Kirja on koronakaranteenilaisen paras kaveri ja ikkuna maailmaan - entä kuinka selitän nykytilannetta lapsilleni?

Nyt on aikaa lukea - kirjoja laidasta laitaan.

Nyt kun elämme näitä kummallisia aikoja, on erinomainen hetki tehdä asioita joihin muulloin ei ole riittänyt aikaa. Nyt kun meidän on pakotettu pysähtymään arkirutiineistamme, kiireestämme ja ainaisesta arjen aikataulujen yhteensovittamisesta, on monella varmasti outo tunne, että aikaa on suorastaan ruhtinaallisen paljon. Mitähän sitä tekisi, päivät pitkät kotona, kotihommien, etätöiden ja/tai lastenhoidon lisäksi? 

Kirjoitin 27. helmikuuta eli viimeisimmässä kirja-arvostelussani (lue se halutessasi täältä) Kristin Hannahin toiseen maailmansotaan sijoittuvasta Satakieli-romaanista seuraavaa:

Satakieli kuuluu kirjoihin, joiden lukemisen jälkeen on pitkään tunne, että kaikki oman elämän ongelmat kutistuvat pieniksi. Lapsiaan ja perhettään katsoo tavallistakin rakastavimmin silmin. Avaa jääkaapin ja ajattelee, miten ihanaa että siellä on niin paljon ruokaa ja kaupasta saa lisää. Kuulee kun ovi avautuu ja mies tulee töistä kotiin, ja miettii miten onnellista on että hän joka päivä tulee, huonoine ja hyvine piirteineen.
----

Näen kirjat ikkunoina talossa, johon olemme vangittuna, mutta josta avautuvien ikkunoiden avulla näemme onneksi muuallekin. Ikkunat oman elämämme ja minuutemme talossa avaavat elintärkeitä näköaloja ja estävät meitä höperöitymästä seiniemme sisällä ja luulemasta, että oma elämämme olisi jotakin muuta kuin mitä se on, helmi loputtomassa helminauhassa, yksi kimmeltävä, ainutlaatuinen helmi toisten kimmeltävien, ainutlaatuisten helmien joukossa. Ei sen enempi, ei sen vähempi.

Ikkunat estävät myös virheellisesti kuvittelemasta, että oman elämämme vaikeudet olisivat jotenkin ainutlaatuisia, vaan muistuttavat siitä, että eivät vain elämän pienet vaikeudet vaan myös suunnaton kärsimys ovat kuuluneet ihmislajin historiaan aina.

Sen rinnalla koronavirus on vain yksi juonne ihmiskunnan loputtomassa taistelussa tartuntatauteja ja muita vaikeuksia ja kuolettavia vitsauksia vastaan. 

Miten totta tämä kaikki onkaan juuri nyt. Nyt tarvitsemme ikkunoita elämäämme ja taloomme enemmän kuin koskaan. Uutisia on tietysti hyvä seurata ja olla perillä valtiovallan määräyksistä ja tautitilanteesta, mutta ne ikkunat ovat ikkunoita, joista näemme vain sen, mitä juuri nyt tapahtuu ja lähellä.

Kirjat avaavat toisenlaisia ikkunoita. Näkymiä kauemmas, maailmoihin joita ei enää ole ja joita ei ehkä enää ikinä tule. Kosketusta viisauteen, jota yksittäinen ihminen ei koskaan voi saavuttaa. Muistutusta rakkaudesta. Kykyä nähdä kauemmas kuin vain oman talonsa välittömään läheisyyteen.

Ja tietenkin kirjat tarjoavat meille nyt pakotien arjesta ja nykytilanteen kauhistuttavuudesta. On hyvin tärkeää suojata itseään tekemällä ja ajattelemalla välillä jotain aivan muuta. Kirjaan uppoutuminen on tätä muuta parhaimmillaan.

Ensimmäisen kappaleen teksti kotiinjäämisestä ja ruhtinaallisesta vapaa-ajasta ei tietenkään koske yhteiskunnalle välttämättömiä töitä suorittavia ihmisiä, siivoajia, lääkäreitä, hoitajia, jätehuollon, tiedonvälitys- ja tietoverkkoalan työntekijöitä, kauppiaita jne, joilla päinvastoin voi olla nyt kiireisempää kuin koskaan. Ajatukseni ja sympatiani ovat heidän puolellaan enkä voi muuta kuin omalta pieneltä osaltani toivottaa heille voimia tärkeissä ja vaativissa töissä.

Me muut pysymme kotona, karanteenissa tai eristyksissä ja osallistumme sillä tavoin omalta osaltamme sotaan koronavirusta vastaan. Olen jo pitkään nähnyt tämän sotana, vapissut kuukausia ennakkoaavistuksissani jostakin uhkaavasta, kuin sodan varjosta, jonka tunsin roikkuvan yllä. Jossakin vaiheessa yhdistin sodan uhkan erheellisesti Venäjään, kun en tiennyt mistä muualta sitä odottaa, jossakin vaiheessa taas aloin uskoa, että talven myrskyt enteilevät jotakin historiallisen tuhoisaa hirmumyrskyä Suomessakin.

Mutta nyt kun on käynyt selväksi, että sodanuhan tuntu ja aavistus on koko ajan liittynyt pikkuruiseen koronavirukseen, ymmärrän myös sen, mitä nyt täytyy tehdä: pysyä kotona. Minä pysyisin joka tapauksessa ja kaiken lisäksi eristyksissä, olenhan itsekin koronapotilas, jostakin kummasta kohtalon oikusta taudin ensimmäisten joukossa Suomessa saanut.

Suomen terveydenhuolto tosin uskoo, että sairastan influenssaa tai jotain mitä tahansa flunssaa. En tiedä ratkeaako asia koskaan, sillä meillä ei ole tarpeeksi testikapasiteettia. Elättelen kuitenkin yhä toivoa, että tautini saadaan diagnisoitua vaikka jälkikäteen vasta-aineista. Lupaavia uutisia tällaisista vasta-ainepikatesteistä on jo kuultu.

Tässä yksi mielenkiintoisimmista eristysajan lukemisistani:
Anna Kortelainen (ja muut): Mieliala. Helsini 1939-1945. (Tammi 2019)

On siis pysyttävä kotona, ja mitä se kirjanystävälle tarkoittaakaan? Unelma-aikoja. Laskin juuri nopeasti, että minulla on kotona kirjahyllyssä varmaan ainakin sata kirjaa, joita en ole lukenut. Sitten on monta sataa kirjaa, jotka olen lukenut mutta joitakin niistä ehkä jopa 25 vuotta sitten, joten voin täysin ongelmitta lukea ne uudelleen. Lisäksi minulla on kirjastosta vähän yli kaksikymmentä lainaa (muutama niistä lastenkirjoja) lukematta tai kesken.

Ja koska kirjastot ovat nyt kiinni, saan pitää nuo kaikki lainat itselläni siihen asti kun tautitilanne helpottaa. Ellei kyseessä olisi koko Suomen mittakaavassa ja maailmanlaajuisesti niin vakava tilanne eli kuten sanoin, sotatila, voisin olla jopa onnellinen tästä omituisesta tilanteesta, jossa minulla on mahdollisuus viettää kaiket päivät kotona lasteni, mieheni, koirani ja kirjojeni kanssa.

Onnellisuutta, niin outoa kuin se onkin, on ollut ilmassa näinä utuisina, epätodellisina, pelon ja välillä hädänkin läpitunkemina sairauspäivinä. Kun 10-vuotias tyttäreni oireili vähän vakavammin (hengitysvaikeutta ja korkeaa kuumetta), minua eivät lohduttaneet hitustakaan ne tilastot ja tiedot, jotka tähän mennessä kertovat taudin olevan vaarallisin vanhuksille ja perussairaille.

Ensinnäkin, tyttärelläni on perussairauteen verrattava riskitekijä koronan suhteen, toisekseen ei mennyt kuin päivä tai kaksi tyttäreni sairauden "pelon yöstä" (josta voit lukea täältä), kun Italiasta kantautuivat jo tiedot ensimmäisestä tehohoitoon joutuneesta koronalapsipotilaasta (1-vuotias) sekä sairaalahoitoon joutuneista lapsista ja nuorista. (lähde: vesuvioline.it)

Nyt kun Luojan kiitos näyttää siltä että tauti alkaa olla selätetty (muu perhe jo kauan ollut oireeton, itselläni tänään ensimmäistä aamua varovainen tunne, että pahin väsymys on taittumassa eikä "ohuuden" tunnetta keuhkoissa tänään ole tuntunut ainakaan niin vahvasti kuin vielä pari päivää sitten), uskallan jo hieman antaa valtaa onnellisuudelle ja pelko alkaa väistyä.

Tilanteeseen nähden paradoksaalinen onnellisuus on tullut siitä, että saamme viettää niin paljon aikaa yhdessä. Istumme sohvalla koko perhe ilman että on kiire minnekään. Katsomme piirrettyjä ja elokuvia. Ehdimme lukea kirjoja lähes loputtomiin (onneksi meillä on kokonainen kirjahylly myös pelkästään lastenkirjoja).

Kuten sodan aikoina ja muiden elämän rajallisuuden kirkastavina hetkinä usein käy, on kirkastunut entisestään se, mikä on elämässä tärkeintä: rakkaus, perhe ja toisesta välittäminen. Monen mielestä tämä varmasti kuulostaa kauhean siirappiselta, sillä tiedän ja olen kuullut että monessa perheessä karanteenitilanne ja liikkumisrajoitukset päin vastoin ovat nostaneet hermoja pintaan ja aiheuttaneet stressiä ja ahdistusta.

Totta kai meilläkin on ollut stressiä ja jopa ahdistusta. Olemme normaalioloissa pariskuntana ehkä harvinaisenkin riitaisa, mutta riidat ovat lyhyitä kuohahteluja pikkuasioista ja menevät nopeasti ohi. Meilläkin on nyt eristyksissä riidelty, lapset kinastelevat, sillä poikkeuksellisten tilanteiden (kuten yksinkertaisen kaupassakäynnin muuttuminen monimutkaiseksi toisten varassa olemiseksi) keskellä mielikin on poikkeuksellisen kovilla, myös kärsivällisyys. Lisäksi on ollut pelko sekä meidän omasta tilanteestamme että koko maailman tilanteesta. Olen joutunut käyttämään joinakin hetkinä samoja mielenhallintakeinoja, joita olen käyttänyt kolmessa synnytyksessäni, kaikki luomusynnytyksiä.

Olen naureskellut, että tauti on tainnut pehmittää pääni lopullisesti, sillä minusta on yhtäkkiä tullut täysin lehmänhermoinen. En suutu enää mistään, en edes siitä kun lapset viidennenkymmenennen kerran hävittävät kirjanmerkkini kesken olevasta kirjastani - tai jopa koko kirjan. En miehelle joka ei siivoa täällä kotona pätkääkään ja koska olen sairaampi kuin koskaan elämässäni, kotimme on myös sotkuisempi kuin koskaan elämässämme. Kirjat ovat levällään pitkin kotia, siinä missä ne jo ennen olivat epämääräisissä pinoissa koska kirjahyllyt ovat jo aivan täynnä. Akuutin tarpeen vaatima kirjanhyllynostoprojektimme on ymmärrettävästi nyt ollut tauolla.

En suutu lapsille, vaikka he riitelevät leikeissä tai kinuavat lisää suklaata, parmesanjuustoa tai peliaikaa - vaikka he nyt jo saavat niitä kaikkia ruhtinaallisesti ja järkyttävän paljon normaalia enemmän. En hermostunut siitäkään, kun keskimmäinen kiukkusi päiväkaupalla siitä, että lempileipä oli loppunut meiltä ja kaupoista. Nyt hätiin ehtineet ihanat naapurit ovat tuoneet meille tuota leipää pakkasen täyteen, joten ainakin joksikin aikaa se itku on poissa.

Mutta mitä yritän tässä kuvailla on se rakkauden tunne, joka on levinnyt kotiimme kaiken tämän myötä. Sillä vaikka lapset riitelevätkin keskenään, he tekevät sitä vähemmän kuin tavallisesti. Sanomme toisillemme huomattavasti paljon useammin, että rakastamme toisiamme. Halaamme paljon.

Eilen aloitin tämän: J.P.Koskinen: Tulisiipi.

Lapsille viime viikko on ollut ihmeellistä aikaa. Kaikki ovat kotona, isikin, aamusta iltaan saa leikkiä, piirrettyjä voi katsoa monta kertaa päivässä eikä äiti melkein ikinä sano ei, kun kysytään lupaa pleikkarin peluuseen. Joka kerta, vaikkakin harva, kun hermostukseni meinaa nousta, sen rauhoittaa saman tien jostakin hyökyvä voimakas rakkauden tunne: nämä minun pieneni, tässä kaoottisessa ja ennenkokemattomassa tilanteessa.

En voi heitä syyttää, jos he hiukan reagoivat, heidän täytyy kyllä vaistota tilanne jota lapsentasoisesti heille olemme selittäneet. Tämä on maailman ihmisille annettu mahdollisuus tulla paremmiksi ja lakata kohtelemasta maapalloa huonosti, olen heille sanonut. Koko maailma on tässä tilanteessa yhdessä, kaikki ystävänne, serkkunne, tuttunne, isovanhemmat ja sukulaiset. Kaikki taistelemme yhdessä koronavirusta vastaan, me tavalliset ihmiset pysymällä vähän aikaa mahdollisimman paljon kotona ja välttämällä tapaamasta ketään. Lääkärit, hoitajat ja tutkijat taistelevat hoitamalla potilaita ja tekemällä kellon ympäri työtä, että tautiin löydetään lääke ja parannuskeino.

On vain ajan kysymys, milloin se löytyy, mutta siihen asti täytyy vain elää vähän erilaista elämää, tehdä asioita vähän toisella tavalla kuin ollaan totuttu. Mutta kaikki menee ohi, muuttuu paremmaksi. Tärkeää on, että pysymme yhdessä ja rakastamme toisiamme.

Voi kuulostaa siirappiselta, mutta niin se vain on. Näin asioita lapsille selitän ja näin suhtaudun karanteenissa (tai meidän tapauksessamme eristyksissä) oloon.

Tiedostan kyllä, että minulle, aikatauluttomalle kotiäidille ja jo valmiiksi erittäin voimakkaasti kotiin päin suuntautuneelle, tällainen tilanne on paljon helpompi kuin vaativaa etätyötä kotona tekevälle. Tai sellaiselle, jonka elämä on ollut minuuttiaikataululla suunniteltu tai harrastuksia täynnä.

Itse kaipaan tällä hetkellä vain juoksua (tai edes kävelyä, ulkona oloa), muutoin elämässäni on läsnä kaikki mitä henkilökohtaisella tasolla siihen kaipaan. Huoli terveydestä totta kai painaa ja huoli koronapandemian monista ongelmista ja uhkakuvista Suomelle, suomalaisille ja koko maailmalle. Olen aina ollut "maailman huolien hartioillani kantaja", mutta nyt kun koko maailma oikeasti on poikkeustilassa, olen tajunnut että ne huolet kannattaa omilta hartioilta ottaa pois ja nopeasti. Ei kenenkään yksittäisen ihmisen hartiat sellaista painoa kestä.

Ainoa mitä yksittäinen ihminen voi tehdä, on hoitaa oma osuutensa niin hyvin kuin kykenee. Ja nyt se tarkoittaa sitä, että pysyy kotona, välttää ihmiskontakteja, asettaa itsensä eristyksiin jos tuntee koronan tai ylipäätään hengitystieinfektion oireita.

Ja voi vaikka lukea. Jos ei tähän mennessä ole ollut aikaa, niin nyt saattaa hyvin olla. Voi aloittaa ottamalla käteen kirjan, sen joka on ehkä kutkutellut jo pitkän aikaa. Lukea ne kirjat hyllystä, joita ei ole koskaan ehtinyt aiemmin. Tai käyttää hyväkseen kampanjoita ja tarjouksia, joita monet ääni- ja e-kirjojen julkaisijat antavat.

Avata niitä nyt kipeästi kaipaamiamme ikkunoita maailmaan. Kirja näyttää näinä aikoina todellisen voimansa, sen joka ehkä monen muun asian tavoin on nykyihmiselle viime vuosikymmenien kuluessa päässyt unohtumaan. Meistä on tullut nopeiden nettitekstien silmäilijöitä, aina uusia ja nopeampia ärsykkeitä ja virikkeitä kaipaavia. Hälinän, menon ja kiireen määrä on nykymaailmassa ollut valtava. Kirjan lukeminen on monelle siinä tilanteessa ollut mahdoton ponnistus, täysin ajankäyttöresurssien ja minuuttiaikataulutetun arjen mahdollisuuksien ulkopuolella.

Mutta nyt on aikaa lukea. Vaikka kokonainen kirja tai kaksi.


Lue myös muita kirjoittamiani korona-aiheisia tekstejä: 

"Isovanhempamme lähtivät sotaan maansa puolesta, ja te valitatte koska teidän täytyy pysyä kotisohvallanne"

Paljonko saan blogista palkkaa, kirjoitanko koronasta rahan takia sekä maailma, jossa lääkäriin ei pääse

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Yöllinen soitto hätäkeskuskeen - korona on tällä hetkellä päivystyksessä "kirosana"

Hoitohenkilökuntaa ilman maskeja, ihmiset jonottava viimassa - tämä on todellisuus Laakson koronaterveysasemalla

Meillä sairastetaan ehkä koronaa ja pelottaa että lapsellani on vakava tautimuoto. Olisi sata muutakin huolta ja kysymystä, mutta mistä saamme tietoa ja apua? 

Minulla voi olla korona mutta en pääse testiin ellen mene sairaalakuntoon

Tällaista on arki karanteeni-Italiassa - tyhjät kadut, autiot piazzat, taskussa kulkuluvat. Tämä voi olla edessä Suomessakin, mutta sekin on parempi olla tekemättä tarpeeksi

Tässä syy miksi hallituksen pidättäytyminen "spektaakkeleista loukkaa jokaista suomalaista

Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaarallinen kaikille meille

Koronavirus on levinnyt Italiaan. Tuleeko se meillekin, täytyykö alkaa täyttää ruokakaappeja?

Hyvää laiskiaista - ja tyyneyttä ja rauhallisuutta! (Koronaviruksesta osa 2)

Terveysviranomaisten ohje koronaviruksen estämiseksi: "Älä mene sairaana töihin" - helpommin sanottu kuin tehty

Koronakriisin vaikutus Italian turismiin: Venetsiassa ilmaisia aperitiiveja ja Roomassa hotelli, jossa hinnan päättää asiakas

Miehet ja vanhukset enemmistönä kuolemantapauksissa - Italian koronaviruskuolemat numeroina ja tunnelmia maskien takaa

Koronaviruspelkoa Roomassa: "Kiinasta tulevilta pääsy kielletty"