Lähelle tullut painajainen

Paloauto portilla ja kaatunut puu.

Eilen istuessani aamucappuccinon ääressä keittiössä, kiinnitin huomiota naaruritalon takana olevaan suureen kuuseen, joka oli oudosti vinossa. Sitten huomasin nosturiauton ja kuulin moottorisahan äänen. Kaunis, hyvin ikääntynyt kuusi, elinkaarensa vahvimmassa kohdassa, ja nytkö se kaadetaan. Eikö kaupungin puunkaatovimmalla ole mitään rajaa.

Mutta sitten tajusin kummastella, miksi puunkaato-operaatio suoritetaan tällaisena päivänä, kun tuuli taas kerran riuhtoo oksia, ujeltaa ikkunoissa ja paukuttelee kattoa. Puuskissa puhuri oli suorastaan vaarallisen voimakas, toistan, taas kerran tänä talvena.

Toisin sanoen käynnissä oli yksi talven lukuisista myrskypäivistä. Niin lukuisista, että laskuissa on aikaa sitten mennyt jo sekaisin.

Sitten näin paloautot. Yhden autotiellä, toisen kuusen vieressä. Korkealla tuulessa huojuva nosturi kannatteli kahta palomiestä, jotka yrittivät estää kuusta kaatumasta naapuritalon päälle. Alhaalla maassa tilannetta tarkkaili viisi muuta palomiestä. Puu oli katkennut rungostaan, se nojasi kahta isoa koivua vasten, jotka estivät sitä rojahtamasta maahan.

Nosturi huojui, puut huojuivat, puuskissa näytti hetkittäin siltä että kaikki sieltä kohta pyyhkäistään maahan. Oksat joita palomiehet sahasivat irti puista, putoilivat kuka minnekin, tuuli tarttui niihin ja heitti osan niistä kauas nurmikolle.

Hoputin pojille ulkovaatteet päälle, nyt mennään, takapihalla tapahtuu jänniä. Oikeastaan takapihamme oli eristysnauhoin rajatun alueen sisäpuolella eli periaatteessa kai riskirajoilla, mutta kysyin palopäällikön "lupaa" olla paikalla ja hän lupasi, ettemme olisi vaaravyöhykkeellä. Kyseessä oli kuulemma erittäin vaativa työtehtävä, mutta tilanne oli hallinnassa: "Puu ei kaadu kenenkään tai minkään päälle."

Palopäällikön mukaan kertoi poikkeuksellisen kovasta tuulesta, että kuusi oli katkennut keskeltä runkoa. Yleensä myrskyn kaatamat puut irtoavat juurakostaan, nyt kun maa ei ole roudassa niin kuin se yleensä tähän aikaan vuodesta on. Aikamoinen puuska on ollut se, joka rungon on saanut antamaan periksi. Paukahdus oli ollut kuulemma kova, kertoi lähellä ollut naapuri.

Katselimme operaatiota sen minkä kykenimme, lopulta pureva tuuli ja puista putoilevat oksat ajoivat meidät sisälle. Kun myrsky ulvoo ja tuuli riepottaa, isojen puiden alla oleskelu on erittäin epämiellyttävää. Puolet niistä näyttävät olevan vinossa tai muuten kaatumisriskissä, mikä tahansa niistä tuntuu voivan kaatua päällesi milloin hyvänsä.

Näyssä oli kuitenkin myös jotain hypnotisoivaa. Korkeat, puoli vuosisataa ja enemmänkin vanhat korkeat männyt ja vielä korkeammat kuuset huojuvat edestakaisin, oikealle, vasemmalle, oikealle, vasemmalle. Joku runko narahtelee kun tarpeeksi taipuu, humina on niin kovaa että lähes peittää alleen moottorisahan äänen. Kestävätkö ne, vieläkö ne kestävät, miten paljon tuulta ne ovat kasvaneet kestämään?

Runkojen taipuisuus oli kovilla, mutta tuuli riepotteli rajusti myös niiden latvustoja ja pudotteli pieniä ja isompiakin risuja ja oksia maahan. Kun ensimmäinen tuli päähäni ja puolen metrin päähän lapsista, lähdimme sisälle. 

Sisälle jatkoimme tilanteen tarkkailua ikkunasta. Alkoi sataa märkää lunta, räntää oikeammin, tämän talven lumisinta veden olomuotoa. Tuuli piiskasi räntää välillä vaakatasossa, välillä pyörteissä, sitä satoi ikkunaan niin että maisemasta tuli pisaroiden pilkuttama ja ikkunalasissa valuvan veden raidoittama.

Tunti, toinen, kolmas kului, ja yhä nosturi huojui tuulessa, oksa toisensa jälkeen sahattiin ja pudotettiin maahan. Viimein metsäkoneen pihdit pääsivät käsiksi runkoon ja se sahattiin puolesta välistä kahtia. Mahtava, tuuhea kuusijätin latva antoi periksi, se laskettiin maahan ja sinne se hävisi talon taakse, runko jäi vielä törröttämään kohti taivasta mutta senkin kohtalona oli kohta joutua sahatuksi. Lukemattomien aamucappuccinohetkieni vakiomaisemaan kuuluva puujättiläinen oli poissa.

Ja kuten aina, kun näen puuta kaadettavan, oloni oli oudolla tavalla alakuloinen. Kun jokin vuosi sitten lähimetsästämme hakattiin kokonainen komea ikikuusimetsikkö pois väistötilapäiväkotirakennuksen tieltä, en voinut lopulta katsoa hävitystä koska aloin tuntea fyysistä pahaaoloa.

Jo kotipihalle kantautuva moottorisahan ja maahan mätkähtävien puiden ääni oli sellaista, jolta olisi tehnyt mieli sulkea korvat, jos olisi voinut. Uskon että en ole ainoa joka tuntee näin nähdessään metsän kaatuvan. Järki sanoo toista, mutta vaistot jossakin syvällä sanovat, että tämä ei voi tehdä minulle hyvää, metsä on luonnollinen elinympäristöni johon lajini on sopeutunut, sen tuhoaminen ei edesauta selviytymistäni.

Puiden ja metsien hävitys on siis ehkä vaistomaisesti aihe, jolta tekisi mieli sulkea korvat. Suomi tunnetaan metsien maana, vihreästä kullastaan. Metsän näkeminen pelkästään taloudellisesta näkökulmasta ei kuitenkaan minulta onnistu. Näen sen ennen kaikkea - metsänä. Maapallon kasvuvyöhykkeenä, eläinten ja eliöiden asuinpaikkana, biosfäärinä. Vaikka järjellä ymmärrän sen arvon sekä ihmisen tarpeen rakentaa esimerkiksi päiväkoteja, en silti voi estää itseäni kärsimästä, kun näen ja tiedän, että metsää kaatuu kaiken aikaa, Suomessa ja kaikkialla maailmassa.

Ja koska meillä Suomessa on paljon metsiä, meillä sitä myös paljon kaatuu. Vuonna 2018 suomalaisista yksityismetsistä hakattiin 58 miljoonaa kuutiometriä, 12 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuotena. 60% suomalaisista metsistä on yksityisomistuksessa, ja yksityiset myyvät 80% teollisuuden tarvitsemasta puusta. On arveltu, että nykysukupolvelle metsän kaataminen on erityisen helppoa, sillä paljon metsää on viime aikoina siirtynyt perintönä uusille omistajille. Kaupunkilaisille, joilla ei ole elävää sidettä metsään, ja henkinen etäisyys metsästä tekee sen kaadon entistä helpommaksi.

Lisäksi puihin liittyy eräs kestopainajaiseni. Sellainen joka toistuu aina uudelleen aina siitä lähtien kun olin nuori.

Unessa seison kotini takapihalla tai katselen ikkunasta, kuinka puut huojuvat kovassa myrskytuulessa. Oikealle ja vasemmalle, oikealle ja vasemmalle, rungot huojuvat ja tuulenpuuskat riepottelevat latvustoja, joista putoilee oksia maahan. Taivaanrannasta kohoaa jotakin, kuuluu yhä kovemman tuulen ääni. Valtavan voimakas tuuli. Puut heiluvat yhä enemmän, sitten yksi niistä kaatuu ryskyen, toinen, kolmas. Jopa kaikkein suurin ja voimakkain mänty lähtee kaatumaan, kaikki on yhtä suurta rytinää. Katselen sitä kaikkea ja vaikka olen hyvin peloissani, en koskaan muista unistani mitään paniikinomaista. Perimmäinen tunne niissä on outo kohtalonomaisuus, taipuminen väistämättömän edessä. Nyt se tulee, tiesin että se tulisi ja nyt kun se on tässä, katselen sitä surullisena ja kauhistuneena, mutta rauhallisena. Isoimmatkin puut kaatuvat, enkä voi sille mitään.

Kestopainajaisestani ja unista yleensäkin olen kirjoittanut enemmän tekstissä Apua, näin unta exästäni (ja tätä ei sitten kerrota miehelleni) - mitä unet kertovat?

Eilen kaatui vain yksi kuusi eikä sekään talon päälle, mutta painajaisuneni kyllä välähti mielessä kun näin suuren kuusen lopulta kaatuneena maassa. Tänä talvena on jo nähty, että ilmasto on todella muuttumassa, se muuttuu nopeammin kuin kukaan asiantuntijakaan on osannut ennustaa. Käynnissä on monta muutosta joita emme kaikkia edes tunnekaan, varsinkaan me tavalliset tallaajat jotka vielä keskitymme täysin rinnoin epäoleellisuuksiin, mutta uskon että hyvin pian yhä useampi ymmärtää, mistä kannattaa oikeasti olla huolissaan.

Esimerkiksi näistä myrskyistä. Lumettomuudesta. Siitä että Etelämantereella lämpötila nousi 20 asteeseen ensi kertaa mittaushistoriassa. Jäätikön sulamisesta, viljelykasvien ravintopitoisuuden vähenemisestä, mehiläisten joukkokuolemista, lämpötilan nousun ja ilmakehän hiilidioksidimäärän nousun yli 400 ppm:n (0,04%) aiheuttamista lukuisista haitoista. Ilmastollisista takaisinkytkennöistä eli erilaisten lämpenemistä entisestään kiihdyttävien seurausketjujen syntymisestä, joita lämpeneminen laukaisee ja kerran niiden alettua, niitä on enää mahdoton pysäyttää.

Siitä että tarpeeksi ei vieläkään tehdä, vaikka viimeiset hetket alkavat olla käsillä. Että ilmastonmuutosta yhä pidetään vain yhtenä osa-alueena maailmassa vallitsevan poliittisen levottomuuden, sotien, siirtolaisaaltojen, tautiepidemioiden ja talousongelmien ongelmavyyhdessä vaikka pohjimmiltaan muuttuva ilmasto on joko kaikkien noiden ongelmien aiheuttaja tai ainakin voimakas ongelman pahentaja. 

Että painajaisemme on lähempänä kuin ehkä uskommekaan.

Tänä aamuna puut seisovat taas liikkumattomina takapihalla. Pihalle pudonneet oksat odottavat kerääjäänsä. Silmä on alkanut jo tottua siihen, ettei isoa kuusta enää näy maisemassa. Oliko siinä muka joskus puu?

Kun myrsky on ohi, se on helppo unohtaa.

Lue myös toinen tekstini tämän talven myrskyihin liittyen: Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT

Eilen sanoi sen verran lunta, että saatoimme tehdä lumikoiria pihalle. Tänään aamulla
kaikki olivat jo sulaneet.

PAROLA DEL GIORNO: un grande abete caduto in tempesta = myrskyssä kaatunut iso kuusi

Italian koronavirustilanne 4.3.2020 klo 18


2706 tautitapausta, joista:

1065 kotikaranteenissa
1346 sairaalahoidossa
295 teho-osastolla
107 kuollutta
276 taudista parantunutta

(lähde: salute.gov.it)