen tuli tytön vuoro puhua. Minut käskettiin vähän kauemmas ja sanottiin, että minun pitäisi antaa tytön vastata. Nimi, ikä, paljonko kuumetta, mitä oireita, kuinka kauan. Tyttö katsoi minua kysyvästi. Pidätin henkeäni, nyökkäsin hänelle ja hymyilin rohkaisevasti. Ja sisimpäni vuoti verta. Miksi tyttäreni laitettiin niin vaikeaan tilanteeseen, sydämeni oli särkyä.

Ja hän alkoi kertoa aivan kaiken juuri niin kuin se on. Kuumetta aamulla 38.7, kurkku tosi kipeä, torstaina tuli, sitten eilen palelsi hirveästi ja tuli kuume. Yskittää, semmoista yskää ettei sieltä mitään irtoa. 

Sitten sain kertoa minäkin, ja kerroin kaiken tarkkaan. Altistuksesta tytön kaverilla, naapurustossamme, aivan kaiken. Ja lapseni kuuli tämän aivan kaiken. Minun oli pakko kertoa aivan kaikki, sillä tiesin että testiin pääsemisemme riippuisi nyt siitä mitä sanoisin. Minun olisi yritettävä kaikkeni, muistettava sanoa ihan jokainen asia jolla on merkitystä. 

Meille tehtiin happisaturaatiotesti eli veren hapetusarvon mittaus, joka kertoo keuhkojen hapenottokyvystä (jos olen ymmärtänyt oikein). Ne olivat ok, hoitaja vielä erikseen mainitse että minun tulokseni oli suorastaan erinomainen. Otettiin myös pikatulehdusarvotesti, joka osoitti että kyse ei bakteerista vaan viruksen aiheuttamasta taudista. Ai niinkö, no sehän nyt oli uusi tieto. Totta kai myös koronassa on mahdollisuutena bakteeriperäinen jälkitauti (keuhkokuume), se täytyy muistaa. Tai sitten itse korona menee keuhkoihin. 

Lopuksi lääkäri sanoi, että oireemme ja tilanne ei oikeuttanut meitä kumpaakaan testiin: meillä ei ole suoraa kontaktia testillä todennettuun koronapotilaaseen. Eli sama vanha fraasi jonka olen kuullut tämän sairauskertomuksen aikana jo liian monta kertaa. Sitten hän puhui jotain tautiketjujen jäljittämisestä, mutta tämä käsittämätön puhe jostain tartuntaketjuista vielä tässä vaiheessa epidemiaa tuskin meni tajuntaani. Mutta: lopullinen päätös tehdään HUSissa. Sieltä soitetaan, jos tyttäreni testataan.

Vasta kotona tajusin, ettei meiltä oltu kuunneltu keuhkoja tai sydäntä vastaanotolla. Eikö käynnin tarkoitus ollutkin sekä hoidontarpeen että testin tarpeen arviointi? Nyt jäi tunne, että terveydentilan tarkastus oli hyvin pintapuolinen ja lähinnä vain kuunneltiin potilaan kertomusta oireista. Vahdattiin suora kontakti -sanaa ja höpistiin tartuntaketjuista, henkilökunta toisteli asioita joita heidän on käsketty toistella, samoja vanhoja juttuja kuin Suomen terveysviranomaiset ovat koko epidemian ajan toistelleet mutta jotka ovat jääneet todellisuudesta jälkeen jo viikkoja sitten.

Sain toistella samat faktat kuin ennenkin olen tämän sairauden kanssa toistellut, ja silti vastaus testiin oli kielteinen. Mitä järkeä tulla hoidonarviointiin,  jossa ei tehdä edes perustarkastusta kuten kuunnella keuhkoja, ja kaiken lisäksi ei kuitenkaan saa testiä? 

Pian sen jälkeen kun tulimme kotiin, Suomen hallitus vihdoin, oi vihdoin ja vielä kerran vihdoin, ilmoitti valmiuslain käyttöönotosta ja poikkeustilatoimenpiteistä (lue niistä täältä HS:n sivuilta), joihin mm. kuuluu että testejä aletaan tehdä enemmän. Elättelen siis pientä, värisevän pienen kynttiläliekin puolikkaan kokoista toivoa siitä, että lapseni ehkä sittenkin voitaisiin testata kokonaistilanteemme ja oireiden perusteella, vaikka meillä ei sitä hemmetin suoraa kontaktia olekaan. 

Tiukemmat karanteenisäännökset myös antavat toivoa laajemminkin. Vaikka ne tulivat voimaan myöhään ja hyvin moni on sairastunut, niin ainakin nyt viruksen leviäminen hidastuu, toivottavasti. Sitä täytyy todella toivoa. Tilanne Laaksossa tänään ei antanut kovin hyvää kuvaa Suomen valmiudesta käsitellä potilasvirtaa, joka voi pahimmillaan yltyä tulvaksi, tsunamiksi, jollaisena sitä Italiassa kuvataan. 

Italian ystävät ja sukulaiset ovat epätoivoisia puolestamme. Pitkään pelkäsimme heidän puolestaan, nyt he pelkäävätkin meidän puolestamme. Eikö sinua tosiaankaan ole otettu sairaalaan tarkkailtavaksi, he ihmettelevät kun kerron oireistani. Italiassa voitaisiin hyvinkin ottaa, edes vähäksi aikaa jotta nähdään potilaan kokonaisvointi hyvin. Pelkkä pyörtyily tai tunne kuolemasta (hengensalpautuminen) ei aina ole ainoa merkki siitä, ettei kaikki ole hyvin.

Meillä on hyvää tietoa Italian terveydenhuollon tilanteesta, sillä mieheni serkku työskentelee sairaanhoitajana sairaalassa eli mukana eturintamataistelussa. Ja eikö teillä ole neuvottu käyttämään mitään muuta lääkettä kuin kuumelääkettä, eikö todellakaan mitään muuta. Voi teitä. Eikä juuri mitään karanteeneja, eikö todellakaan edes kouluja tai julkisia tiloja kiinni (ennen tätä päivää), antavatko se noin vain levitä vaikka lukevat uutisista, että meillä Italiassa on täyskaranteeni mutta silti 2000 uutta tapausta päivässä emmekä ole selvitä siitäkään, selviämme päivästä päivään kuin ihmeen kaupalla, järkyttävin ponnistuksin. 

Ja se testaamattomuus! Sitä ei käsitä Italiassa kukaan, he eivät voi ymmärtää vaan pudistelevat skypessä päätään tai ovat puhelimessa pitkään hiljaa ja huokailevat. Voisimmekohan me lähettää teillä postissa yhden testin tai kaksi, meillä niitä on, voi kumpa voisimme, he sanovat. Italiassa joka ikinen oireileva testataan itsestäänselvästi sekä koko hoitohenkilökunta säännöllisin väliajoin, vaikka heillä ei olisi oireita. 

En voi kuin kuvitella, millaisen kuvan he suomalaisesta terveydenhuollosta ja terveysviranomaisista saavat. 

Kun astuimme ulos häikäisevään auringonpaisteeseen ja yhä kovana käyvään kevätviimaan Laakson terveysaseman pihalle, jono ulottui pitkälle asti. Siinä oli kymmeniä ihmisiä. Ihmettelen suuresti, kuinka heidän heikko terveytensä kestää sitä raakaa ilmaa. Meille jo koleassa eteisessä odotteleminen aiheutti vilunväreitä ja kylmyyttä, vaikka olimme villapaidat ja lämpimät vaatteet sekä paksut takit ja pipot päällä. 

Sitten astuimme autoon ja ajoimme kotiin. Kun saavuimme pihaan, näimme oven takana K-marketin muovikassin. Ihana, ihana naapurimme oli löytänyt lähikaupasta neljä pakettia keskimmäisemme ehdotonta lempileipää, Vaasan Iso paahto sinistä ja ostanut ne kaikki. Poika on jo päiväkausia itkenyt ja harmitellut, kun lempileipä on meiltä loppu eikä kaupoissakaan ollut enää siinä vaiheessa, kun mieheni vielä terveenä tai taudin aluksi vähäoireisena kävi kaupoissa. Kassissa oli myös voisarvia, koska naapuri tietää että rakastamme syödä niitä Nutellan kanssa aamupalalla. 

Rakkautta ja välittämistä, miten paljon sitä nyt onkaan kaikkialla ympärillämme. Ja me jaamme sitä takaisin. Tämä on rakkauden ja välittämisen aikaa. Vielä on heitäkin, joiden myötätunto ei ole herännyt eikä rakkaus, he piikittelevät vielä kommenttipalstoilla ja vähättelevät toisten hätää ja huolta, ehkä koko maailman koronatilannettakin. Mutta rakkaus ja välittäminen kasvaa ja leviää, nopeammin ja voimallisemmin kuin virus.

Ehkä tämän kaiken outona tarkoituksena onkin, että opimme tämän: tärkeintä on rakkaus ja se että pidämme yhtä, emme anna periksi ja jaamme arjen pieniä iloja. Vaikkakin fyysisesti kaukana toisistamme, niin henkisesti lähellä, edelleen tasavallan presidentin Sauli Niinistön sanoin kuten olen tätä lausetta häneltä ennenkin blogissa lainannut. 

Henkisesti lähempänä kuin ehkä milloinkaan ennen. Joudumme tähän koettelemukseen yhdessä ja ainoa mitä voimme tehdä, on tukea toisiamme. Edessämme on paljon vaikeuksia ja kärsimystä, kuolemaakin, mutta suurena toivona on, että kaiken tämän jälkeen maailmamme tulee olemaan parempi ja kauniimpi paikka. Siinä on paljon enemmän rakkautta, ja ehkä vihdoin olemme myös oppineet, että emme voi jatkaa maapallomme tuhoamista. Ymmärrämme rauhoittua, kuten Suomeen viimeinkin tulleet karanteenitoimet meidät pakottavat nyt jo tekemään. 

Raha ja kasvu ei olekaan se tärkein asia, vaan asiat kuten terveys, välittäminen, myötätunto ja rakkaus. 

Lue myös muita kirjoittamiani korona-aiheisia tekstejä: 

Tällaista on arki karanteeni-Italiassa - tyhjät kadut, autiot piazzat, taskussa kulkuluvat. Tämä voi olla edessä Suomessakin, mutta sekin on parempi olla tekemättä tarpeeksi

Tässä syy miksi hallituksen pidättäytyminen "spektaakkeleista loukkaa jokaista suomalaista

Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaarallinen kaikille meille

Koronavirus on levinnyt Italiaan. Tuleeko se meillekin, täytyykö alkaa täyttää ruokakaappeja?

Hyvää laiskiaista - ja tyyneyttä ja rauhallisuutta! (Koronaviruksesta osa 2)

Terveysviranomaisten ohje koronaviruksen estämiseksi: "Älä mene sairaana töihin" - helpommin sanottu kuin tehty

Koronakriisin vaikutus Italian turismiin: Venetsiassa ilmaisia aperitiiveja ja Roomassa hotelli, jossa hinnan päättää asiakas

Miehet ja vanhukset enemmistönä kuolemantapauksissa - Italian koronaviruskuolemat numeroina ja tunnelmia maskien takaa

Koronaviruspelkoa Roomassa: "Kiinasta tulevilta pääsy kielletty"