Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin

Liikenneruhkaa Nova Levantessa.

Tänään kerron autoreissuistamme Italiaan, sillä tätä aihetta on minulta toivottu. Tarkemmin sanoen kuvaan viimeisintä automatkaamme Roomaan toissakesänä eli kesällä 2018. Yhteensä autolla tehtyjä matkoja on toistakymmentä, en muistakaan tarkkaan lukua enää. Osa niistä on tehty talvella ja syksyllä, lumipyryssä ja pimeässä, suurin osa kuitenkin kesällä.

Viimeisin Rooman-reissumme autolla alkoi kesäkuun puolivälissä 2018, hyvissä ajoin ennen juhannusta, kun starttasimme autolla pihasta kohti satamaa, Via Balticaa, Puolaa, Saksaa ja Italiaa. 

Se oli riemukas päivä, ja lähtöhetki oli täynnä vapauden tunnetta ja vatsassa kuplivaa iloa. Lähtötunne on automatkoissa aina sama, ja kuinka sitä rakastankaan! Se on sellaista vapauden tunnetta, jota elämässäni harvoin koen: on vain edessä aukeava tie, joka kuljettaa kauas, kauas, kauas.

Rakastan hitaasti matkustamista. Siinä ajatukset ehtivät mukaan, ei tule sitä lentokoneella paikasta toiseen siirtymisen tuomaa epämukavan huimaavaa tunnetta, jossa mieli kieltäytyy sopeutumasta siihen, mihin ruumis väistämättä joutuu sopetumaan: äkilliseen riistoon pisteestä a pisteeseen b, kaikkine lämpötilan-, ilmankosteuden-, melutason- ym. vaihteluineen.

Kun aloimme tehdä Rooman-matkoja autolla koiriemme takia vuonna 2007, menimme Saksan-laivalla ensin Rostockiin (ensimmäinen reissu) ja sitten Finnlinesilla Travemündeen. Vuodesta 2013 lähtien olemme tehneet reissut Via Baltian kautta, sillä kyllästyimme Saksan-laivojen tunnelmaan ja erityisesti pahoihin myrskyihin, jotka pari kertaa osuivat kohdallemme. Huomasimme, että Via Balticassa on suuremmasta autossa köröttelyn määrästä huolimatta ihastuttavaa tunnelmaa, ja koska lapsetkin ovat osoittautuneet yksi toisensa jälkeen hyvin autossa viihtyviksi, reittivalinta oli selvä. Maisemat ovat omaa luokkaansa, mm. hiekkarannat Latviassa ja Puolan maaseudun halki ajo. Lisäksi reissu tulee noin 1000 euroa halvemmaksi Via Baltican kautta kuin Saksan-laivalla.

Rantaa Latviassa.

Erityisesti pidän pätkästä, joka alkaa Liettuan rajalta ja päättyy Varsovaan. Se on vanhan ajan maalaisidyllin kyllästämää maisemaa alusta loppuun, neuvostoaikaa huokuvia vanhoja puutönöjä ja maalaistaloja rinnakkain uudenaikaisten, kivestä rakennettujen vankkojen omakotitalojen kanssa, peltoja laiduntavia lehmälaumoja, uneliaan rapistuneita pikkukaupunkien keskustoja.

Monien omakotitalojen pihoilla komeilee suuri puuristi, ikonialttari tai pyhimyksen patsas. Se on kuin paluuta vanhaan aikaan, jolloin uskonnolla oli vielä näkyvä rooli ihmisten elämässä ja he halusivat näyttää sen ylpeänä kaikille: katso, me olemme kristittyjä ja Jumala suojelee meitä.

Se kaikki alkaa jo Liettuan puolella ja osin Latviassakin, mutta mitä pidemmälle Puolaa kohti mennään, sitä enemmän näkyy lehmiä ja ristejä ja sitä rosoisemmaksi käy rakennusten kunto.

Puolassa en voi ikinä välttyä ajautumasta ajatuksissani historian syövereihin. Minulla on verissä ajatella kaikkea historian kautta, olihan historia pääaineeni maisterintutkinnossani, ja jostain syystä aina Puolassa ajellessa historia-ajattelu aktivoituu erityisen paljon.

Ajaessamme läpi pikku kylien ja kaupunkien, lukiessani katukylteistä sellaisia nimiä kuin Varsova, Poznan ja Bialystok ja nähdessäni kiskoilla kolistelevan junan ajavan halki uneliaan maalaismaiseman, peltojen ja metsän, mieleeni tulivat Euroopan lähihistorian synkimmät vaiheet, juutalaisvainot. Näissä maisemissa se oli ollut pahimmillaan ja kiivaimmillaan, Saksan kupeessa, Euroopan suurimmalla juutalaisalueella. Juuri täällä, puolalaisten parissa, Saksa oli löytänyt innokkaimmat ja runsaslukuisimmat apurinsa juutalaisten tuhoamiseen. Puolalaiset eivät paljon halunneet tai uskaltaneet vastustella, kun heidän joukostaan erotettiin miljoonia juutalaisia ja kuljetettiin heidät keskitysleireille kuolemaan.

Suurimmat ja kuuluisimmat työ- ja kuolemanleirit sijaitsivat täällä, Auscwitch, Treblinka, Majdanek, Belzec.  Historia on onneksi mennyttä ja maailma on nyt toinen, mutta minulle Puolan ylityksessä on aina surumielinen, ihmisen pahuutta itkevä kaiku. Oli kuin pellot ja metsät olisivat olleet täynnä historian haamuja, rauhattomia ja vaeltelevia sieluparkoja jotka etsivät vainoissa toisistaan eroon joutunutta kohtalotoveriaan, perheenjäsentä, lasta, puolisoa, siskoa, ystävää. Oli kuin ilmassa olisi väreillyt vieläkin pahaenteinen, painostava ilmapiiri, liiallisen pahuuden jälkeen vieläkin vapiseva. Jotain samaa olin hetkittäin tuntenut Berliinissä käydessäni, mutta Puolassa se kaikki oli vielä vahvemmin läsnä.

Via Balticalla matkanteko välillä hidastuu hitaiden ajoneuvojen vuoksi.

Tienvierus näyttää Via Balticalla usein tältä.

Näitä asioita ajattelin sen päivän ajan kesäkuussa 2018, kun ajoimme läpi Puolan ja siitä Saksan rajan yli kohti Berliiniä. Sitä ennen yövyimme Suwalkissa, pienessä puolalaisessa kaupungissa heti kohta Liettuan rajan jälkeen. Siellä oli lapsille hieno leikkipuisto, täyspuinen, parhaat päivänsä nähnyt ja auringossa haalistunut leikkikompleksi torneineen, liukumäkineen ja keinuineen. Lapsia ei ränsistyneisyys haitannut, he leikkivät illalla sydämensä kyllyydestä sillä innolla, joka voi olla vain lapsilla, jotka ovat istuneet koko päivän autossa.

Silloin puolentoista vuoden ikäinen kuopus heräsi hotellissa rytminsä mukaan kuudelta aamulla ja läksin hänen kanssaan heti puistoon ollakseni herättämättä muita. Toukokuusta asti Suomea hellinyt helle oli läsnä täälläkin ja aamu oli varhaisuudestaan huolimatta lämmin kuin kuuma keskipäivä.

Kiikutin taaperoa keinussa ja hän hihkui riemusta, näin Nera-koiramme juoksentelevan puiston viereisellä niityllä kuono kaniininjäljissä kiinni ja tunsin aamuauringon suloisen lämmön kasvoillani. Kauempana aamuvirkku maanviljelijä käynnisteli traktoriaan, kiurut olivat aloittaneet liverryksensä ja takanani villiviinin peittämä hotellirakennus heräili aamuun. Nämä olivat niitä hetkiä, jotka jäävät mieleeni loppuiäkseni, ajattelin, ohikiitäviä välähdyksiä elämässä joihin tiivistyy kaikki sen onni. 

En olisi halunnut sen aamuhetken kuluvan koskaan, halusin pysäyttää ajan siihen hetkeen, jolloin olimme matkamme alussa, oli valoisa ja lämmin ja raukea olla, en ollut nukkunut kovin hyvin koska hotellihuoneessamme oli hikisen kuuma. Mutta kuten aina matkalla, vähäinen uni ei haitannut, oli liian onnellista ja jännittävää jotta olisin tuntenut väsymystä.

Kohta näin esikoiseni juoksevan innoissaan hotellirakennuksesta puistoa päin, pystyin tuntemaan hänen kiireensä tulla mukaamme puistoon, olla jäämättä paitsi enää hetkestäkään siitä hauskasta, jota me keinuissa pidimme. Hänkään ei ollut nukkunut ollenkaan niin paljon kuin hänen unentarpeensa olisi ollut, mutta en nähnyt hänen kasvoillaan väsymystä, pelkkää innostusta. Olimmehan viimein matkalla mummolaan, tätä oli koko kevään odotettu.

Via Balticalla ja Puolassa haikaranpesiä näkyy siellä täällä.

Mieleeni tulvahti muistonsirpaleita kaikista niistä synkistä ja pimeistä syksyn ja talven päivistä, jolloin olimme eläneet arkea, sairastelleet, kiukustuneet toisiimme ja istuneet aamiaispöydässä hermot kireinä. Ajattelin myötätuntoisena tytärtäni jonka oli täytynyt kestää niin paljon, paitsi syksyn ja talven neuroborrelioosi ja sen hoito, mutta myös minun suunnaltani. En ollut ollut lähellekään täydellinen äiti viimeisen vuoden aikana, vaan omissa ongelmissani rypevä ja niitä lapsiin purkava, usein kiukkuinen ja melankolinen äiti.

Mutta nyt olimme lomalla, olimme kaikki iloisia ja innostuneita ja näimme ja koimme koko ajan kaikkea hauskaa. Kuinka ihanalta sen täytyi lapsista tuntuakaan. Nähdä vanhemmat hyväntuulisina, rentoina ja parempihermoisina, viettää näitä lämpimiä kesäpäivän hetkiä milloin missäkin Euroopan kolkassa. Siksipä ihmiset aina niin kaipailevat lomalle, silloin kaikki arkinen huoli tuntuu olevan niin kaukana. 

Tiesin, että se on osittain pelkkää illuusiota, kaikki ei suinkaan aina mene lomalla putkeen ja useilla kävi juuri päin vastoin, paineet täydellisestä lomasta ja rentoutumisesta kääntyvätkin itseään vastaan. Useat pariskunnat riitelevät erityisen paljon juuri lomalla, hermot menevät kun unelmoitu loma ei sujukaan viimeistä piirtoa myöten niin kuin on suunniteltu. Kai niinkin voi käydä, ajattelin, vaikka kokemusta ei ollutkaan. Me riitelemme tasaisesti pitkin vuotta, arkena ja lomalla, mutta onneksi lomalla kuitenkin aavistuksen vähemmän kuin arkena. Parempi se niin on, paljon pieniä riitoja pitkin vuotta kuin yksi valtavan iso ja korjaamatonta tuhoa aiheuttava lomariita.

Ajatukseni olivat saaneet minut täyttymään hellyydestä ja olin vetänyt esikoisen tiukasti kainalooni. Hän katsoi minua vähän ihmeissään mutta selvästi onnessaan, istuimme pitkään siinä toistemme kainalossa, juttelimme matkasta ja päivän ajoreitistä, pohdimme minkälaista aamupalaa kohta saisimme ja katselimme pikkuveljeä joka istui istumistaan keinussa eikä halunnut tulla pois. Kaukana pellolla päristelevää traktoria, taivaalla viuhuvia pääskysiä. Sitten esikoinen jo halusi jatkaa leikkimistä ja otin hellittelyn kohteeksi Neran, joka oli palannut luokseni kaniinijahdistaan.

Viimeiseksi sinä aamuna heräsivät perheen loput miehet, keskimmäinen ja mieheni, he tulivat molemmat pörrötukkaisina puistoon vasta lähemmäs yhdeksää, ja sitten olikin jo aika nauttia aamiainen hotellin terassilla ja jatkaa matkaa kohti Saksaa ja Italiaa.

Maisemia Pohjois-Italiasta.

Toinen eniten rakastamani pätkä Helsinki-Rooma -reitillä on matkan vuoristo-osuus: Alppien ja Dolomiittien läpi ajo eli Itävallasta Pohjois-Italiaan, vähän Trenton alapuolelle asti ja sen jälkeen vielä astetta matalampien Apenniinien ohitus. Sen keskelle pölähtäessämme autoinemme muistan aina yhä uudelleen,  niin tälläkin kertaa, miksi maksaa vaivaa tehdä kaikki tämä, ajaa päivä toisensa jälkeen autolla kun kolmessa ja puolessa tunnissa olisi lentokoneella perillä. 

Missään muualla ei ole sellaisia maisemia, niin majesteellisia, jylhänkauniita ja rauhoittavia. Vuoristojonojen keskellä auton vauhti tuntuu ikään kuin hidastuvan, vai olivatko ne vuoret jotka tuntuivat majesteettisen hitaasti liikkuvan auton liikkeen mukana, joka tapauksessa vaikutus on mieltä ylentävä ja suorastaan henkeäsalpaava. On kuin ajatuksetkin olisivat kohonneet korkeuksiin vuorten rinteitä ylöspäin. Kaikki tuntuu niitä katsoessa yhtäkkiä selkeältä, mittasuhteiltaan tasapainoiselta ja yksinkertaiselta.

Vuorien keskellä tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi, häviäväksi hiekanhippuseksi jonkin ajattoman ja käsittämättömän edessä. Vuoret ovat syntyneet hitaasti miljoonien vuosien aikana, niin pitkänä aikana että sitä on mahdoton edes hahmottaa. Niissä on läsnä miljoonien vuosien takainen aika, aika ennen ensimmäistäkään ihmistä aikojen alkuhämäristä.

Se varmaan on se seikka, joka kutistaa minuuden niin äärettömän pieneksi niiden edessä. Kaiken sen edessä mykistyy, jää ilman sanoja. Kaikki turha ja ylimääräinen karisee pois, niiden joukossa minuuden korostus, ihmisyyden ylistys, elämysten tavoittelu, elämän tarkoituksien etsiminen. Millään niillä ei ole merkitystä täällä, jyrkkänä kohoavien ja taivasta hipovien vuorten juurella, sillä mitä on ihminen kaiken sen rinnalla,  ei mitään, ajattelin ajaessamme.

Siinä tunteessa oli jotain äärimmäisen puhdistavaa, helpottavaa ja keventävää. Minä en ole mitään, minun huoleni eivät ole mitään; miksi siis kantaa niistä murhettakaan. Huolet häipyivät korkealle vuorten yläpuolelle, kun hetkeksi ymmärsi oman mitättömän pienen paikkansa planeetan ja vuosimiljoonien mittakaavassa. Mitä minä suren, mitä minä kaipaan, eikö riitä että tämän ohikiitävän välähdyksen hetken saan elää tämän ainutlaatuisen planeetan kamaralla pikkiriikkisena osana sitä.

Sellainen ajattelu virkistää ja vapauttaa. Ymmärrän niitä, jotka sanoivat olevansa onnellisimmillaan vuoristomaisemissa. Ehkä minäkin olisin, jos täällä asuisin. Haaveilemme usein mieheni kanssa Pohjois-Italiaan muutosta, jos jonnekin Italiassa niin juuri sinne, johonkin idylliseen alppikylään jossa lehmänkellot kalkattavat ja harjakattoiset valkoiset talot koristeellisine kattoineen nököttävät rinteellä ja joiden ikkunasta näkyvät lumihuippuiset vuoret.

Joskus tänne muuttaisimme, puhuimme siinä ajatessammekin. Talvella lämmittelisimme takkatulen ja kuuman kaakaon ääressä ja jäisimme jumiin niille sijoillemme kun lumivyöry tukkisi kylän ulospääsytiet. Kesällä vaeltelisimme vaellusreiteillä ja joisimme jääkylmiä drinkkejä alppitalomme terassilla. Ehkä vuokraisimme yhtä tai kahta huonetta turisteille, leipoisin heille joka aamu suomalaista pullaa ja karjalanpiirakoita, ja niin elättäisimme itsemme, juuri ja juuri toimeen tullen mutta siihen kaikkeen tyytyen ja luultavasti myös onnellisina.

Mutta se kaikki on tietysti haavetta. Todellisuudessa elämä alppikylissä ei varmaankaan ole niin idyllistä, ainakaan joka hetki. Eikä ihmisen pitäisi koskaan muuttaa mihinkään pelkän idyllin perässä, niin pettävän ja hahmottoman. Elämän suurimpia virheitä on ajatella, että jossakin muualla, jonkun toisen kanssa olisin ehkä onnellisempi. Ihminen on onnellinen missä vain, jos on ollakseen.

Mutta sitä on niin kovin vaikea ymmärtää,  ja siksi me ryntäilemme paikasta toiseen onnea etsien, tuota harhaista, hahmotonta mielentilaa, kaikkien illuusioiden äitiä. Vasta sitten, kun lakkaamme kaipaamasta ja haluamasta asioita, meistä tulee onnellisia, sanotaan. Se saattaa hyvinkin olla totta. Mitä minäkin olin koko edellisen vuoden tehnyt, ajattelin autossa, ellen kaivannut ja halunnut menettämääni ja ollut onnettomampi kuin koskaan.

Olisinko Alpeilla asuessani onnellisempi? En todennäköisesti sen onnellisempi tai onnettomampi kuin muuallakaan, ellen sitten ryhtyisi kaipaamaan asioita ja vähentämään sillä onnellisuuttani. Mutta ainakin nyt, vuorten läpi ajaessamme tunsin pienen hetken ajan, että olin onnellisempi kuin pitkään aikaan, kaikki oli kohdillaan, niin ajatukseni kuin paikkani planeetalla.

Niin tunnen joka kerta, kun ajamme tätä reittiä. Joka kerta kuuntelemme jotakin kaunista musiikkia, majesteettista kuten itse sanomme, yleensä klassista. Pavarottia, Mozartia, Bachin kantaatteja, mutta myös The Priesteja, Enyaa, instrumentaalimusiikkia tai elokuvien soundtrackeja (esim. Gladiator).

Metsien peittämät vuorenrinteet, pilviin asti kohoavat vuorenhuiput, laaksoissa virtaavat joet, kumpuilevat niityt ja koristekattoisten talojen muodostamat alppikylät kirkontorneineen, niitä voisi katsella ikuisuuksiin asti. Mutta nopeasti Trenton kaupungin jälkeen vuorenhuiput alkoivat madaltua kohotaakseen vielä hetkeksi Apenniinien kohdalla, mutta sitten tie vei jo Toscanaan ja Umbriaan ja lopulta Lazioon, Roomaan asti.

Pohjois-Italiassa näkymä hotellin ikkunasta voi olla vaikka tällainen...

...tai tällainen.

Viidentenä matkapäivänä saavuimme Rooman kehätielle viiden jälkeen iltapäivällä, pahimpaan työstäpaluuruuhkaan. Autojen räminät ja hurinat, ohi kaistapäisesti suhahtavat moottoripyörät ja kaistaviivoja kunnioittamattomat autoilijat olivat jotain niin italialaista. Sellaista ei ollut missään muussa maassa joiden läpi olimme juuri ajaneet. Ohi matelevista autoista aurinkolasiensa takaa tuijottelevat kuskit, autostereosta jumputtava musiikki, kuumuus joka paahdutti autojen sisällä istujia samaan tapaan kuin se teki tienvarren keltaiseksi korventuvalle kasvillisuudelle.

Kaikki se kihosi päähäni saman tien ja tunsin kuinka aloin rauhallisen matkanteon jälkeen siirtyä italialaiseen elämänrytmiin: hermostuttavampaan, kiihkeämpään, rauhattomampaan ja paradoksaalista kyllä, rennompaan.  Mikään ei ole niin justiinsa, ei edes se että jos kaistaopasteet kieltävät suoraan ajamisen ja niiden mukaan tulisi kääntyä oikealle, mutta jos minä huomaan että minun pitääkin mennä suoraan, niin minähän menen. Joku siinä saattoi hiukan tööttäillä, mutta mitä siitä. Minua sellainen otti päähän, olen oppinut autokoulussa tietyt säännöt ja oletan, että muutkin ovat. Täällä se ei kuitenkaan ole selvää, ja silloin helposti tuntuu että on aivan turha itsekään niitä noudattaa.

Miehenikin hermot kiristyivät heti kehätien ruuhkassa, tätäkö tämä olikin, taas täällä kököttämässä ruuhkassa ja sietämässä noita sääntöjenkiertäjiä, i furbi, hän kivahti jo parinkymmenen minuutin jonottelun ja jonossa puikkelehtijoiden jälkeen. Hän on kokenut kuski ja ajaa sulavasti italialaisessa kaaoksessa, mutta hän tietääkin parhaiten, kuinka stressaavaa se on. Paljonko vielä on matkaa, joko ollaan mummolassa, takapenkkiläiset kysyivät minuutin välein ja kun vastasimme, että olimme ruuhkan takia edenneet vain pari metriä, he huudahtivat pettyneinä.

Lopulta pääsimme kehätieltä pienemmille teille, ja pian näkyi jo lapsillekin tuttuja paikkoja. Määränpää lähestyi, ja yhtäkkiä tuntui haikealta, että kohta pitäisi luopua autossa istumisesta ja hitaasta paikasta toiseen siirtymisestä, ajasta irrallaan olevasta matkustamisesta, jossa määränpää oli vielä edessä. Niin se oli aina, kulkeminen jotakin odotettua kohti oli makeampaa kuin sinne pääseminen. Miksi on niin, siksikö että kun olemme määränpäässä, pelkäämme että odotus ei ollutkaan se arvoista?

Vai pelkäsinkö että nyt kun olemme perillä aika alkaa taas juosta sillä vauhdilla, jolla se aina Roomassa lomalla juoksee, ja ennen pitkää olisi edessä hetki jolloin pitäisi taas palata ja alkaa elää uutta syksyä? Tietämättä tarkkaan milloin voi taas palata Roomaan. Viimeistään ensi kesänä, se aina tiedetään, se on aina ollut meille ehdoton minimi Rooman-matkoissa vuoden varrella.

Palasimme sinä vuonna Roomaan jo seuraavana jouluna ja onneksi palasimme, sillä se oli mieheni siskon viimeinen joulu. Onneksi saimme viettää sen vielä yhdessä. Seuraavana vuonna teimmekin poikkeuksellisen monta, yhteensä viisi Rooman-reissua tämän surullisen syyn takia, mutta kertaakaan emme autolla. Viimeisin Rooman-reissu oli viime joulun aikaan, ja kotiin palailimme loppiaisen jälkeen. Seuraavan kerran sitten kesällä, viimeistään, ajattelimme silloin, ellei jopa pääsiäisenä. 

Mutta nyt kun on tapahtunut mitä on, emme voi olla lainkaan varmoja, milloin pääsemme seuraavan kerran Roomaan. Onko maailma enää entisellään tai onko entisestä mitään enää jäljellä. Voimme vain soittaa Skypellä isovanhemmille Roomaan ja toivoa, että jonakin päivänä näemme heidät vielä elävinä, voimme halata ja koskettaa toisiamme ja mennä alakerran kahvilaan juomaan aamucappuccinoa koko perhe.

Vuoristojoki Pohjois-Italiassa.

Tässä joitakin tekstejäni automatkoihin ja Rooman liittyen:

Kirkonkelloja ja syysomenoita - tuokiokuvia kuumeiselta matkalta halki puolen Euroopan

Haikaranpesiä, maalaisidylliä ja villin lännen ohituksia Via Balticalla

22 tuntia tauotonta menoa ja pitkän matkan hyvät eväät

Matkataudissa

Hengitä syvää ja herää aikaisin, olet Alpeilla!

Pelkotiloja ja pizzaelämyksiä Dolomiiteilla

Matkamuistoja

Kadonnut kenkä ja muita ikimuistoisia Italianmatkakokemuksia lasten kanssa

Vuoden viimeinen aamu kantabaarissa

Vuosikymmenen ensimmäinen päivä: läpi Rooman, läpi vuosien

Elämää antibioottiresistentti E.colin kanssa ja ajatuksia italialaisesta isovanhemmuudesta