Koronaeristysarkea osa 1: etäkoululaisen digiloikka, kaloreiden ja kauppakassin metsästystä sekä pölypallojen keskeltä nouseva toivo

Välitunnilla etäkoulussa Shopkinsit ottavat vallan.

Takana on nyt kaksi viikkoa tiukkaa eristystä ja sitä ennen muutama päivä tavallista sairastamista (ennen kuin koronan mahdollisuus valkeni). Elämästämme saisi kirjoitettua jo kohtalaisen paksuisen romaanin, niin paljon havaintoja, tapahtumia, ajatuksia ja näkökulmia oma eristysaika ja sitä ympäröivä, yhä uhkaavammaksi ja erikoislaatuisemmaksi käyvä ulkomaailma tapahtumineen jatkuvasti tuottaa.

Päätän siis palastella havaintoni ja ajatukseni osiin. Tulossa on siis x-osainen sarja koronaeristysarjesta ja nyt jo hyvässä paranemisvauhdissa olevan tautini loppuvaiheiden kuvailusta. Aloitan etäkoulun käymisestä, kotimme ennätyssotkuisuudesta, ruokaostosten tekemisestä ja parista muusta kotiin, lapsiin ja koronaan liittyvästä asiasta, kuten pohdinnalla Suomen terveysviranomaisten löperöstä ohjeistuksesta koronasta parantuneiden eristyksen purkuun liittyen.

Silmäni avautuivat tänään kello 6.20. Valo tunkeutui pimennysverhojen raoista vastuttamattomalla voimalla, ja yhtäkkiä olin täysin hereillä. Kello kuusi aamulla eikä minua väsyttänyt! Syy oli tietenkin siinä, että eilen simahdin sänkyyn vähän kahdeksan jälkeen, samalla kun saattelin kuopusta yöunille.

Heräsin voimakkaaseen näläntunteeseen jo viidettä päivää peräkkäin. Elimistöstäni on tullut tuntoherkkä kokonaisuus, jonka jokainen toiminto viittaa tai liittyy tautiini tai siitä paranemiseen. Viime päivinä elimistö on kertonut, että sillä on kova energiantarve. Yli viisi kiloa laihtuneena eli noin kymmenen prosenttia ruumiinpainostani menettäneenä kehon ruuanhuutelu on ymmärrettävää.

Ja minähän syön. Aloitan aamun munakokkelilla, päivällä syön pastaa, illalla rekkamiehen annoksen papuja, jauhelihaa ja kasviksia. Välipalaksi banaaneja, mandariineja, viinirypäleitä, pähkinöitä, suklaata. Tuoremehuja olen juonut litrakaupalla. Kun höyrytän parsa- tai kukkakaalia, en säästele oliiviöljyssä jota lorautan valmiin annoksen päälle.

Arki on poikkeustilassa, ja lasten ruutuaika lisääntynyt. Tässä
piirrettyjä katsovat myös pehmot. 

Siinä missä minä metsästän kaloreita syömällä, mieheni metsästää niitä vähän toisella tavalla: yrittämällä epätoivoisesti tehdä nettiostoksia ruokakaupoista ja ennen kaikkea saada kotiinkuljetuspalvelusta vapaata aikaa. Se on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Kauppakassipalvelut ovat eri kauppaketjuilla niin ruuhkautuneet, että vain nopeudella ja oikea-aikaisuudella on mahdollista saada varattua kotiinkuljetusaika - viikon päähän. Yli viikon päähän meneviin tilauksiin kaupat eivät enää anna tehdä varausta, joten ainoa vaihtoehto todella on istua koneen ääressä vuorokauden vaihtuessa valmiina hyökkäämään, kun vapaa aika ilmestyy.

Näin mieheni teki kolme päivää peräkkäin, ja viimein tämän viikon maanantaina onnisti: saimme vapaan kuljetusajan viikon päähän eli ensi maanantaiksi. Tilaukseen saa tehdä muutoksia vielä kotiinkuljetukseen asti, ja lisäilemme siihen koko ajan jotakin. Tällä hetkellä tilauksen loppusumma huitelee siinä kolmensadan euron korvilla.

Niillä ostoksilla pärjäämme varmasti koko pääsiäisen yli, ja mukana onkin kaikenlaista ekstraa kuten jättikinderit lapsille, uudet hammasharjat koko porukalle (kuka nyt koronassa käytettyä harjaa haluaa enää käyttää) ja monen sortin pesuainetta - ja tietysti vessapaperia. Ostimme sitä varautuessamme karanteeneihin jo monta viikkoa sitten ekstrajättipakkauksen, ja onneksi ostimme. Vielä on rullia jäljellä ja säästeliäästi niitä käytellään, mutta kyllä ne ennemmin tai myöhemmin loppuvat, varsinkin kun perheessä on viisi peppua pyyhittävänä.

Elämästä on hävinnyt kaikki entinen normaali ja tilalle on tullut uusi "normaali". Heräämme mihin aikaan heräämme, kuka milloinkin. Aamulla lapset katsovat aamupiirrettyjä samalla kun syövät aamupalaa, vaikka olen aina vannonut että minun perheessäni ei ikinä tehtäisi niin. Yöpuvussa saatetaan olla vielä pitkällä iltapäivän puolella, sairaana olevat jopa koko päivän tai ainakin osittain yöpuvussa jos ei muuta. Mieheni aloittaa aamulla etätyöt ja ajoittaisista tauoista johtuen tekee niitä pitkälle iltaan. Työ- ja vapaa-ajan rajat ovat kirjaimellisesti ja konkreettisesti sekoittuneet. 

Esikoisen etäkoulupiste.

Tällä viikolla jotain ryhtiä elämään on tuonut esikoisen etäkoulu. Viime viikolla hän oli vielä sen verran sairas että koulua ei aloitettu. Aamurutiiniksi on siis muodostunut Wilman avaaminen ja päivän kouluohjelman läpikäyminen.

Tutuksi ovat vanhemmillekin tulleet Google Classroom, luokan videopalaverit, liikuntavideoiden teko ja lähetys, ohjaajana ja tehtävien teosta muistuttajana toimiminen. Kolmasluokkalainen osaa tehdä tehtävät jo pääosin itsenäisesti, mutta häntä täytyy vielä usein muistuttaa siitä, mitä kaikkea pitikään päivän aikana tehdä.

Miten mahtava digiloikka tämä onkaan koululaiselle ja koko koululle! Nopeasti on otettu käyttöön tekniikkaa ja käytäntöjä, jotka upeasti mahdollistavat koulunkäynnin poikkeusoloissa. Lapsemme opettaja on ihailtavan tehokas ja antaa hyviä ja mukavia tehtäviä sekä on mukana lasten koulunkäynnissä ja elämässä, kuten opettajat tavallisissa oloissa aina ovat.  Tästä eli etäkoulun tehokkaasta organisoinnista me suomalaiset voimme olla reilusti ylpeitä, vaikka koronakriisi on muuten monissa kohdin niin huonosti hoidettukin ja suorastaan tehty kaikki mahdolliset virheet joita voi tehdä (rajoituksien hitaus, ulkomailta tulevien karanteenin puute, vastuun pallottelu, testaamattomuus, tilanteen vähättely jne.)

Olen nopeasti tajunnut, miten hieno asia etäkoulu on ja miten tärkeää on että sitä voi käydä. Oi onni, että meillä on kaikki tämä nykytekniikka käytössämme! Jos tällainen maailmanlaajuinen vaarallinen tartuntatautipandemia piti tapahtua, niin hyvä että se tapahtui juuri nyt, eikä lankapuhelimien aikakaudella. Nykytekniikka mahdollistaa kaikenlaiset yhteydenpidot ja etätyöskentelymahdollisuudet niin koulussa kuin muuallakin, virtuaalimatkat ja suuren osan harrastustoiminnasta, jonka voi nyt tehdä etänä.

On tärkeää säilyttää elämässä edes mininimäärän normaaliutta ja vanhoja rutiineja. Siten tästä kaikesta tulee edes hitusen helpompaa kestää ja kahlata läpi.

Lapsi totta kai välillä nurisee siitä, että olisi kivempaa jatkaa leikkejä tai katsoa piirrettyjä, mutta suhtaudun siihen lempeän päättäväisesti: nyt koulutehtävien pariin. Välitunnit toki ovat pidempiä kuin oikeassa koulussa (eilen lapset olivat kahden tunnin välitunnilla ulkona ja sitten iltapäivällä vielä toiset kaksi tuntia), ja tahti on muutenkin hitaampaa, mutta kaikki päivän tehtävät pyritään tekemään ja on tehtykin. Jos jotakin ei ole opettajalle palautettu, niin se on ollut vanhempien vika koska emme ole muistaneet tai osanneet jotakin kuvaa tai videota tallentaa ja lähettää. 

Näen ja aistin, että lapsi ajoittaisesta nurkumisesta huolimatta kuitenkin pitää koulutehtävistään ja siitä, että voi videoyhteydellä ja viestien välityksellä olla yhteydessä opettajaansa ja koulukavereihin. Ja ennen kaikkea näen sen yleisen tärkeyden, jonka koulunkäynnin jatkumisella on tällä hetkellä lapsille: se on äärimmäisen tärkeä yhteys normaalielämään, joka tällä hetkellä on koko maailmassa tauolla. Koulustahan kuuluukin aina vähän nurista, miksi se asia olisi tässäkään maailmantilanteessa muuttunut.

Etäkoulussa ennen ympäristöopin tuntia ja sen tehtävää: siivoa huoneesi. 

Eilisiin koulutehtäviin kuului eräs äitiä erityisesti ilahduttava tehtävä eli ympäristöopin tunnin Arkiaskareisiin tutustuminen: siivoa oma huoneesi. Imuroi ja pyyhi pölyt ja jos jaksat, siivoa myös muut koti.

Kello neljän aikaan eli iltapäiväulkoilun jälkeen tyttö siis otti imurin käteensä ja kohta tuli kysymään lattialuutun olinpaikkaa. Nyt huone on ihailtavan siisti ja puhdas. Lelutkin uusilla paikoillaan, kun piti pöydän ääreen saada tilaa omalle tietokoneelle, joka onneksi löytyi varaston perukoilta ja otettiin kiireesti käyttöön koulunkäynnin helpottamiseksi.

Kun kirjoituspöydältä raivattiin lelurasiat koneen tieltä, näin siinä haikeanviiltävää symboliikkaa: leluille ei enää ole tilaa, kone on vallannut puolet pöydästä eli sen tilan, joka aikaisemmin oli täynnä shopkinseja, petsshoppeja ja sylvanianfamilseja.

Aika jolloin esikoiseni ei enää leiki on yhä lähempänä, mutta uskon ja tiedän, ettei pöytäjärjestyksen muutos sitä nopeuta. Lelut ovat nyt toisessa kohdassa huonetta, mutta leikin armas aika onneksi vielä jatkuu.

Olen jaksanut siivota jo jonkin verran minäkin. Pölyjä on pyyhitty koko talosta, lattioita luututtu, pehmoleluja, vuodevaatteita ja sohvatyynyjä tuuleteltu. Toissapäiväinen siivousinnostukseni tosin vähän kostautui, sillä eilen olin taas todella uuvuksissa ja lepäilin ison osan päivää. Lisäksi alkusairaudesta kiusannut pyörryttämisen ja aivosumun tunne palaili, hetkiseksi myös jalkojen puutuminen, joka ensimmäisellä ja toisella sairausviikolla oli todella häiritsevä ja usein toistuva oire. 

Illaksi tilanne kuitenkin rauhoittui, ja päättelin lepäämisen auttaneen siihen. Tänä aamuna pyörrytyksen tunnetta ei toistaiseksi ole tuntunut.

Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että nämä äsken mainitsemani oireet liittyvät siihen, että koronaviruksen on kahdessa tutkimuksessa todettu voivan mennä aivoihin ja keskushermostoon. Monien koronapotilaiden raportoimat haju- ja makuaistin menetykset liittynevät tähän, sillä tutkimuksissa on osoitettu viruksen iskevän juuri siihen kohtaan aivoissa, joka säätelee haju- ja makuaistia. Itselläni näitä aistien menetyksiä ei ainakaan selkeästi ole ollut, vain lievää tunnetta ettei ruoka maistu juuri miltään. Tulkitsin sen itse sairaudesta johtuvaksi ruokahaluttomuudeksi, mutta tiedä sitten, olisiko mukana ollut myös aistien heikentymistä.

Nyt jo kahtena päivänä peräkkäin huomaan ruuan selkeästi maistuvan hyvältä, eikä "latteuden" tunnetta ruokaa syödessä enää ole. Valittelin pitkään sitä, että jopa suklaa, ehdoton lempiherkkuni, ei maistunut miltään eikä tuottanut mitään nautintoa tuntea sitä suussa. Nyt asia on korjaantunut, ja syön suklaata taas mielelläni.

Tässä tuletetaan pehmoleluja pihalla.

Kotimme siisteystaso on siis huomattavasti kohentunut viime päivien aikana, ja se on tuonut hyvää mieltä tullessaan. Kun ajattelenkin nyt sitä kaaosta, joka viikko, kaksi sitten kotona vallitsi, en tiedä tunteako ahdistusta tai huvitusta. Elämä oli niin poikkeustilassa (ja on edelleen, mutta nyt jo eri intensiteetillä. Mikä ihmeellinen kyky ihmisellä onkaan sopeutua...), ilmassa niin paljon huolta omasta ja perheenjäsenten terveydestä sekä maailman tilanteesta, että kaikki kodin siistimiseen liittyvät asiat tuntuivat täysin toisarvoisilta. 

Kodinhoitohuoneen lattia velloi kuivausrummusta ulosvedetyistä pyykeistä, pöytätasot kaikkialla olivat murujen, lian ja kaikenlaisen sälän peitossa, lattiat yhtä katkeamatonta lelumattoa. Ja pölyä kertyi koko ajan lisää, sitä tuli suorastaan pelottavalla vauhdilla. Hapuilin nurkista pahimpia pölypalleroita silloin kun sellaisia huomasin, mutta sekään ei tuntunut tärkeältä. Kaikki muu oli tärkeämpää, se että selviämme tästä.

Oli pelko joka kasvoi, kun huomasin ettei nykytilanteessa Suomessa saa terveydenhoitoa muutoin kuin kuolemanhädän hetkellä eli jos oireet ovat niin pahoja että tarvitaan sairaalahoitoa. Hätä ja toivottomuus joka levisi kun tajusin, ettei meitä eikä juuri ketään muutakaan Suomessa testata, että niin harvat yhtä jaksavat uskoa siihen, että meillä ja hyvin monella muullakin suomalaisella on jo koronaa, että se on jo täällä.

Nythän tämä jo laajasti tiedetään, mutta kaksi viikkoa tai vielä viikkokin sitten oli vielä toinen tunnelma. Kahdessa viikossa on koko maailmanjärjestys muuttunut ja muuttuu yhä joka päivä lisää.

Mutta vieläkin on paljon heitä, jotka eivät ehkä usko että on koronaa, ennen kuin näkevät positiivisen testituloksen. Mietin vain, miten suuri ongelma tässä onkaan muhimassa testaamattomuudesta johtuen, kaikkien muiden testaamattomuudesta johtuvien ongelmien lisäksi. Kaikki ne lukemattomat koronaan sairastuvat tai sitä jo tietämättään sairastavat, varsinkin lieväoireiset: pysyvätkö he todella niin täydellisessä eristyksessä kuin olisi syytä pysyä, tekevätkö he kuten me eli eristävät itsensä täydellisesti viikkokausiksi, jopa senkin jälkeen kun oireet ovat jo poistuneet? Veikkaan että nykysuosituksista huolimatta hyvin moni lähtee saman tien kauppaan tai höllää varotoimenpiteitä, kun "flunssan" oireet ovat hävinneet.

Ongelmaa suurentaa tosin vielä se, että vaikka puhuinkin nykysuosituksista, niin tosiasiassahan mitään virallisia suosituksia tai ohjeita asiaan liittyen eivät Suomen terveysviranomaiset ole antaneet. Vielä jokin aika sitten kuuli suositusta: yksi oireeton päivä ja sen jälkeen voi palata töihin ja muualle, mutta oikeasti, ei kai se ohje mitenkään voi päteä koronan kohdalla? Olen törmännyt tutkimusviitteisiin, joiden mukaan korona voisi säilyä jopa 5 viikkoa oireiden poistumisen jälkeen ihmisessä ja säilyttää tartuntakykynsä.

Olen kuullut somen kautta huhuja, että nykysuositus olisi 2 viikkoa, mutta mistä tämä ohje on peräisin? Huhuja on aivan liian paljon ja tietoa ja viranomaisten selkeitä ohjeita aivan liian vähän. 

Me aiomme pitää itsemme eristyksissä vielä ainakin pari viikoa, vaikka miehelläni ja lapsillani oireet ovat poistuneet jo noin viikko sitten. Itse vielä oireisena eristän itseni tietysti vielä pidempään.

Nyt kun olen mopannut pölypalleroita nurkista ja kuraa ja hiekkaa eteisestä, olen tuntenut siitä ennenkokematonta, outoa iloa. Kiiltävä, kirkas ja pölytön lattia, miten se voikaan tuntua hyvältä. Tuntuu konkreettisesti, että kaiken tämän- pölypallojen, pelon, epätietoisuuden - keskeltä nousee kuitenkin toivo, vahvana ja vastaansanomattomana. Että me oppisimme tästä kaikesta jotakin, ymmärtäisimme vähän paremmin maailmaa ja sitä, mihin kannattaa kiinnittyä ja kiintyä, mikä on oikeasti tärkeää. Että oppisimme rakastamaan enemmän. Miten paljon asioita korona meille opettaakaan, en lakkaa sitä ihmettelemästä. 

Itse ainakin olen oppinut jo niin paljon, enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Voin liioittelematta sanoa, että kaiken viime viikkoina kokemani jälkeen olen uusi ihminen, kaikin tavoin. En sano että välttämättä parempi, toivon toki niin, mutta hyvällä tavalla erilainen kuitenkin. Ymmärrän nyt täysin kirkkaasti sen, mikä on elämässä tärkeintä: rakkaus.

Tästä aiheesta jatkan seuraavassa koronaeristysarki-sarjan postauksessa eli muun muuassa parisuhteen näkökulmasta siitä, kuinka hermoni ovat yhtäkkiä muuttuneet täysin. Olen aiemmin ollut aika herkästi hermostuva, olen suutahtanut miehelleni pikkuasioista ja hermostunut lapsilleni suhteettomankin paljon, kun he kiukkuavat tai muutoin harjoittelevat tunteenhallintataitojaan. Tämä kaikki on täysin muuttunut viime viikkoina.  Meille on myös nopeasti noussut akuutti "parisuhdekriisi" poikkeustilan aiheuttaman tunnemyrskyn takia, mutta tulen kertomaan myös siitä, kuinka olemme kriisin ratkaisseet. 

Lyhyessä ajassa olemme siis joutuneet kohtaamaan isoja asioita ja se on kliseisesti mutta niin todesti kasvattanut meitä ihmisenä. Nyt jos koskaan tätä latteaa sanontaa voi käyttää mutta syvimmässä mahdollisessa merkityksessä ja jokainen vivahde siitä on totta.

Toivon syvästi ja jopa uskon vakaasti, että muutos ajattelussani ja käytöksessäni on pysyvä. Eli jos korona nyt jotain aivoissani on tehnyt ja tämä on sen "syytä", niin ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Mutta tästä kaikesta lisää siis ensi kerralla. Siihen asti, voikaa hyvin ja rakastakaa toisianne!