Jäätynyt maailma ja oppitunti kauneudesta, hauraudesta ja selviytymisestä

Nyt kun maaliskuu on jo päässyt vauhtiin, on viimeistään käynyt selväksi ettei talvea tänä vuonna tule. Mitä tästä talvesta on jäänyt käteen? Kolme ihmeellistä, valkoista päivää mökillä Itä-Suomessa, kolme päivää lumileikkejä ja luistelua Saimaalla (lue juttu jääluistelusta Järven jäällä, onnen lähteillä - vaan kestääkö jää?), sitten taas paluu vesisateiseen Helsinkiin.

Viime viikolla Helsinkiin luvattiin lunta, mutta ei sitä tullutkaan. Tuli kuitenkin aurinkoinen pakkasviikko, ja se että lämpötila todella pysyi päivälläkin pakkasen puolella, oli ihmeellistä jo se. Tänä talvena lumi, jää, pakkanen, kaikki sellainen on ihmettä.

Viime viikolla oli meidän talvemme. Useana päivänä piipahdimme poikien kanssa lähistölle muodostuneeseen pienen metsälammen kokoiseen säärensyvyiseen lätäkköön, jonka pakkanen oli jäädyttänyt kristallinkirkkaaksi. Reunoiltaan lammikko oli laikuttunut pienemmiksi lätäköiksi, koko metsäpläntti oli veden vallassa.

Paikoin lätäkköjen rannoille oli syntynyt valkeaa, hauraampaa jäätä, jotkut lammikot olivat kokonaan hauraita niin että ne pirstaloituivat tuhansiksi paloiksi heti kun niille astui. Särkyneestä jäästä irtosi jääkimpaleita, lohkareita ja pitkulaisia läpinäkyviä paloja, kaikki lapsille arvokkaita, valitettavan katoavaisia aarteita joita kannettiin kotiin asti rattaissa.

Isoin lätäkkö, se pienen metsälammen kokoinen, oli kaikkein kestävin. Ensimmäisenä päivänä arastelimme sen jäälle astumista, sillä kun painoa sen pinnalle laski, vesi liikkui rantaviivassa ja jos enemmän astui, kuului pahaenteinen rasahdus. Koiran ja kuopuksen se kesti, mutta en uskaltanut heitäkään kauaksi jäälle päästää.

Seuraavana päivänä jää kesti jo kaksikymmentäkiloisen keskimmäisenkin. Oma jalkani aiheutti yhä paukahduksen, halkeamankin. Harva muu ääni saa askeleen pysähtymään niin tehokkaasti, kuin murtuvan jään ääni - vaikka tietäisikin että alla on vain parisenkymmentä senttiä vettä, ensimmäinen asia jonka vaisto sanoo, on: pysähdy, älä ota enää askeltakaan, peräänny! Ääni on kuin kirkuva varoitusmerkki.

Muistakaa, että jos joskus kävelette oikean meren tai järven jäällä ja kuulette tämän äänen, sanoin lapsille, älkää ottako enää askeltakaan. Se on merkki siitä, että jää ei kestä. Mentää takaisin sinne mistä tulitte, ja jos jää vielä ääntelee ja näyttää pahalta, menkää mahallenne ja ryömikää. Silloin jää kantaa paremmin. Kun painoa jakaa laajemmalle alueelle, on helpompi selvitä takaisin turvalliselle rannalle. Kaikki paino on helpompi kestää, kun se ei rasita yhtä kohtaa vaan sen voi jakaa. 

Kolmantena päivänä jää jo kantoi koko konkkaronkan: minut, lapset ja koiran. Oli ollut pakkasöitä, joukossa talven kylmin yö, ja huomasimme lätäkön paikoitellen jäätyneen pohjaan asti. Tuulettomissa olosuhteissa jäätä muodostuu kunnon pakkasella 2,5 millimetriä pakkasastetta kohti vuorokaudessa, kerroin lapsille. Koska yöllä oli ollut lähes kymmenen astetta pakkasta ja päivälläkin monta astetta, jää oli paksuuntunut noin kaksi ja puoli senttiä sitten eilisen. Kun teräsjäätä on vähintään 5 senttimetriä, se kantaa ihmisen.

Jää oli kristallinkirkasta, kauempaa katsottuna tummansinistä teräsjäätä, sen läpi näkyi kaikki se mitä alle oli jäänyt. Syksyn lehdet, oksat, risut, kuihtunut ruoho, yhä kirkkaanvihreänä loistavat saniaiset ja sammal. Selvinä erottuivat myös ilmakuplat, joita jää paikoitellen piti sisällään. Miten kauniilta ne näyttivätkään, niille sijoilleen jähmettyneet tuhannet pienet pallot.

Tämä on ihan oikeaa taidetta, keskimmäiseni huokaili. Nämä ovat taideteoksia, voisi museoon laittaa ja ottaa ihmisiltä pääsymaksu, kun he tulevat katsomaan, hän jatkoi. (Keskustelemme usein siitä, mikä on taidetta, miksi jotkut taulut ovat museossa näytillä ja toiset hyvinkin samannäköiset eivät ole. Usein piirrettyään piirrustuksen tai nähdessään sisaruksen hienon piirrustuksen, keskimmäinen saattaa sanoa, että tämän voisi viedä museoon kun on niin kaunis.)

Se oli ihan totta. Mihin tahansa keskittyikin katsomaan, näki ympärillään taidetta. Rits, räts, sanoi taide kun pieni jalka astui sen päälle ja pirstoi tuhansiksi palasiksi. Ja sekin näytti kauniilta, palaset välähtelivät auringossa ja muodostivat uusia, vielä ihmeellisempiä kuvioita kuin ehjä jää. Niin haurasta, mutta niin kaunista, eikä särkyminen oikeastaan edes haittaa. Tilalle tulee jotain vielä kauniimpaa. Vain lämpö ja vesisade tuhoavat jään, mutta niin kauan kuin pakastaa, jään voimalle ei ole esteitä.

Äiti miksi jäätä tulee, lapset kysyivät. Jää syntyy, kun lämpötila painuu pakkasen puolelle. Silloin vesi muuttaa olomuotoaan, kiteytyy pienenpieniksi jäämolekyyleiksi, joista ensin syntyy veden pinnalle riite, aivan ohut kerros jäätä. Riite paksuuntuu, sen alapuolelle tarttuu aina vain uusia jääkiteitä, tuhansia, miljoonia, kunnes syntyy jää. Jotenkin niin se kai menee, toivoin puhuessani. Lasten loputon usko vanhemman kaikkitietävyyteen on jotakin lähes liikuttavaa, he uskovat joka sanan joka vanhempi sanoo ja sitä voi vain toivoa, että omat tiedot edes jotenkuten riittävät.

Seuraavaan kysymykseen en osannut enää vastasta: Mutta jos jää tulee paksummaksi joka pakkaspäivä, niin miksi iso lammikko kestää mutta nämä pienet lammikot eivät vieläkään kestä meitä, he kysyivät, kun viikon viimeisenä jääpäivänä keskimmäinen oli pudota polviaan myöten ison kiven ympärille muodostuneeseen lätäkköön.

Uskomatonta liikkuvuutta osoittaen (henkiinjäämisvaiston esimerkillinen ilmentymä?) hän kuitenkin hyppäsi pois upottavien jäälohkareiden keskeltä, ja sinne oli hänen sijastaan joutua perheemme koira. Sekin kuitenkin räpiköi pois rikkoutuvan jään keskeltä lähes samanlaisella ketteryydellä, sama henkiinjäämisvaiston herättämä säikähdys silmissään.

Ihminen tai eläin, sitä tajuaa kyllä kun on selviytymisen kannalta olennaisten asioiden kanssa tekemisissä. Särkyvän jään ääni ja tunne jalan alla ja jalan uppoaminen veteen on vaistot herättävä, alitajuisen kauhun paikka.

Viihdyimme jäätyneessä metsässä tuntikausia. Vaelsimme jäällä, lammikolta lammikolle, välillä istuimme sammaloituneella kivellä tai kyykimme maassa ja vain katselimme kaikkea sitä mitä pakkanen oli luonut, kaikkia niitä taideteoksia.

Ja koko ajan paistoi aurinko, se pilkotti yhä voimallisempana puunrunkojen välistä, tunkeutui kaikkialle ja sai kaiken kimaltamaan. Helmikuun lopulla auringon lämmön tuntee jo iholla, kasvoilla, enkä voinut olla kääntymättä sitä päin kuin talven kohmettama hyönteinen, joka yrittää imeä kaiken mahdollisen lämmön ja valon itseensä.

Ne olivat ihmeellisiä päiviä.

Lapset eivät olisi oikeastaan halunneet lähteä metsästä kotiin ollenkaan, vaan sitten kun sormet ja varpaat olivat auttamattomasti jäässä ja ruoka-aika kolkutteli ovilla, jouduin houkuttelemaan heidät pois kaikenlaisilla lupauksilla jälkiruuista, Avaran luonnon katsomisilla ja tietenkin paluulla seuraavana päivänä. Oli outoa tuntea sellaista kylmää, pakkasen puremaa, kun keho on tottunut tänä talvena niin leutoihin säihin. Kylmä jäädyttää maailman ja tekee kaikesta kauniimpaa, mutta se on myös ihmiselle julma ja vihamielinen ympäristö. Ohuilla hanskoilla ei pitkälle pötkitä.

Lauantaina vesisade alkoi ja se kaikki oli poissa. Silloin lapset menivät paikalle isänsä kanssa, ja he kertoivat minulle että kaikki oli ihan toisenlaista. Kristalliset jääpalat, valkoinen hauras jää, kirkas teräsjää, koko lampi oli muuttunut vetiseksi hötteiköksi. Jää ei enää kantanut, se ritisi ja paukahteli kun sille astui ja sen pinnalla oli kerros vettä. Sellainen määrä jäätä ja sen kauneutta, ja yhtäkkiä se oli poissa. Mennyt talvi on ollut puolessa Suomea niin lohduton, että jopa jää on ollut hetken huuma ja ihme, puhumattakaan lumesta.

Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa kuitenkin paljon vakavampaakin jään sulamista kuin lähimetsän jään katoaminen. Vuosina 2012-2017 Etelämantereen jäätiköistä on sulanut 219 miljardia tonnia jäätä vuodessa. Vuosina 1992-1997 vuosittain mannerjäätiköstä hävisi 49 miljardia tonnia. Joka vuosi keskivertoamerikkalainen tuottaa tarpeeksi hiilipäästöjä sulattamaan 10 000 tonnia Etelämantereen jäätä. (Lähde: David Wallace-Wells: Asumiskelvoton maapallo. Elämä lämpenemisen jälkeen. (Otava 2019)

Paksuinkaan jääpeite ei kestä eikä ole ikuinen, kun lämpötila nousee tarpeeksi. Dinosaurausten aikaan, jolloin ilmaston lämpötila oli ihmiselle liian korkea, mannerjäätiköitä ei ollut lainkaan vaan siellä missä nyt on jääkarhuja, kasvoivat palmut. Toivottavasti emme ole nyt menossa uudelleen sitä kohti. Ihmisen on vaikeaa selvitä kylmässä ja jään keskellä, siihen tarvitaan paljon lämmintä vaatetta ja erityisvarusteita, mutta ilman jäätä ja jäätiköitäkään emme tule toimeen emmekä selviä hengissä.

Nyt maanantain sataa yhä, myös eilisen päivän satoi, emmekä tänään edes yritä palata lammelle. On aivan liian lämmintä jotta jää ja sen kauneus kestäisi.

PAROLA DEL GIORNO: la bellezza del mondo ghiacciato = jäätyneen maailman kauneus

Italian koronavirustilanne 1.3. klo 18:

1577 tautitapausta joista:

34 kuollutta
798 kotikarenteenissa
639 sairaalahoidossa
140 tehohoidossa
83 parantunutta

(lähde: salute.gov.it)

(katso eilinen tautitilanne eilisaamun tekstistä: Koronavirus laittaa hidastamaan tahtia - ympäristö kiittää