Menneisyyden kaikuja, dejavu-tunteita ja täydellinen päivä Hanikan luontopolulla Espoon Suvisaaristossa

Esi-isiemme hauta. Sundsbergetin hiidenkiuas eli
pronssikautinen kiviröykkiöhauta Hanikan luontopolun varrella Espoossa. 

Löytöretkemme lähiluontoon jatkuvat. Osittain olosuhteiden pakosta, osittain jo viime vuosina syntyneen metsäretki- ja vaellusinnostuksen seurauksena olemme alkaneet tutustua pääkaupunkiseudun ulkoilureitteihin. Eilen kohteena oli Hanikan luontopolku Espoossa. 

Mikä voisikaan olla parempi ajankohta lähiluontoon tutustumiselle kuin koronakevät, jolloin oikein muutakaan ei voi kuin olla kotona tai lähteä luontoon? Ajanjakso jolloin esikoinen käy etäkoulua ja mies tekee etätöitä, jotka kumpikin sallivat joustavat ulkoiluretket myös keskellä viikkoa.


Eilen esikoinen sai kouluhommat aamupäivän aikana tehtyä ja jäljelle jäi vielä liikuntatunti, jonka ohjeeksi annettiin tällä kertaa poikkeuksellisti vapaata ulkoilua (tavallisesti liikuntatunneille on selkeät ohjeet, kuten pyöräretki, vähintään puolen tunnin kävely/hölkkä tai jokin liikuntahaaste classroom-ohjeineen tai vaikkapa temppuradan teko). Miehellä taas oli livekokouksista vapaa iltapäivä, ja niinpä hän piti ruhtinaallisen neljän ja puolen tunnin kahvitauon - jonka vietimme siis Hanikan luontopolulla.

Pakkasimme reppuun voileivät ja kaakaot, emmimme hetken pitäisikö ottaa kantoreppu mukaan vai ei, sillä aikomallemme polulle tulisi mittaa 5, 5 kilometriä. Mutta sitten päätimme luottaa kolmevuotiaan  voimiin ja kävelyintoon ja jätimme kantorepun pois - toivoen ettemme joutuisi sitä katumaan. Hän on käynyt jo vähän liian isoksi ja painavaksi reppuun, ja toisaalta hän rakastaa niin paljon metsässä kävelemistä ettei todennäköisesti suostuisi enää repussa kököttämäänkään.

Hanikan luontopolku oli meille uusi tuttavuus, en ollut kuullutkaan moisesta ennen eilistä aamua, jolloin törmäsin siihen navigoidessani netin ulkoilusivustoilla. Hanikka kuulosti kivalta pitkospuineen, merenrantamaisemineen ja kallioilla kiertelevine osuuksineen, ja on sitä paitsi vain reilun 20 minuutin ajomatkan päässä kotoa.

Emmekä joutuneet pettymään! On täysin käsittämätöntä, että meillä on aivan lähellä tällaisia upeita ulkoilualueita, emmekä ole koskaan niistä kuulleetkaan, puhumattakaan että olisimme siellä koskaan käyneet. Onneksi tulimme tänne nyt, ajattelin vähän väliä kävellessämme. Onneksi löysimme tämän paikan ja toimme lapset tänne, onneksi he saavat nähdä ja kokea tämän kaiken. Ja tänne tulemme ihan varmasti uudestaankin.

Lapset nimittäin kirmasivat edellämme aivan innoissaan koko reitin ajan, milloin polulla, milloin pitkospuita pitkin, joita kiemurteli reitin alussa Suinonsalmen-Matasaaren-Kaitalahden alueella sekä myös myöhemminkin aika ajoin pitkiä pätkiä - voiko lapsista ollakaan mitään jännempää kuin pitkospuilla kävely? Välillä kuulimme vain heidän hihkaisunsa ja puheensa jostakin kaukaa metsän siimeksestä ja siitä tiesimme, että siellä he olivat ja voivat hyvin. Kuopuksen yritimme sentään pitää edes näkökentän laitamilla, varsinkin kun ajoittain pitkospuut kulkivat aikamoisen mutavellin tai vetisen kosteikon poikki, jonne kolmevuotiaan kokoinen pudotessaan voisi hukkua tuossa tuokiossa tai ainakin kastua läpimäräksi.

Reitin alussa ihmettelimme merenrantaan rajautuvaa metsää, jonka opastaulu kertoi olevan kesäiltaisin erinomainen paikka lepakoiden bongaamiseen. Tänne tullaan joku kesäilta, päätimme, nyt kun emme tänä kesänä pääse Rooman-mummolan parvekkeelle lepakoiden lentoa katselemaan. Mutta emme sitten syö niitä lepakoita emmekä hanki niistä koronavirusta, lapset vannottivat puolitosissaan. Emmekä varsinkaan sulje niitä häkkeihin ja myy toreilla!

Näimme ja kuulimme lintuja, laulurastasta, mustarastasta, taivaalla kaartelevia lokkeja. Peipot poseerasivat kameralle kuusimetsässä, västäräkit viipottivat pyrstöineen veden yläpuolella ja rantaheinikossa merenrannan kosteikko-osuudella Kaitalahden matalalla rannalla.

Peippo.

Retken kohokohtia oli, kun kaislikon laitaan ilmestyi peura, mutta kaikeksi harmiksi lapset innostuvat siitä niin paljon (peura, peura, äiti kato peura!), että eläin säikähti ja kääntyi saman tien sinne mistä oli tullutkin, valkoinen hännänperä vain vilahti ja sitten se oli jo hävinnyt kaislikkoon.

Välillä pitkospuut vaihtuivat kuivaan kangasmetsään tai satumaiseen, tiheäoksaiseen kuusimetsään. Isoa osaa reitistä hallitsivat komeat kalliot, miljoonia vuosia sitten jäätiköiden vaikutuksesta muotoutuneet. Suomen kallioperä on syntynyt 2 miljardia vuotta sitten, opastaulussa luki. Vuosimiljoonien aikana Espoo on hitaasti seilannut maankuoren laattojen liikkeen mukana päinväntasaajalle ja eteläiselle pallonpuoliskolle ja sieltä nykyiselle paikalleen. Kaukana on käynyt.

Myöhemmin jääkaudet ovat viimeistelleen kallioperän ulkomuodon hiomalla sitä jään ja veden voimalla -  jopa 7 metrin kerros kalliota on hioutunut päältä pois. Se minkä päällä nyt seisomme on kovinta kivilajia, kulutusta kestävää graniittista kalliomäkeä, joka on jäänyt jään uskomattomasta voimasta jäljelle; huippu jostakin jonka vuosimiljoonat ovat ensin luoneet ja sitten häivyttäneet. Käsittämättömiä ajan ja geologisten muutosten kulkuja, joiden rinnalla ihmiselämä kaikkine koronakriiseineen on lyhyempi ja mitättömämpi kuin puolikas silmänräpäys.

Onko olemassa olemassa kosketusta, joka kalliosta hioo pintaa, kysyy Lauri Tähkä parin vuoden takaisessa Palavaa vettä -hittibiisissään, ja tämä laulu tuli mieleeni siinä jääkauden hiomilla espoolaisilla kallioilla. Vastaus on selvästikin löytynyt: kyllä on. Kovimpaankin pintaan saa tehtyä jäljen ja hiottua rosot pois, kun tarpeeksi kauan, periksi antamatta, koskettaa.

Näimme myös kaksi pronssikautista nähtävyyttä eli Sudsbergetin kiviröykkiöhautaa eli hiidenkiuasta, jotka vetivät lapset aika hiljaisiksi. Onko siellä alla tosiaan kuolleita, he kysyivät? Ainakin jäänteitä heidän luistaan, he ovat kuolleet jo 3000 vuotta sitten vastasin, mutta siihen en enää osannutkaan vastata, miksi niitä kiviä oli täytynyt latoa niin hirveän paljon kuolleiden päälle.

Pelkäsivätkö ihmiset että kuolleet sieltä haudasta nousisivat kummittelemaan, jos päällä ei olisi tarpeeksi painoa? Aika hyvä kysymys muuten. Ehkäpä se oli juuri niin. Tai sitten se oli vaan sen ajan tapa, vastasin lopulta ja tunsin itseni aika huonoksi historiaa lukeneeksi ihmiseksi, kun en osannut parempaa vastausta lapsilleni antaa. Tuskin milloinkaan aikuisen tietämättömyys on niin pohjaton kuin lasten kysymysten edessä.

Sundsbergetin hiidenkiukaalla riitti lapsilla ihmettelemistä ja kysymyksiä. Voidaanko
me ottaa yksi kivi kotiin? Ei voida, paikka on muinaismuistolailla rauhoitettu. Pronssikaudella
merenpinta oli 20 korkeammalla kuin nyt, ja kivihaudat sijaitsivat saarilla.

Kuntomme ja reisilihaksemme pääsivät tosissaan koetukselle, sillä ajoittain, esimerkiksi juuri kivihautojen kohdalla, nousu on reitillä jyrkkää ja laskut tietysti myös. Oli ihana huomata, että taakse jäänyt (korona?)tauti tosiaan jää yhä kauemmas taakse: ainoana muistutuksena siitä oli enää hengästyminen jyrkimmissä ylämäissä sekä pieni polte reisissä kalliolle kiipeämisen jälkeen. Mutta se oli ihastuttavaa poltetta ja kertoi, että siellä ne lihakset ovat, vahvistuvat uudelleen kuten keuhkotkin ja kohta minä niillä toivottavasti taas juoksen näitä mäkiä ylös enkä edes hengästy. Sitäpaitsi hengästyessä saamamme hapen määrä jopa kymmenkertaistuu. (lähde: Suomen Luonto 3/20) Kaikki meissä on suunniteltu voimaan paremmin, kun liikumme luonnossa ja rasitamme kehoamme kalliolla kiipeillessä. 

Kuten kalliot ja kaikki luonto, niin ihmiskehokin on kehittynyt vuosituhansien kuluessa sellaiseksi kuin se nyt on, ja kaikki siinä on optimoitu säilymään hengissä, elämään tasapainossa ympäristön mikrobien kanssa ja kukistamaan haitalliset tunkeilijat - virukset, bakteerit, sienet ja loiseläimet.

Ja haalimaan itseensä niitä hyviä. Metsässä ilma on täynnä hyviä mikrobeja: kuutiometrissä niitä on jopa miljoona (lähde: Suomen Luonto 3/20) ja joka hengenvedolla ihminen saa niitä sisäänsä runsain mitoin. Tämän pidin mielessä koko retken ajan ja saatoin melkein tuntea, kuinka jokainen sisäänhengitys vahvisti keuhkojani vähän lisää.

Metsämaassa mikrobeja saattaa olla useita miljardeja yhtä grammaa kohti. Tämän luontolehdestä lukemani tiedon pidin mielessä myös silloin, kun pidimme evästaukoa kallioilla ja lapsen pullanpuolikas putosi mättäikköön. Seurasi sekunnin epäröinti: pitäisikö pulla heittää pois ja kuunnella porua, vai pyyhkiä näkyvimmät liat pois ja antaa pulla takaisin nälkäisen suun syötäväksi, mikrobeineen kaikkineen?

Lopulta aika helpon päätöksenteon jälkeen annoin pullan takaisin ja poika söi sen iloisin mielin. Muutama miljoona mikrobi lisää vastustuskykyä lisäämään.

Evästaukopaikan maisemaa.

Saimme eväät syötyä ja lähdimme jatkamaan vielä luontopolun viimeistä puolitoistakilometristä. Energiapiikki näkyi uudelleen juoksemaan herenneissä lapsissa, kolmevuotiaskin kirmasi männynjuurien suonittamalla metsäpolulla kuin ei olisi juuri lähes neljää kilometriä kävellytkään. Testimme kolmevuotiaan kestävyydestä näytti antavan oikein lupaavia tuloksia.

Luontopolun loppupuolella törmäsimme myös sen yhteen kiintoisimpaan "nähtävyyteen", valtavaan 200 tonnin painoiseen siirtolohkareeseen, joka viime jääkauden aikana eli noin 12 000 vuotta sitten on ajautunut Espooseen jäälohkareen pohjassa Viipurin seuduilta. Siinä riittikin ihmettelemistä. Miten voi olla näin iso kivi! Ollapa ollut näkemässä, kun se tänne aikoinaan kulkeutui, mahtoi olla näky kun iso kivi liikkui. Ja millä vauhdilla? Saattoiko sen nähdä silmällä vai oliko siirtyminen niin hidasta, että sen olisi huomannut vain pitkän ajan kuluessa?

Miten mahtavia asioita täällä onkaan, tämä on ihan mahtava paikka, lapset sanoivat. Ihanaa olla täällä, tykkään kävellä metsässä, kuopus säesti, ja jälleen kerran ajattelin, että on onni että toin heidät tänne. Jos jotakin voin tehdä lasteni hyvän kasvun ja onnellisen elämän eteen, niin tuoda heitä metsään. Voi olla, että se on jopa kaikkein tärkein asia, jonka voin vanhempana tehdä.

Menneisyys oli läsnä monella tavalla Hanikan luontopolulla. Se sijaitsee Suvisaariston läheisyydessä, ja reitillä oli kohtia, joissa minua vaivasi jatkuva dejavu-tunteen tapainen olo: olen ollut täällä joskus ennenkin. Etenkin Kaitalahden lintutornin kohdalla tunne kävi päälle ja sai lähes ihokarvat pystyyn.

Sitten tajusin: todennäköisesti olen täällä ollutkin joskus ennen, en vain sitä muista,  vain jalkani muistavat ja jokin sydämeni soppi. Olen asunut Helsingissä koko ikäni, olen kävellyt monia pääkaupunkiseudun polkuja, kiertänyt Suvisaaristoa, Helsingin edustan saaria ja Nuuksiota, käynyt paikoissa joista mieleeni on jäänyt ehkä vain tunnelma, tuoksu tai lintutornin siluetti, häivähdys maisemasta tai polun muoto. Tai seura, jossa polkuja kiersin.

Joskus seura nimittäin oli ensi-ihastukseni, jonka koin koko seitsemäntoistavuotiaan pääni sisällään pitämien tunteiden voimalla. Tuntuihan se silloin aika pyörryttävältä: hän keksi aina jonkun jännittävän uuden paikan jossa kävimme - kuten Seurasaaren vähemmän tunnetut kolkat, Linnunlaulun huvilat, Suvisaariston - ja josta muodostui uusi piste muistojeni kartalle: täällä me hänen kanssaan olimme, ja niin paikka sai mielessäni maagisen, ihmeellisen hohteen, joka säilyi hetken aikaa sittenkin kun hän oli jo elämästäni poissa. Oikeastaan hohde säilyi siihen asti kun -onneksi melko pian - tajusin, että oli onni eikä onnettomuus, että niin oli käynyt.

Nyt kun kävelin noilla paikoilla joissa mieleeni tulvahti epätarkkoja ja tarkemmalta muistamiselta karkaavia muistoja yli kahdenkymmenen vuoden takaa - en voinut olla varma oliko kyse todella samoista paikoista vai muistuttivatko ne vain toisiaan - minulla oli hetken aikaa aivan outo, ennenkokemattoman haikea mutta samalla hyvin onnellinen olo.

Katselin lapsiani jotka kiipeilivät Kaitalahden lintutorniin ja ihmettelivät vanhan, 1800-luvulla paikalla sijainneen torpan maakellarin raunioita, katselin miestäni joka 19 vuotta sitten ilmestyi eteeni kaukaa Roomasta ja jonka kanssa nyt jaan elämäni, ja ajattelin kaikkea sitä mitä silloin seitsemäntoistavuotiaana olin ollut. Muutaman välähtelevän hetken ajan tuntui kuin olisin yhtäkkiä sittenkin muistanut täsmälleen, millainen silloin olin - melkein kuin olisin yhä ollut se seitsemäntoistavuotias lapsi. Eikä mene enää kuin muutama hassu vuosi, kun oma tyttäreni on saman ikäinen. Ja hän aloittaa oman tunteilunsa ja seikkailunsa ja tutustumisensa elämän pettymyksiin ja ihanuuksiin, siinä missä minun kohtaloni on vanheta vanhenemistani ja alkaa valmistautua lähestyvään vanhuuteen ja kuolemaan.

Niin on ihmiselämä totisesti lyhyt. Juuri niin kuin jääkauden silottamien kallioiden päällä seistessä tuntuukin. Niin lyhyt mutta silti niin kaunis, joka hetki elämisen arvoinen, kärsimyksineen kaikkineen.

Polku Kaitalahden (Hanikan) lintutornille.

Näkymä lintutornista.

Loppupuolella polkua patikoimme Mätäjärven kosteikkoalueella, joka ajanlaskumme alussa on ollut merta. Kosteikolle laskeuduttiin kallioilta, joiden juurella mainittiin sijainneen muinaisen rannan. Kivet joita näette, olivat ennen rantakiviä, kerroin lapsille ja he yrittivät ymmärtää. Non c`è acqua, ei täällä ole vettä, kuopus sanoi ja ihan oikeassahan hän oli. Mitä me aikuiset oikein puhuimme!

Muinaista merenrantaa.

Viimeinen kilometri luontopolulla kulki kuivassa, vähäisempien korkeuserojen sekametsässä, jota oli helppo kulkea. Ihmettelimme kuopustamme, joka väsymättä yhä vain käveli (vain pari kertaa hän oli hetken käynyt isänsä sylissä istumassa, yhteensä alle kilometrin matkan), ja yhtä paljon koiravanhustamme, joka viipotti menemään kuin olisi kohta viittätoista ikävuottaan kymmenen vuotta nuorempi. Kun pysähdyin välillä tarkistamaan sen vointia, se nyki vastaukseksi hihnasta muiden perään kuin hullu eikä selvästikään voinut ymmärtää, miksi olimme pysähtyneet ja jättäytyneet jälkeen muusta laumasta.

Kolmen tunnin ja kymmenen minuutin patikoinnin jälkeen saavuimme lähtöpisteeseemme eli takaisin Suinonlahden saaristovenelaituriin. Evästaukoon oli mennyt alle puoli tuntia, eli yhteensä 5,5 kilometrin reitin kävelyyn aikaa kului noin 2 tuntia ja kolme varttia. Ei hullummin kolmen lapsen ja yhden koiravanhuksen kanssa!

Autossa kotimatkalla takapenkki oli täynnä tyytyväisenväsyneitä punaposkisia lapsia. Tänne haluan tulla uudestaankin, keskimmäinen ilmoitti. Miksi juuri tänne, kysyin häneltä. Koska siellä oli niin paljon kallioita ja se jättimäinen kivi ja niin paljon pitkospuita ja ja...

Viiden vuoden patikointikokemuksemme mukaan ilta sujuu lapsiperheessä tuskin koskaan harmonisemmin kuin reippaan ulkoilupäivän jälkeen. Niin nytkin. Tietäähän sen itsekin. Kun on laittanut kehonsa oikein kunnolla töihin ja hengittänyt metsän rauhaa ja happea, huomaa että kaikki on oikeastaan aivan täydellisesti. Ehkä se johtuu siitä, että alitajuisesti tietää tehneensä juuri sitä mitä pitääkin ja sitä mitä ihminen on luotu tekemään, ei enempää eikä vähempää.

Illalla kaikki kolme nukahtivat sänkyihinsä suurinpiirtein minuutissa ja illan tunnit sitä ennenkin sujuivat hyvin rauhallisesti. Mies sai tehtyä etätyöpäivänsä erinomaisissa olosuhteissa loppuun. Aika täydellinen päivä.

Uni tuli itsellänikin välittömästi sänkyyn paneutumisen jälkeen. Tuskin muistan havahtuneeni yön ainana unesta, heräsin yhdeksän tunnin katkeamattomien yöunien jälkeen siihen kun aamun valo täytti huoneen ja lapset supisivat sängyissään: oletteko hereillä jo? Sitten he hipsivät olohuoneeseen aamupiirrettyjä katsomaan ja minä jäin hetkeksi vielä pitkäkseni. Mutta huomasinkin, että olen ihan virkeä, haluan herätä jo.

Jos minusta olisi kiinni, elämämme jokainen päivä kuluisi samaan malliin, ellei olisi niin paljon muuta, välttämätöntä ja/tai turhaa, jota tässä elämässä aina pitää tehdä, halusi tai ei. Ulkoilisimme lihaksemme ja keuhkomme vahvoiksi, ravitsisimme itseämme ulkoilmasta nälkäisinä ja nukahtaisimme ilman valvottavia ajatuksia, nukkuisimme yöt läpeensä ja heräisimme aamulla niin kuin herätä kuuluu, täynnä luonnollista halua nousta sängystä ylös.

Hanikan luontopolku, Espoo. Aloita 5,5 km:n pituinen kierros esimerkiksi Suinonsalmen saaristovenelaiturin kohdalta (Suvisaarentie 8), jossa pieni parkkipaikka. Sen ollessa täynnä parinsadan metrin päässä Suvisaarentien varrella on kuntopolun parkkipaikka, johon voi myös jättää auton ja kulkea opasteiden mukaisesti 300 metriä luontopolun alkuun. Reitin varrella on hyvät opasteet sekä selkeät keltaiset merkinnät maastossa. 

Lue myös muita luontopolku- ja luontoaiheisia tekstejäni:

Hiljentynyt ilmatila, luojan lykky. Suomaisemaa ja kaunista hiljaisuutta Tremanskärrin luontopolulla

Ilonhetki Villa Elfvikin luontoparatiisissa: se kuuluu sittenkin!

Taidetorstaina Veden äärellä -valokuvanäyttelyssä - enää ei tuhlata vettä!

Verinen nenäliina ja muita Nuuksio-päivän kyseenalaisia kohokohtia