Kaksi viikkoa ilman hiustenpesua, käynti yleisessä vessassa ovet auki, tapaaminen pyjamassa roskakuskien kanssa - oudoimmat tilanteet, joihin korona on minut laittanut

Korona on laittanut ulkonäköasiat täysin taka-alalle.

Tänään on 17. sairauspäiväni koronassa - päättymättömältä tuntuva, vuoristoratamaisesti etenevä tauti, jossa ylä- ja alamäet ovat seuranneet toisiaan. Milloin onkin tuntunut, että vähän helpottaa, niin jo seuraavassa hetkessä on tullut uutta oiretta. Mutta paraneminen on hitaudestaan huolimatta jatkuvaa.

 Väsymys on edelleen huomattavaa, ja eilinen vähän touhukkaampi päivä on kostautunut. Henkeä joudun välillä yhä vetämään oikein voimalla. Eilen tyhjensin ja täytin tiskikoneen, tein lapselle synttärikakun sekä pyyhin kostealla pahimmat pölyt nurkista ja sohvan alta, sillä pelkäsin meille tulevan jo allergiaoireita siivouksen puutteesta kärsivässä kodissamme. Mitä kaikkea tapahtuukaan, kun äiti tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi pahasti sairastaa!

Olen mielenkiinnolla seurannut erästä ilmiötä, jota olen itsessäni huomannut tämän sairauden aikana: täydellisen välinpitämättömyyden ulkonäöstä. Se kaikki alkoi silloin, kun satuin sairastumaan päivänä (9.3. maanantaina), jolloin edellisestä hiustenpesustani oli kulunut viikko (pesen paksut, pitkät ja harvaan pesuväliin tottuneet hiukseni noin viikon välein). Olin edellisenä päivänä ollut lenkillä ja saunassa ja hikoillut likaiset hiukseni vielä likaisimmiksi, ja sitten päätin vielä venyttää hiustenpesuväliä vielä yhdellä päivällä.

Mutta sitten maanantaina tulinkin kuumeeseen, kurkkukipuun, pää- ja lihaskipuun sekä yskään, enkä voinut ajatellakaan suihkuun menoa. Seurasi viikko kovaa sairastumista, jolloin hiustenpesu oli ajatuksissa viimeisenä. Vasta viime viikolla viimein pesin hiukseni, yli kahden ja puolen viikon tauon jälkeen.

Pesuoperaatio oli niin uuvuttava, että tavanomainen hiustensuoristus raudalla jäi tekemättä. Se tuntui sitä paitsi täysin toisarvoiselta sairauden keskellä, kuten kaikki muukin ulkonäköön liittyvä. Olen lakannut käyttämästä jopa yövoidetta, puhumattakaan huulipunasta tai vähintään kiillosta, jota jopa kotioloissa aina käytän arjen piristykseksi.

Lopputulos on, että sairauden aikana olen ollut joko järkyttävän likaisissa hiuksissa tai sitten nyt pesun jälkeen kurittomassa kiharapehkossa, jollainen luonnonkiharista, kuivista hiuksistani tulee ellen laita niihin hoitoaineita ja suoristusrautaa.

Tällaisena peikkona olen palloillut kotona kaiket päivät, käynyt kolme kertaa eri lääkäriasemilla (kaksi kertaa silloin kun en vielä osannut oikeasti epäillä koronaa), kerran Laakson koronaterveysasemalla viimeisenä epätoivoisena ja turhana yrityksenä saada koronatestiä. Ennen kuin tajusin että Suomessa, varmuusvarastojen ja huippuasiantuntoiden maassa,  todella ei ole tarpeeksi testikapasiteettia eli kaikki toiveet testistä ovat turhia. Nyt hauras toivo lepää jälkikäteen tehtävien vasta-ainetestien varassa.

Kuva ajoilta, jolloin maailma oli vielä entisensä, hiukset suoristettu ja hymymme
tietämätön kaikesta siitä, minkä keskellä nyt elämme. Kuva viime uudenvuoden Rooman-reissulta.

Olen ollut pukeutuneena yöpaitaan, villapaitaan, villasukkiin ja kaulalämmittimeen niin pitkään, että tuskin muistan miltä näytän hameessa, siistissä paidassa ja lempikengissäni. Ihoni ei ole nähnyt viikkokausiin bb-voidetta ja poskipunaa, perus- (ja ainoita) ihomeikkejäni, tyvikasvuni on jo näkyvää ja normaalioloissa se häiritsisi minua suuresti. Nyt se ei ole häirinnyt siitäkään syystä, että olen useimmiten ollut pipo päässä myös sisällä päänsäryn ja yleisen viluisuuden tunteen takia.

Olen siis joutunut unohtamaan kaiken turhamaisuuden, eikä asia ole tuottanut edes vaikeuksia. Kun sairastuu tarpeeksi vakavaan tautiin, kaikki muu paitsi terveys jää kakkossijalle. Ja kun vakavaan tautiin lisätään vielä huoli läheisistä, omista lapsista ja koko maailmasta, asioiden tärkeysjärjestys kirkastuu edelleen.

Olen joutunut koronan myötä moniin pieniin tilanteisiin, joihin en olisi ikinä uskonut joutuvani. Ne ovat pieniä ja mitättömiä juttuja tässä maailmantilanteessa, mutta arkielämän tasolla ja varsinkin normaalielämässä hassuja.

Kun esimerkiksi olin viikko sitten maanantaina Laakson koronaterveysasemalla tyttäreni kanssa testiin pääsyä kerjäämässä, minulla oli menossa sairauden pahin jano- ja pissatusvaihe. Koska suuni oli niin kuiva ja jano niin valtava, hörpin lähes jatkuvasti vettä, otin kulauksia ja pitelin vettä suussa niin kauan kuin pystyin, jotta sain edes hetken helpotusta loppumattomaan janontunteeseen.

Ja siten tietysti myös pissatti usein. Niin alkoi pissattaa Laaksossakin odotellessamme jonotuslapun kanssa lääkärin puheille pääsyä. Jouduin käymään kaksi kertaa vessassa sen reilun tunnin aikana jonka odotimme.

Ja koska tiesin sairastavani koronaa mutta läheskään kaikki muut paikalla olijat ehkä eivät, olin suunnattoman varovainen toimissani. Hihaanyskimiset ja sen semmoiset totta kai ja maskitkin meillä oli, mutta vessassa tuli tenkkapoo. Enhän voisi koskea mihinkään, etten vain jättäisi virusta kahvoihin, oviin ja nuppeihin. En uskaltanut luottaa edes käsienpesun voimaan, vaan päätin olla koskematta vessassa mihinkään.

Se tarkoitti sitä, että kykin pöntöllä ovet auki ja näkymä käytävälle päin. Ohitse käveli ihmisiä, mutta pakotin itseni unohtamaan kaikki häveliäisyyssäännöt ja annoin pissan virrata. Vessan vedin käden hihalla ja vessapaperilla paksusti vuoraten (samoin vuorasin käteni hihalla kun jouduin aukaisemaan terveysaseman oven kahvaan tarttumalla) ja rukoilin että se riittäisi.

Vessassakäynnin jälkeen pesin käsiä ainakin minuutin ja kuivasin ainakin kymmenellä paperiliinalla toisen minuutin ajan. Ja siltikin olin kiusallisen tietoinen tartuttavuudestani. Olin siitä kiusallisen tietoinen sillonkin, kun lääkäri hetkeä myöhemmin arveli tautiamme tavalliseksi infuenssaksi ja vakuutteli oireitteni sopivan "juuri tälle talvelle tyypilliseen influenssaan".

Kuva kolme viikkoa sitten perjantailta, jolloin korona oli jo minussa itämässä.

Toinen koronan tuottama omituinen, normaaliolojen ulkopuolella oleva tapaus tapahtui tänään ja liittyy jätehuoltoon. Tänä aamuna kymmenen jälkeen pihaamme ajoi roska-auto. Olemme vuodenvaihteessa alkaneet kierrättää kahden talon taloyhtiössämme siten, että lajittelemme nyt sekajätteen ja muovit erikseen, lisäksi olemme alkaneet itsenäisesti lajitella ja kierrättää pahvit. Se tarkoittaa sitä, että sekajäteastia tyhjennetään nyt kerran kuukaudessa viikoittaisen tyhjennyksen sijaan.

Ja koska olemme olleet sairaita emmekä pääse pahviroskia viemään kierrätyslaatikkoihin, olemme laittaneet ne sekajätteeseen. Se taas tarkoittaa sitä, että sekajäteastia on kovasti täyttynyt. Ja tänä aamuna tapahtui kuukausittainen tyhjennys. Kuulimme roska-auton lähestyvän. Äkkiä! Roskakaapissa odotti vielä yksi sekajätepussi, se täytyisi ehdottomasti saada jäteauton kyytiin! Mieheni oli kiireinen etätöidensä kanssa, joten minun oli toimittava.

Olin yhä yöpuvussa, harmaassa tähtikuvioisessa ja paksukankaisessa, erittäin epäseksikkäässä pyjamassa edellä kuvatut kiharat aamutakkuisena pehkona päässäni, mutta en epäröinyt hetkeäkään. Sujautin mieheni kuusi numeroa liian isot crocksit jalkaani ja juoksin ulos ovesta roskapussin kanssa, onneksi en kompastunut sentään. Roska-autonkuljettaja oli jo tuomassa tyhjää astiaa takaisin paikoilleen  ja vilkaisi minua muikeasti kun viipotin ohi,  toinen työntekijä seisoi kadulla auton vieressä kun ryntäsin paikalle: "Tämä vielä tulee mukaan!"

"Sinne vaan, hyvin ehtii ja mahtuu", roskakuski huikkasi ja vasta siinä vaiheessa lopullisesti tajusin, miten hitaasti ja huvittuneesti he molemmat minua katsoivat. Täysin hullu akka, täytyi heidän varmaan ajatella. Heitin pussin roska-auton louskuttavaan kitaan (pidin koko ajan huolta etten mennyt liian lähelle jäteauton kuljettajia) ja hipsin sisälle, mutta jostain syystä en osannut edes nolostella. Hymyilytti vain. Vasta kun auto oli ajanut pois paikalta, tajusin että olisin kai voinut ilmoittaa heille olevani koronapotilas ja muutenkin maailman tapahtumat huomioon ottaen täysin poikkeustilassa oleva ihminen, kuten me kaikki tätä nykyä olemme...

Tässä iloitsen helmikuussa uudesta huulipunastani, jonka sain uudelta työnantajaltani.
(Työ jonka koronan takia olen nyt menettänyt, koska tilanne on vienyt asiakkaat ja ehkä koko
tulevaisuuden kahvilalta.)

Tässä maailmantilanteessa ulkonäköasiat tietysti menettävät merkityksensä eikä edes pyjamassa roska-autonkuljettajille näyttäytyminen nolota. Täytyy olla kovasydäminen, erittäin välinpitämätön tai harvinaisen turhamainen ihminen, jos nyt ajattelee etupäässä ulkonäköään. Olemme vakavan uhan edessä, ihmisiä kuolee, moni tulee menettämään läheisensä ja on jo menettänyt. Olemme juuri astuneet kaikki yhdessä siihen tuntemattomaan autiomaahan, jollaisena jo puolitoista viikkoa sitten olen täällä blogissa koronapandemian tuomaa epävarmuutta kuvaillut:

Olemme saman tuntemattoman, silmiinkantamattomiin ulottuvan hiekkaerämaan laidalla kaikki suomalaiset ja koko ihmiskunta. Siellä on pimeää, siellä riehuvat hiekkamyrskyt, emmekä erota mitä siellä odottaa, näemme vain hahmoja jotka lähestyvät. Meillä on vettä ja varusteita mukana hyvin vaatimattoman näköisesti, pienet vesileilimme janoon ja huopamme kylmyyttä varten näyttävät mitättömiltä.

Ainoa mitä voimme tehdä on ottaa toisiamme tiukasti kädestä kiinni ja lähteä kulkemaan eteenpäin, luottaen siihen että erämaa ei ole päättymätön, että sieltä löytyy lähteitä ja suojapaikkoja tuulta, paahdetta ja kylmyyttä vastaan. Kuljettava autiomaan halki.

Olla onnellisia siitä, että meillä on toisemme. Että emme ole yksin. Että emme ole yksin ja meillä on rakkaitamme ympärillä. Ja meillä on rakkaus, se joka loppujen lopuksi on ainoa, joka jää jäljelle, kun kaikki muu ympärillä sortuu ja muuttuu.

(Ote blogiteksistä 14.3., koko teksti Minulla voi olla korona, mutta en pääse testiin ellen mene sairaalakuntoon - Toimikaa ajoissa, kuuluvat epätoivoiset varoitukset Italiasta on luettavissa täällä)

Ja vielä:

Miksi meidän kansalaisten täytyy kulkea tämän asian kanssa täydellisessä pimeydessä, astua tuntemattomaan autiomaahan ilman minkäänlaista, edes häilyvää valonliekkiä tai maamerkkiä? Ja vaikka kaikki tietävät, että tautitapauksia on huomattavasti enemmän kuin Suomen surkeasti tehdyt tilastot kertovat, niin miksei koronamahdollisuutta edes oteta huomioon hoidontarpeen arvioinnissa?

Varmistetut tautitapaukset olisivat kuin valonlähteitä pimeässä, varoitusmerkkjä, jotka kertovat: olkaa varuillanne, tässä sitä on, ei paniikkia ja hätää mutta varmuus, että juuri tällä ihmisellä ja näillä ihmisillä on korona. Ne olisivat varoitusvaloja, mutta myös valaisisivat sitä täydellistä pimeyttä, jossa ihmiset nyt koronan suhteen kulkevat. Kuinka meidän voidaan olettaa taistella vihollista vastaan, jos meillä ei ole pienintäkään varmuutta siitä, missä se kulkee? Täydellistä varmuutta ei ole, tietenkään, mutta että olisi edes jotain pientä, suuntaa-antavaa varmuutta.

(Ote blogitekstistä 18.3., tekstin otsikko on Yöllinen soitto hätäkeskukseen ja se löytyy täältä)

Mutta silti tiedän ja toivon, että jos ja kun poikkeustila on viimein ohi ja elämä toivottavasti jonain päivänä palaa edes johonkin uuteen normaaliin,  parhaassa tapauksessa parempaan, pystyn taas iloitsemaan pienistä elämän turhamaisuuksista ja ilonaiheista.

Kauneus kaikissa muodoissaan - niin luonnon kauneus, taide kuin kaikki muukin kaunis -  on elämän antama lahja meille ihmisille. Ei ole mikään synti tai pahe vaalia ja arvostaa kauneutta, jota Luoja on meille antanut. Haluan jonain päivänä taas pukeutua kauniisiin vaatteisiin, pestä, suoristaa ja hoitaa hiuksiani ja näyttää niin hehkuvalta kuin ikäiseni nainen kaikkine naururyppyineen voi, elämäniloisena ja jokaisesta elinpäivästäni kiitollisena.

Lue kirjoittamiani korona-aiheisia tekstejä: 

Suurimmasta kivusta syntyvät elämän kauneimmat hetket - tänään täytän 10 vuotta äitinä

Kirja on koronakaranteenilaisen paras kaveri ja ikkuna maailmaan - entä kuinka selitän nykytilannetta lapsilleni?

"Isovanhempamme lähtivät sotaan maansa puolesta, ja te valitatte koska teidän täytyy pysyä kotisohvallanne"

Paljonko saan blogista palkkaa, kirjoitanko koronasta rahan takia sekä maailma, jossa lääkäriin ei pääse

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Yöllinen soitto hätäkeskuskeen - korona on tällä hetkellä päivystyksessä "kirosana"

Hoitohenkilökuntaa ilman maskeja, ihmiset jonottava viimassa - tämä on todellisuus Laakson koronaterveysasemalla

Meillä sairastetaan ehkä koronaa ja pelottaa että lapsellani on vakava tautimuoto. Olisi sata muutakin huolta ja kysymystä, mutta mistä saamme tietoa ja apua? 

Minulla voi olla korona mutta en pääse testiin ellen mene sairaalakuntoon

Tällaista on arki karanteeni-Italiassa - tyhjät kadut, autiot piazzat, taskussa kulkuluvat. Tämä voi olla edessä Suomessakin, mutta sekin on parempi olla tekemättä tarpeeksi

Tässä syy miksi hallituksen pidättäytyminen "spektaakkeleista loukkaa jokaista suomalaista

Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaarallinen kaikille meille

Koronavirus on levinnyt Italiaan. Tuleeko se meillekin, täytyykö alkaa täyttää ruokakaappeja?

Hyvää laiskiaista - ja tyyneyttä ja rauhallisuutta! (Koronaviruksesta osa 2)

Terveysviranomaisten ohje koronaviruksen estämiseksi: "Älä mene sairaana töihin" - helpommin sanottu kuin tehty

Koronakriisin vaikutus Italian turismiin: Venetsiassa ilmaisia aperitiiveja ja Roomassa hotelli, jossa hinnan päättää asiakas

Miehet ja vanhukset enemmistönä kuolemantapauksissa - Italian koronaviruskuolemat numeroina ja tunnelmia maskien takaa

Koronaviruspelkoa Roomassa: "Kiinasta tulevilta pääsy kielletty"