Jouni Tikkanen: Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa - kirja ihmiselle, joka haluaa ymmärtää sutta

Ystäväni kertoi viime vaelluksellaan Lapissa kuulleensa suden ulvontaa. Vau, ajattelin, ja henkäisinkin sen ääneen. Jännä, että reagoit noin, sanoi itsekin ulvonnasta innoissaan oleva ystäväni. Kaikki joille siitä kerron, sanovat yleensä hui ja kysyvät, eikö ollut kauhean pelottavaa.

Pelko on monille ensimmäinen tunne, joka susista tulee mieleen. Toinen vahva ehdokas on viha, ainakin jos liikutaan poronhoito- ja metsästyspiireissä. Usein nämä tunteet lomittuvat yhteen niin tiiviiksi kimpuksi, ettei siitä erota, mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa.

Tätä tunteiden vyyhtä ja kimppua käsittelee Jouni Tikkasen teos Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa (Otava 2019) Kun viime viikolla ensimmäisellä kirjastoreissulla koronakevään jälkeen (luksusta, juhlallista, ruhtinaallista!) löysin sen pikalainahyllystä, ei kulunut puolta sekuntiakaan ennen kuin sen nappasin. Kirjakaranteeni on päättynyt, ja mikä olisi parempi kirja ensimmäiseksi kirjastokirjalukemiseksi.

Lauma lähestyy suomalaista susivihaa sen ehkä synkimmästä aihepiiristä käsin: lapsensurmista. Vuosina 1880-81 Turun seudulla, Mynämäen ympäristössä, sudet tappoivat yhteensä 22 lasta. Järkyttävä, surullinen tapahtumaketju, surmatöiden sarja joka tuskin jättää ketään ihmistä myötunnottomaksi.

Tikkanen käy kirjassa läpi tapahtumia läpi historiantutkijan tarkkuudella vaikka biologi onkin eikä historiantutkija ensinkään, vaan sanojensa mukaan susista kiinnostunut ja niistä kirjoittaa halunnut ihminen. Hänen valitsemansa näkökulma on erityinen: suden näkökulma. Mitä susi haistoi, mitä se kuuli, mitä se vaistojensa ohjaamana teki, miksi se toimi niin kuin toimi. Yksi kirjan luvuista on nimeltään Haisema, jossa kuvataan tarkasti sitä, miten susi ympäristönsä haistoi eli koki. Tämä kuvaa hyvin Tikkasen yritystä saada tietää, millaista tuohon aikaan [susikannan romahtamisen aikaan 1880-luvulla] oli olla susi. (s. 201) 

Tämä on ilahduttava, erilainen näkökulma, se johon ihmisen älykkäänä ja myötätuntoon kykenevänä eläimenä pitäisi useammin asettua: toisen näkökulma.

Tikkasella on toinenkin raikas näkökulma kirjassaan: kokonaisuuden huomioon ottaminen. Miksi alfasusipari ryhtyi tappamaan pikkulapsia syödäkseen länsisuomalaisessa maalaismetsämaisemassa 1800-luvun lopulla? Ei totta tosiaan aivan huvikseen vain.

Kirjassa käydään läpi susien ja ihmisten historiaa pitkältä ajalta. Sieltä asti, kun ensimmäiset ihmiset tulivat Suomeen pyyntileirejä pitämään johonkin Joensuun seudulle 11 000 vuotta sitten. Samoihin aikoihin susien kanssa, ja molemmat saman riistan perässä: hirven. Ihminen ja susi elivät pitkään rinta rinnan, ja vaikka kilpailivatkin samasta riistasta, susi kuului maisemaan, eikä sen vainoamiseen kannattanut tuhlata energiaa. (s. 28) Kivikauden lopulla eli 4500 vuotta sitten Suomeen tuli maahanmuuttajia idästä tai kaakosta, ja heillä oli mukanaan jotakin, joka tuli muuttamaan ihmisen suhteen luontoon ja eläimiin lopullisesti. Lehmiä. Kotieläimiä.

Susi ei tee eroa hirven ja lehmän välillä. Ne ovat sille molemmat ruokaa. Ihmiselle kotieläinten pidon aloittaminen taas tarkoitti ajattelun hidasta muutosta. Ihminen alkoi hahmottaa eläimet omikseen eikä vapaiksi sieluiksi, joiden kaatamista olisi pitänyt pyytää anteeksi. (s. 30) Karjanomistaja-ihminen alkoi ajatella, että susi oli jotakin mikä pitää aina tavattaessa tappaa.

Vähän niin kuin hirvikin ja muukin iso riista. Hirveen tarina myöhemmin kietoutuukin, ikävällä tavalla. Jossakin vaiheessa hirvi oli suomalaisille pyhä eläin, mutta 1800-luvun loppuun mennessä hirvi oli Suomen alueelta lähestulkoon sukupuuttoon kaadettu. Laumassa kerrotaan kuvaava tarina siitä, kuinka Porvoon saaristossa vuonna 1885 saatiin kiinni hirvi, mutta ei tunnistettu, vaan lähdettiin Helsinkiin asti kuvailemaan outoa eläintä ja vaatimaan siitä tapporahaa. Ja saatiin käsky välittömästi vapauttaa äärimmäisen harvinainen, rauhoitettu eläin.

Peurat olivat niihin aikoihin suurinpiirtein yhtä harvinaisia Suomessa. Suden luontaiset saaliseläimet oli hävitetty. Samaan aikaan jo vuosisatoja vallinnut vimma tappaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat tielle osuneet sudet jatkui jatkumistaan. Tapporahaa sudesta oli saatu jo vuodesta 1664 saakka. 1620-luvulla perustettiin joka pitäjään oma virkamies, jahtivouti, kolme kertaa vuodessa sudenajoja järjestämään ja useamminkin, jos tarve vaati. Susia tapettiin Suomessa ampumalla, myrkyllä, raudoilla, pentuja puuhun sitomalla ja emo paikalle sen vinkunalla houkutellen, ansoilla ja näännyksiin ajamalla, kaikille kuviteltavissa olevilla keinoilla. Vuosina 1879-1882 pelkästään Turun seudulla näillä keinoin ihminen otti hengiltä noin 80 sutta.

Tikkanen kuvaa kirjassaan, miten sudet ovat oppivaisia laumaeläimiä. Ne ovat pitkään pentuja, sillä emoilla on niille paljon taitoja opetettavana. Kuinka saalistetaan, mitä saalistetaan, mitä varotaan. Arimpia ja epäluuloisimpia geenejä kantavat sudet todennäköisimmin pääsivät jatkamaan sukuaan, sillä ne välttivät paremmin ihmisen ja ihmisen ansat.

Susivihan keskellä laumoja ei kuitenkaan päässyt syntymään. Susien sosiaalinen verkosto ja maailma revittiin hajalle. Pentuja tapettiin pesiin, Mynämäen alfaparinkin pennut tapettiin järjestään joka vuosi. Ja jos joku pentu selvisikin, sillä ei välttämättä pian enää ollut emoa opettamassa tärkeitä taitoja. Näistä pennuista kasvoi helposti kasvatusta vaille jääneitä häirikkösusia, jotka lähestyivät ihmisasutuksia ja hakivat saalista paikoista, joista ei olisi ihmisen näkökulmasta pitänyt hakea. Aivan kuten ihmislapsi, joka jää ilman kasvatusta, saa usein paljon ongelmia aikaan. Me olemme loppujen lopuksi samanlaisempia kuin luulemmekaan tai haluamme, ihminen ja susi...

Yhdessä hirvi- ja peurakadon kanssa sosiaalisen elämän hajoaminen teki suden lajinomaisesta elämästä vaikeaa, jopa mahdotonta. Susi kaataa hirveä laumassa, mutta jos laumaa ei ole, hirvi jää kaatamatta. Vielä vaikeampaa on, jos hirviä ei ole lainkaan, kuten niitä 1800-luvun Suomessa ei ollut. Silloin on syötävä sitä mitä löytää: pienriistaa, haaskoja, ihmisten tunkioita, mustikoita. Tai kuten 1880-luvun alussa pikkulapsia, jotka sattuivat sen tielle tai joita se oppi hakemaan metsän laidoilla sijainneiden maattomien tai torppareiden mökkien pihapiiristä.

Jälleen kerran voi huomata, että jokin asia luonnossa järkkyy ja menee huonoon suuntaan ihmisen toiminnan vaikutuksesta. Ihminen vihaa, huolestuu tai järkeilee väärin, olettaa tietävänsä kuinka asioiden pitää luonnossa olla ja alkaa muuttaa asioita haluamaansa suuntaan. Ja sitten huomataankin, että ollaan tilanteessa jossa jokin asia (edelleen) uhkaa ihmistä. Ja asialle pitää taas tehdä jotakin, jälleen luonnon tasapainoa lisää horjuttaen.

Susia alettiin 1970-luvulta lähtien vihdoin suojella ja hirvikanta on kasvanut roimasti, mutta susien salametsästys on Suomessa vahvaa. Sen sijaan että sudet nähtäisiin luonnollisena hirvikannan rajoittajana, monet näkevät ne edelleen uhkana. Metsästyskoirille ne uhka ovatkin, sillä susi tappaa kaikki reviirilleen osuvat koirat. Mutta meneekö ihmisen oikeus metsästää koiransa kanssa ilman riskejä suden olemassaolon oikeuden edelle?

Ihminen haluaa metsästää ja suojella, uskoo tietävänsä aina mikä on millekin lajille parasta. Se on ominaisuutemme, josta ei kai ikinä pääse eroon. Haluamme uskoa, että kaikki on käsissämme, armoillamme ja päätettävissämme. Olemme peruuttamattomasti kadottaneet yhteytemme luontoon emmekä enää muista, että alun perin olimme mekin osa sitä, saalistajien ja saaliseläinten monimutkaista ketjua. Kaikki mikä ei sovi haluihimme,  tarpeisiimme, harrastuksiimme, tapoihimme ja uskomuksiimme, saa väistyä.

Kuulun niihin metsästäjien ja susirajalla asuvien halveksimiin kaupunkilaisiin, jotka asfalttiviidakostaan käsin huutelevat suden puolustusta. Tulkaa itse asumaan tänne metsän rajalle, jossa äitien täytyy pohtia uskaltavatko he jättää vauvansa terassille nukkumaan, päästää lapsiaan kävellen kouluun tai jälkikasvuaan metsäretkelle, susivihamieliset huutelevat takaisin.  Ryhtykää poronhoitajiksi tai lampaankasvattajiksi ja kokekaa, miltä tuntuu jännittää, milloin susi jonkun kasvateista nappaa ja kaventaa leipää. Tulkaa tänne rakkaan ja kalliilla rahalla ostetun koiranne kanssa lenkille ja tuntekaa se tuska, jonka koiran menettäminen ja näkeminen raadeltuna aiheuttaa.

Niin, voin vain kuvitella sitä tuskaa ja mielipahaa, joka sellaisista asioista aiheutuu. Kaikki mikä uhkaa omaa lasta - ja myös perheenjäsenen kaltaista koiraa - on kauheaa. Itsekin koin tuskaa ja pelkäsin suunnattomasti, kun punkki, Suomen vaarallisin eläin, puri lastani ja aiheutti hänelle neuroborrelioosin aivokalvontulehduksineen. Sen jälkeen emme enää liiku korkeassa heinikossa tai pöpeliköissä vaikka olisikin ihana kirmata niityillä vailla huolen häivää, ja elämäämme kuuluu tiukka punkkisyyni joka ilta. Missä on riskejä, ne on punnittava ja toimittava sen mukaan. Sillä onko ihmisen oikeus tehdä ja touhuta ilman vähäisintään uhkaa luonnon suunnalta todella aivan rajaton, kuten susivastaiset tuntuvat ajattelevan? Mielestäni ei.

Jos välinpitämättömyys jatkuu jatkumistaan, jossakin vaiheessa luonto aina iskee takaisin. Sen on saanut koko maailma tuta tänä keväänä, kun ihmisen toiminta aasialaisilla eläintoreilla on näyttänyt ikävimmät seuraamuksensa.

Jos asuisin susirajalla, en nukuttaisi vauvaa terassilla ilman että lukisin itse vieressä valvomassa. En päästäisi lapsia kävelemään yksin kouluun,  vaan hankkisin heille koulukyydin tai veisin heidät sinne itse ja ajattelisin, että onneksi sentään vain susien takia, eikä hullujen rikollisten ihmisten, kuten suuressa osassa maailmaa. En laskisi koiraani erämaissa vapaaksi valvontani ulkopuolelle, jos en haluaisi hyväksyä riskiä, että se saattaa joutua suden reviirille erehtyessään tapetuksi.

Lapsilleni en halua opettaa, että se on aina eläin, joka väistyy. Joskus myös ihmisen pitää ymmärtää väistyä. Mökillämme pelkään karhuemoja yli kaiken. Siksi en vie lapsiani enkä itseänikään kovin syvälle metsiin. Muistan vieläkin vuosien takaisen tapauksen, jolloin lenkkeilin tien vartta kaikessa rauhassa kuullakseni myöhemmin, että edellisenä päivänä saman tien varressa karhu oli tappanut toisen lenkkeilijän, joka oli epäonnekseen joutunut emon ja pennun väliin.

Jos pelkää tai huolestuu, pitää osata pienentää elinpiiriään, eikä ajatella että kaikki pedot tulisi hävittää alueilta, joilla haluaa liikkua. Pieni pelko on luonnollinen tunne ja usein sangen hyödyllinen. Siitä versoaa terve kunnioitus ja harkinta. Usein pelosta valitettavasti versoaa myös viha, joka purkautuu vimmana vahingoittaa ja tappaa pelon kohde.

Tikkanen kuvaa Laumassa, kuinka eräässä susihyökkäyksessä 11-vuotias isoveli onnistui kepillä säikäyttämään sutta niin, että ehti ottaa parivuotiaan siskon syliin ja saada hänet kotitorppaan turvaan. Kuusivuotiasta sisarusta hän ei saanut pelastettua. Näitä tarinoita on sydäntäsärkevää lukea, ja niitä on kirjassa monta. Kunpa joku aikuinen olisi ollut suojelemassa noita lapsia! Mutta aikuiset raatoivat töissä, isä pelloilla tai tukkimetsässä, äidit karjan tai pyykinpesun kanssa tai herrasväen palveluksessa. Sellaista elämä oli.

Maaretta Tukiaisen ja Markus Frayn Pohjolan voimaeläinkorteissa
susi edustaa sitkeyttä.

Susisurmien aikaan lasten suojelemiseksi ei muutenkaan tehty läheskään niin paljon kuin nykyään tehdään. Ehkä se jopa nähtiin turhaksi ponnisteluksi, väistämättömän vastusteluksi, ja lapsen henkiinjääminen jätettiin enemmänkin luojan huomaan. Karl Johanin kaksi muuta sisarusta kuolivat pian isoveljen jälkeen, toinen tuhkarokkoon, toinen lavantautiin. Viidestä lapsesta kolme meni saman vuoden aikana. Sellaista elämä oli.

Ajat ovat onneksi muuttuneet 1880-luvun lapsensurmista. Nykyaikana ei esimerkiksi ole enää tapana lähettää pieniä, alle kymmenvuotiaita lapsia keskenään syvälle metsiin lehmipaimeneksi tai yösydännä pihan perälle metsän reunaan likavesiämpäriä kaatamaan, kuten Lauman aloittavassa, Mynämäen ensimmäisen susiuhrin eli 8-vuotiaan Karl Johan Hörnbergin tapauksessa kävi. Köyhyydestä johtuva elintaso-ongelma, Tikkanen kuvaa ilmiötä kirjassaan viitaten siihen, että ylivoimainen enemmistö 22 kuolleesta lapsesta oli maattomien tai torppareiden lapsia. Senkin jälkeen kun monia lapsia oli jo kuollut ja uutinen lapsia saalistavista susista kiirinyt, heitä lähetettiin edelleen lehmiä paimentamaan ja keskenään metsänreunan niityille leikkimään.

Kiinnostavin asia Laumassa on susien "ajatteluun" paneutuminen. Läpi käydään paljon myös susijahteja, sitä kuinka valtakunnan parhaat petoasiantuntijat ja metsästäjät houkuteltiin isolla rahalla hommiin susien tappamiseksi. Lastensurmat olivat iso uutisaihe koko maassa, ja jopa Zachrus Topelius otti asiaan voimakkaasti kantaa. Suomen lasten ja luonnon suojelija oli hyvin huolissaan susien uhkaamista lapsista ja velvoitti viranomaisia saamaan tappamisen loppumaan. Samalla Topelius kuitenkin oli myös ensimmäisiä luonnonsuojelun puolestapuhujia Suomessa.

Kiihtyvällä tahdilla kirja kuljettaa susivihan tarinaa aivan nykypäiviin asti. 1973 susi rauhoitettiin Suomessa. Euroopan unioniin liittymisen jälkeen suden tappaminen alkoi vaatia entistä enemmän paperityötä, kun sudesta tuli tiukkaan suojeluun velvoittava direktiivilaji muualla kuin pohjoisilla poronhoitoalueilla. Susi ei enää ollut wahinkoeläin kuten se Keisarillisessa metsästysasetuksessa vuodelta 1868 oli ollut, mutta ihmisasutuksen liepeille eksyneille yksinäisille susille keksittiin uusi termi häirikkösusi.

Pohjolan voimaeläinkortit. 

Kokonaisuutena Lauma on nopealukuinen, paljon susitietoa sisältävä ja proosallisia aineksia sisältävä tietokirja. Siinä on paikoin todella kaunista kuvailevaa kieltä, ja pelloilta leviävä tiivis lannan löyhkä ja paahteisen, kuivan turpeen hajut voi melkein tuntea nenässään tekstiä lukiessaan.

Susivastaisen ihmisen näkökantaa kirja ei varmaankaan muuta,  päinvastoin suden tietynlainen inhimillistäminen voi jopa ärsyttää. Mutta jo valmiiksi susista pitävälle ihmiselle lukukokemus tulee iholle. Minä pidin kirjasta todella paljon. Eikä se ollut mikään ihme. Kun ystäväni kertoi kuulleensa suden ulvontaa, ajattelinhan heti vau-reaktion jälkeen: voi kun minäkin kuulisin joskus.  Miksi sitä pitäisi pelätä, suden keskustelua toisen suden kanssa.
Nokikkain sattuessa tai varsinkin lapseni sen tielle joutuessa varmasti pelkäisin. Minulla on yhtäläinen vaisto ja tarve puolustaa poikasiani kuin susiäidillä omiaan.

Opiskeluaikoinani Helsingin Sanomissa työharjoittelussa ollessani kävin susia käsittelevässä tiedotustilaisuudessa, kirjoitin jutun ja sain siitä jälkikäteen Luontoliitolta kiitoskortin susien puolustamisesta. Olin hölmistynyt. Pitääkö siitä erikseen kiittää, eikö se ole selvää että heikomman puolelle asetutaan.

Paljonpa silloin en vielä ymmärtänyt, nuorena ja naiivina. Vaikka olen jo lapsena ollut susifani, meni kauas aikuisuuden puolelle, ennen kuin paremmin aloin ymmärtää suomalaista susivihaa ja epäluuloista suhtautumista tätä sukupuuton rajoille ajettua suurpetoa kohtaan. Sitä onnetonta vihaa ja epäluuloa, josta Laumakin kertoo.

Jouni Tikkanen: Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa
Otava 2019
272 sivua
Lainattu kirjastosta.