Kaikki tämä valo ja sen sokaiseva hehku

Tämä juhannusaatto on merkittävä päivä. Vähän outokin, sillä olemme vain kotona. Tätä ei ole tapahtunut minulle 36 vuoteen - että olisin juhannuksen kotona kaupungissa. Edellisestä kaupunkijuhannuksesta en muista itse mitään, mutta muiden puheiden perusteella näin on todistettavasti käynyt.

Kahtena viime juhannuksena olen ollut Roomassa, ja sitä edelliset kaikki sielunmaisemissani Oravissa, mökillämme. Nyt olen kotona.

Siihen nähden miten paljon tänä keväänä on tapahtunut uutta ja outoa, kotijuhannus on enää pieni outouden aihe. Sitä paitsi jo nyt aamulla aamucappuccinon ääressä ilma on lämmin kuin Italiassa, tuuli on kuumaa ja odotettavissa on suomalaiseksi juhannussääksi poikkeuksellisen eteläinen ilma. Sekin on tavallaan outoa. Kukapa ei muistaisi niitä lukemattomia juhannuksia, jolloin ollaan värjötelty kokon ääressä alle kymmenen asteen lämpötilassa ja mietitty, että joulunakin oli lämpimämpää.

Eilen illalla kävin vuoteeseen myöhään. Niin käy usein näinä aikoina. Kesän lämpö ja valo estää minua väsyttämästä aikaisin, ja niin vain valvon. Avaan keskiyöllä ulko-oven ja kävelen terassille yhä vielä valoisaan ulkoilmaan, yöllinen lämpö ja yön sakeuttamat tuoksut - kostea ruoho, viimeiset syreeninkukat, perennapenkin illakot -  tulevat iholle ja tunkeutuvat aisteihin.

Linnut laulavat yhä, nämä ovat viimeisiä hetkiä kun ne vielä laulavat. Ne laulavat koko yön, eivät hiljene edes pieneksi pimeän hetkeksi, kun jo aamun ensimmäinen kajo alkaa nousta ja kaikki on taas yhtä kaikkialle ulottuvaa valoa. Hengähdystaukoa ei ole. Haluaisin pysäyttää ajan tähän mutta tiedän että ennen kuin huomaankaan, odotan jo joulua kyetäkseni ripustautumaan hetkeksi sen lohduttavanmelankoliseen tunnelmaan, jolla ehkä jaksan taas seuraavan kevään valoon asti.

Nyt kesän valo on täällä. Se todella on. Hehkun, hukun siihen. Imen sitä itseeni, näen sen rusketuksena ihollani ja kun tunnen auringon lämmön, siinä on niin hyvä olla että toivoisi voivansa unohtaa kaikki UV-säteilyvaroitukset ja auringon ihoa vanhentavat vaikutukset. Ehkä unohdankin hetkeksi, kyllä, minä todella unohdan ne kaikki vaarat hetkeksi. En halua kuunnella yhtäkään varoitusta, en hyväksyä että auringon valo on vaarallista valoa. Kun käsillä on jotakin niin suloista ja ihanaa kuin auringon valo ja lämpö, vakavimmatkaan varoitukset eivät auta: sen hehkuun jää silti istumaan. Vielä vähäksi aikaa, vielä minuutti, sitten menen sisään, levitän auringovoiteet ja suojaan ihoni, mutta vielä tämä yksi minuutti, juuri nyt en tahdo siirtyä tästä takaisin varjoon, en ihan vielä.

Ja jotta kaikki saisi jatkoa ja paranisi vain, olemme aivan pian lähdössä lähiuimarannalle aamupäiväuinnille. Tällaisena päivänä kuin tänään, ei voi olla menemättä rannalle. Varsinkaan kun olemme yhtäkkiä tänä kesänä kuin ihmeen kautta tajunneet, vuosikymmenien jälkeen, että meillä tosiaan on uimarantoja täällä Suomessakin. Uskomatonta mutta totta, voimme viettää rantaelämää myös täällä, eikä tarvinnutkaan matkustaa Italiaan saakka.

Olemme ihmetelleet tätä monena päivänä istuessamme rantahiekalla. Lapset polskivat ja tekevät hiekkakakkuja, aurinko lämmittää, aurinkovoide tuoksuu, lokit lentävät. Tämähän on melkein kuin Italiassa olisi. Kun meillä on nyt näin uskomaton tuuri, että juuri tänä kesänä ollaan saatu näitä lämpimimiä päiviä, juuri nyt kun tällaista kesää kaikkein eniten tarvittiinkin.

Illuusio Italiasta haihtuu tosin siinä vaiheessa, kun pyrkii veteen. Se on Itämerelle tyypillisesti likaisen oloista ja on kesäkuun alkupuoliskolla ollut vielä todella kylmää verrattuna Italian vesiin. Tosin asia on korjaantumassa kovaa vauhtia säiden myötä, ja tällä hetkellä luonnonvedet ovat 5, jopa 9 astetta keskimääräistä lämpimämpiä ajankohtaan nähden. Niin kauan kuin sinilevä pysyy poissa, illuusio Italiasta voi rannalla jotenkuten säilyä.

Sääennusteet näyttävät lupaavilta. Hellelukemia pitkälle eteenpäin. Tuskin uskallan uskoa, että tämä kaikki on totta, kaiken sen jälkeen mitä kevään mittaan on tapahtunut. Tällaisina hetkinä korona tuntuu pelkältä kaukaiselta painajaiselta, vaikka eihän se vielä ole ohi, vaan vielä täällä. Vasta syksyllä näkee, onko se oikeasti mennyt ohi ja olemmeko olleet onnekkaita ja päässeet suhteellisen vähällä vai emme.

Valo, lämpö, aurinko ja sen hehku, joka sokaisee silmät. Vuoden valoisin hetki, sen on nyt täällä. Tästä eteenpäin alkaa hidas lasku kohti pimeää, mutta kuten jokaisena kesän hehkun hetkenä, haluan uskoa että tällä kertaa valon ja lämmön hehku kestää ja kantaa koko pitkän, pimeän talven. Sen jossa odottaa asioita joista emme vielä tiedä mitään, ehkä koronan toinen aalto, ehkä jotain muuta. En pääse edelleenkään ajatuksesta, että ilmassa on muutosta ja maailmassa tapahtumassa jotakin merkittävää, ehkä uhkaavaa, ehkä jotain josta voimme oppia tai joka kertoo meille jotakin, jota emme ole aiemmin ymmärtäneet.

Mutta vaikka tiedän ettei keskikesän valo koskaan kanna koko talvea tai ehkä juuri siksi koska tämän tiedän, käännän kasvoni aurinkoon aina vaan, annan sen lämmön hyväillä ihoani ja ajattelen koko ajan uudelleen, että vielä tämä yksi minuutti, sitten menen sisään ja varjoon. Vielä yksi minuutti tätä vaarallista valoa. 


Hyvää Juhannusta kaikille!