Suurimmasta kivusta syntyvät elämän kauneimmat helmet - tänään täytän 10 vuotta äitinä

On eristysrytmiimme nähden aikainen aamu, kello on vähän yli kahdeksan. Olen herännyt "aikaisin" valmistelemaan tyttäreni syntymäpäiväaamua.

Kymmenen vuotta sitten minusta oli juuri tullut äiti. Olin synnyttänyt esikoiseni kello 6.25 aamulla, auringonnousun aikaan juuri niin kuin pitikin. Tähän kellonaikaan olin kohta  jo kävelemässä synnytyssalista lapsivuodenosastolle vauvaa kärryissä ylpeänä työntäen. Tällä hetkellä makasimme sängyllä missäs muussakaan kuin imetyksenharjoittelu
puuhissa.

Olin ollut 24 tuntia hereillä enkä nukkuisi vielä toiseen 36 tuntiin, mutta sitä en vielä tiennyt. Pitelin vauvaa vieressäni ihmeellisessä hormonimyrskyssä ja yritin tulla toimeen ajatuksen kanssa, että minusta oli tullut äiti.

Ja olin täysin paitsi vauvan, myös vasta päättyneen synnytykseni lumoissa. Mitä juuri oli tapahtunut? Jotakin valtavaa, jotakin ihmeellistä. Mitä se oli? Oliko se todella tapahtunut minulle, olinko se ollut minä? Kyllä, todisteena siitä minulla oli vastasyntynyt vauva rinnoillani ja kolme tikkiä alapäässäni, lisäksi vauvamahastani oli yhtäkkiä tullut roikkuva, kutistuva, tyhjä ilmapallo.

Lue aiheesta eli esikoiseni syntymästä myös vuoden takainen teksti Elämäni kaunein auringonnousu.

Sen jälkeen olen synnyttänyt vielä kaksi kertaa, ja molemmat yhtä pyörryttävän kokonaisvaltaisia kokemuksia. Saan synnytyksistäni yhä voimaa, ja olen synnytysteni kanssa täysin itseriittoinen. En ajattele olevani parempi synnyttäjä, koska en ole tarvinnut kipulääkkeitä. En vertaa omia synnytyksiäni lainkaan muihin. Vertaaminen olisi muutenkin hyödytöntä, sillä jokainen synnytys on erilainen ja jokainen määrittelee itse, mitä haluaa kestää. Ei ole helppoa heittäytyä vaistojensa varaan ja luottaa, että ne kyllä kantavat, nykyihmiselle se on tehtävistä vaikeimpia.

Mutta minä haluan kestää kaiken, elää kaiken joka solullani ja mieleni koko terävyydellä, siinä kaikki. Edes unilääkkeitä tai rauhoittavia en ole koskaan elämässäni uskaltanut kokeilla, vaikka univaikeuksia on erinäisiä kertoja ollut. Olen elämässäni pelännyt hyvin monia asoita, mutta en ole koskaan pelännyt synnytyskipua. En halua pelätä sitä sillä se on ainoa asia, johon tässä elämässä kehoni ja mieleni on ohjelmoitu, näin ajattelen.

Kaikkein eniten pelkään sitä, että mieleeni puututaan millä tahansa aineella, kipulääkkeellä tai ilokaasun tapaisella keinolla. Minulla on aina ollut tunne, että mieleni on linnakkeeni, ja jos sen kadotan, katoan kokonaan ja hajoan.

Synnytyksissäni olen ajatellut, että jos en tähän kykene ja pysty, niin mihin sitten?  Kipua en ole koskaan pelännyt, ihminen kestää kipua ihmeellisen paljon, sen tietävät kaikki kroonisista kiputiloista kärsivät, ja erityisesti synnytyskipua, koska sillä on tarkoitus. Sen täytyykin sattua, kivun täytyy laittaa sinut polvillesi ja mielesi äärirajoille, sillä vain sieltä löytyy ovi joka avaa kehon kivunlievityshormoneille kanavat ja rentoutumiselle mahdollisuuden.

Ilman kipua keho ei pääse kehittämään omia kipulääkkeitään, hormoneja, jotka ovat tehokkaampia ja ihmeellisempiä kuin mitkään piikit - ainakin minulla ovat olleet. Piikkejä minä pelkään ja mieleni liukumista lääkeaineiden hämärään, en kipua. Olen pelännyt, että minua synnytyksessä häirittäisiin kipupiikkien kanssa tai mieleeni vaikuttavilla lääkkeillä, joka haittaisi täydellistä keskittymistä, sulkeutumista sisäänpäin, kehon luonnollista toimintaa, jonka se osaa erehtymättä. Olen pelännyt, että jokin ulkoinen tekijä saisi minut menettämään kontrollin, mielen ja kivun hallinnan tunteen.

Näitä samantyyppisiä mielenhallintakeinoja olen joutunut käyttämään nyt myös tässä yllättävässä henkilökohtaisessa ja maailmalaajuisessa tilanteessa, jossa olemme: koronaa sairastavina täyseristyksessä ja koronapandemiassa kaikkine yhteiskunnallisine seurannaisvaikutuksineen sekä huolineen ihmisten terveydestä ja elämästä.

Mielen hallinta auttaa myös tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Sisällämme on voima kestää ikäviäkin asioita, isojakin mullistuksia. Meille on annettu monia psyyken puolustusmekanismeja, jotka auttavat sopeutumaan tilanteisiin. Jotkut niistä ovat haitallisia (kuten tosiasioiden kieltäminen, vähättely tai suhteettomat vihan ja suuttumuksen tunteet) mutta jokaisella on myös sisäistä vahvuutta ja psyyken terveitä mekanismeja, jotka suojelevat vaikeissa tilanteissa ja antavat voimaa jatkaa, näin ajattelen.

Yksi hyvä keino voi olla kääntyä sisimpäänsä ja sisäänpäin, esimerkiksi omaa perhettä tai itselle muita tärkeitä, lähellä olevia asioita kohti. Keskittyä siihen, mikä on tärkeintä: rakkaus ja välittäminen toinen toisesta, myötätunto ja halu auttaa. 

Esikoiseni kanssa olin synnyttää kotiin. En ymmärtänyt silloin vielä, että syntymä, silloin kun se luonnollisesti saa edetä, voi olla nopea ja kivussaankin lähes nautinnollinen. Hallitsin yhtenäistä, ilman taukoja olevaan supistuskipua sängyllä toistuvan liikkeen ja surffilautamielikuvan avulla (ajattelin kipua kuin valtavana aaltona, jota hallitsin pysymällä punaisella surffilaudallani sen harjalla).

Vasta kun sänky värjäytyi verestä, ymmärsin lähteä sairaalaan.

Siellä minut otti vastaan sympaattinen vanhempi kätilö, joka katseli, kun etenin senttimetri kerrallaan pitkin sairaalaan käytävää, painuin välillä huohottaen kasaan ja nousin taas, jokainen askeleeni oli hidas kuin kuolemaa tekevällä eläimellä.
”Näyttää hyvältä!” hän sanoi riemastuneena. ”Synnytys on hyvässä vauhdissa.”
Niin se olikin. Kohdunsuu oli avautunut seitsemään senttimetriin.
”Tämä onkin edennyt vauhdilla. Pahin on nyt takana”, kätilö ilmoitti tehtyään sisätutkimuksen ja sai helpotuksen huokauksen purkautumaan huulintani. En voinut uskoa häntä. Tarkoittiko tämä, että olisin selvinnyt näin vähällä?

Ei se tietysti vielä ollut ohi. Viimeiset sentit olivat vielä edessä. Ensin minun oli köpöteltävä synnytyssaliin. Siellä painuin kyykkyyn suihkuhuoneen kylmille valkoisille laatoille, suuntasin lämpimän suihkun vasten pyöreää vatsaani, jonka sisällä yhä tuntuivat lapseni voimakkaat potkut.  Vielä vähän aikaa hän olisi siellä, raivasi parhaillaan tietään maailmaan, ja silmäni täyttyivät vedestä kun ajattelin hänen ponnistelujaan. Hän teki omaa osuuttaan moitteettomasti ja minä yritin tehdä omaani yhtä hyvin, tai oikeammin annoin kehoni tehdä sen. Mieleni oli jo ajat sitten siirtynyt sivustaseuraajan asemaan, olin vaipunut horrokseen tai toiseen maailmaan, sinne mihin äiti menee hakemaan syntyvää lastaan, syntyvien lasten ja synnyttävien äitien maailmaan.

Vesi hyväili vatsaani, sen kosketus ja ääni hypnotisoivat minut, ja katselin lumoutuneena, kuinka virtaavan veden mukana viemäriin valui punaisia verinoroja. Vedessä ne hajosivat haaleiksi, marmorikuvioisiksi rannuiksi. Verenvuoto on vaaratonta, kätilö oli sanonut. Se tarkoittaa että lapsi tekee tietään. Siihen ajatukseen tukeuduin. Ei enää ollut aikaa, ei paikkaa. Silmäni sulkeutuivat, oli vain kipu jonka yhä tunsin mutta josta olin siirtynyt pois, toiseen todellisuuteen. Tunsin vastustamatonta halua nukahtaa, ehkä hetkeksi nukahdinkin.

Hädintuskin huomasin, kun kätilö tai mieheni kävi välillä suihkuhuoneen ovella kyselemässä, kuinka pärjäsin, tarvitsinko apua. Puistelin hajamielisesti päätäni, en tarvinnut apua, voin hyvin. Mieheni sanoin myöhemmin, että näytin aivan siltä kuin olisin huumeiden vaikutuksen alaisena. Elin siihenastisen ja ehkä myös koko elämäni ihmeellisintä hetkeä, mielen ja ruumiin täydellistä yhdistymistä.

Se oli hämmästyttävä, kirkas ja voimallinen hetki.

Lopulta harmonia muuttui levottomaksi. Jotakin suurta alkoi nousta sisälläni ja jouduin sen valtaan. Kuin kouristus levottomuus tuli ja moukaroi vatsaani. Nousin ylös ja kävelin sairaalasängyn viereen, jonka ääressä mieheni nuokkui nojatuolissa. Kätilö oli lähtenyt jonnekin kirjauksia tekemään ja sanonut, että kun tarvitsisin apua, voisin kutsua häntä napinpainalluksella.  Paina nyt sitä nappia, kuiskasin miehelle sillä jotenkin vain tiesin, että nyt vauva olisi tulossa.

Kätilö saapui, ja niin alkoi siihenastisen elämäni raskain urakka, 55 minuuttia kestänyt ponnistusvaihe. Vauva oli pieni mutta niin oli synnytyskanavanikin, vauva mahtui siitä juuri ja juuri eikä se tullut helpolla. Kun yhdellä ponnistuksella työnsin ja tunsin vauvan liukuvan eteenpäin synnytyskanavassa, tuntui että se seuraavassa hetkessä liukui kaksinkertaisen matkan takaisin - tai sitten ei liikkunut ollenkaan.

Mutta kätilö kannusti koko ajan, että edistystä tapahtuu, ja uskoin häntä. Täytyisihän minun saada hänet ulos sieltä, ainahan naiset ovat saaneet. En epäillyt hetkeäkään, etteikö niin kävisi, vaikka jälkikäteen mieleen tuli että onhan noita hätäkeisarileikkaukseen päättyneitä pitkittyneitä ponnistusvaiheitakin nähty.

Lopulta, lukemattomien ponnistussupistusten jälkeen ja parin erittäin pullistuneen otsasuonen jälkeen (mieheni tosissaan pelkäsi, että otsasuoneni puhkeaisi siinä rasituksessa) vauva lopulta luiskahti ulos. Ensin pää, sitten lopulta hartiat ja koko rustoinen pehmeä vartalo. Itkua, sekä minun että vauvan. Sain pienen olennon syliini ja siitä alkoi hänen elämänsä ja samalla myös minun uusi elämäni, vihdoinkin merkitystä täynnä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin muistelen edelleen noita hetkiä haikeana ja lämmöllä. Olen hellinyt muistoja niin hartaasti, että ne eivät koskaan haalene mielestäni.

Kymmenvuotissynttärit ovat jo pitkään kangastelleet mielessä. Olemme alkaneet suunnitella niitä jo alkuvuodesta, ajatellut olen niitä jo paljon aiemminkin. Kymmenen vuotta! Sitä täytyy juhlia vähän erityisemmin. Lapsi halusi pitää kaverisynttärit Triplan Surf Housessa, ja suunnitelma tuntui hyvältä. Olihan synttäreitä tähän mennessä aina vietetty kotona, nyt olisi isomman juhlan aika kun kymppi tulee täyteen. Kävimme joitakin viikkoja sitten Down Underissa katsastamassa paikan ja kyselemässä alustavasti juhlien järjestämisestä. (Siitä voi lukea tekstisä Jos ei lähde, voi katua loppuelämänsä. Miksi se tuli mieleeni Triplan Surf Housessa?)

Kun mieheni ehdotti että löisimme lopullisen varauksen lukkoon noin kuukausi sitten, sanoin hänelle: ei varata vielä, katsotaan ensin vähän aikaa. Olin alkanut nähdä, että Kiinassa ja sittemmin Italiassa leviämään lähtenyt virus teki vaivihkaista muutostaan maailmanjärjestykseen. En halunnut enää tehdä mitään suunnitelmia, jotka liittyivät ihmisjoukkoihin. Olin alkanut jo vältellä ruuhkaisia paikkoja, vein lapsia entistä enemmän ulos luontoon kauppakeskusten ja sisäaktiviteettien sijaan. (Esimerkiksi kuten kerron tässä tekstissä Jäätynyt maailma ja oppitunti kauneudesta, hauraudesta ja selviytymisestä) Sitten tulivatkin jo ensimmäiset tapaukset Suomeen.

Ja sitten sairastuimmekin me, kaksi viikkoa ja kaksi päivää sitten. Kuumetta, kuivaa yskää, kurkkukipua, pää- ja lihaskipua, kurkun kuivuutta ja omituista janoa, keuhko-oireita ja jäätävää väsymystä. Ja nyt koko maailma on poikkeustilassa, sodassa virusta vastaan ja meidän oma kehommekin on käynyt oman taistelunsa sitä vastaan - ja mitä ilmeisimmin voittanut, sillä minäkin, viimeinen ja pisimpään sairastanut, alan voida jo vähän paremmin. Olemme luonnollisesti peruneet juhlat myös kotona, ne ja kaverisynttärit siirtyvät jonnenkin hamaan tulevaisuuteen.

Saankohan minä lahjoja nyt ollenkaan, esikoinen on monta kertaa murehtinut. En enää yhtään odota synttäreitäni, hän sanoi reilu viikko sitten, silloin kun itse oli juuri sairastunut.

Ihan varmasti saat lahjoja, olen vakuutellut hänelle kaiken aikaa. Ja synttäreitä kannattaa odottaa, aina. Tulet näkemään, miten monta iloista yllätystä sinua odottaakaan. Nämä synttärit tullaan muistamaan vielä vanhoina mummoinakin (mikä valitettavasti monestakin syystä on totta).

Eilen illalla tyttö meni täpinöissään nukkumaan jo kahdeksan jälkeen, niin kuin hän aina tekee kun seuraavana päivänä odottaa jotain oikein kivaa ja hän haluaa yön kuluvan nopeammin. Siitä tiesin, että odotuksen ilo on hänellä kyllä tallessa. Ja nyt aamulla häntä odottaa keittiön pöydällä monta pakettia.  Jostakin olemme ne onnistuneet haalimaan, epätoivoiset vanhemmat löytävät kyllä keinot siihen vaikka kaapinperukoilta ja onneksi ympärillämme on ihania läheisiä, jotka ovat auttaneet.

Kakkupohjan teimme eilen ja tänään odottaa kakun koristelu. Koristelemme koko talon ilmapalloilla. Laitamme kakkuun 10 kynttilää ja laulamme onnittelulaulun ja otamme siihen mukaan niin monta läheistä kuin ryhmäpuheluun mahtuu. Ja kuuntelemme, kuuluuko ovelta koputusta. Jos kuuluu, tiedämme että sinne on joku käynyt jättämässä jotakin, ehkä kortin, ehkä paketin. Avaamme oven ja kuuntelemme onnitteluja pihatieltä, turvallisen viiden kuuden metrin päästä. Muistutamme tyttöä, että vaikka kuinka tekisi mieli, nyt ei voi mennä halaamaan.

Näin omituista 10-vuotissyntymäpäivää en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut tyttärelleni arvata, enkä sellaista olisi ikinä hänelle toivonut. Mutta mikään ei silti himmennä sitä iloa, joka hänen syntymäpäivästään seuraa. Hän on elämämme valo, ensimmäinen kolmesta ja siksi aina erityinen. Hän teki minusta äidin ja opetti minulle elämäni tärkeimmän oppitunnin: suurimmasta kivusta syntyvät elämän kauneimmat helmet.


Lue kirjoittamiani korona-aiheisia tekstejä: 

Kirja on koronakaranteenilaisen paras kaveri ja ikkuna maailmaan - entä kuinka selitän nykytilannetta lapsilleni?

"Isovanhempamme lähtivät sotaan maansa puolesta, ja te valitatte koska teidän täytyy pysyä kotisohvallanne"

Paljonko saan blogista palkkaa, kirjoitanko koronasta rahan takia sekä maailma, jossa lääkäriin ei pääse

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Yöllinen soitto hätäkeskuskeen - korona on tällä hetkellä päivystyksessä "kirosana"

Hoitohenkilökuntaa ilman maskeja, ihmiset jonottava viimassa - tämä on todellisuus Laakson koronaterveysasemalla

Meillä sairastetaan ehkä koronaa ja pelottaa että lapsellani on vakava tautimuoto. Olisi sata muutakin huolta ja kysymystä, mutta mistä saamme tietoa ja apua? 

Minulla voi olla korona mutta en pääse testiin ellen mene sairaalakuntoon

Tällaista on arki karanteeni-Italiassa - tyhjät kadut, autiot piazzat, taskussa kulkuluvat. Tämä voi olla edessä Suomessakin, mutta sekin on parempi olla tekemättä tarpeeksi

Tässä syy miksi hallituksen pidättäytyminen "spektaakkeleista loukkaa jokaista suomalaista

Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaarallinen kaikille meille

Koronavirus on levinnyt Italiaan. Tuleeko se meillekin, täytyykö alkaa täyttää ruokakaappeja?

Hyvää laiskiaista - ja tyyneyttä ja rauhallisuutta! (Koronaviruksesta osa 2)

Terveysviranomaisten ohje koronaviruksen estämiseksi: "Älä mene sairaana töihin" - helpommin sanottu kuin tehty

Koronakriisin vaikutus Italian turismiin: Venetsiassa ilmaisia aperitiiveja ja Roomassa hotelli, jossa hinnan päättää asiakas

Miehet ja vanhukset enemmistönä kuolemantapauksissa - Italian koronaviruskuolemat numeroina ja tunnelmia maskien takaa

Koronaviruspelkoa Roomassa: "Kiinasta tulevilta pääsy kielletty"