Ketjureaktioita ja vesivahinkoja

Kivien ketju johtaa veteen. Lasten taideteos eilen Pikkalan uimarannalla.

Näinä hellepäivien aamuina kastelen usein kukkia ulkona puutarhassa. Unohdan tehdä sen illalla, jolloin on viileämpää ja varjoisaa, ja sitten aamulla huomaan että kasvit ovat nääntyä polttavan auringon alla, että ne näyttävät siltä kuin eivät olisi saaneet vettä viikkoihin vaikka juurihan ne kastelin. Auringossa kukista tulee kyltymättömiä vedelle, niille saa olla kantamassa vettä koko ajan! 

Täytän kannun piripintaan, siitä putoilee pisaroita lattialle kun kannan sen kylpyhuoneesta ulos ja ajattelen aina, että nyt minun pitää ne siitä pyyhkiä. Sitten kuitenkin unohdan ja muistan asian vasta sitten, kun näen lattiaan niljaantuneita kuraisia vesiviiruja lasten käveltyä pisaroiden päälle paljailla jaloillaan. 

Joskus huolestun, että kaikki se unohtamani vesi imeytyy parketista sisään, valuu lattialistaan saakka ja alkaa aiheuttaa kosteusvauriota. Talvella huomaamme, että nurkissa kasvaa home ja haisee ummehtuneelle, ja sitten talomme on pilalla. Mikä kauhea ketjureaktio ja seuraus siitä, että kesällä olen ollut niin sekaisin auringosta ja hölmön huoleton, että olen antanut ääriään myöten täytetyn vesikannuni valuttaa lattiaan rakenteille vahingollista vettä.

Vesi on aina liikkeessä. Se on sen vastaanpanematon voima. Ellei vettä sulje vesitiiviiseen purkkiin jossa se menettää elämänvoimansa ja kosketuksensa veden ikuiseen kiertokulkuun, se pyrkii aina liikkeeseen. Ja kun jostakin kohtaa alkaa valuttaa, ei ikinä tiedä mihin se päätyy. Kastellessani kukkia aamulla rutikuiva multa imee vedestä vain osan (mikä laittaa kysymään, miksi rutikuiva maa ei pysty imemään vettä niin paljon kuin se tarvitsisi, miksi se päästää kallisarvoisen nesteen vain lävitseen eikä oikeasti kastu?) ja suuri osa valuu ruukun pohjan reiästä ulos, näen miten lammikko nurmikolla ruukun vieressä laajenee. 

Terassikukan kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että vesi alkaa levitä terassilautaa pitkin kohti autotallia. Aina siihen suuntaan, sillä talomme on aavistuksen autotalliin päin kallellaan ja kuulemma painuu joka vuosi muutamia kymmeniä millejä lisää. Kun meillä oli akvaario, sen näki veden pinnan tasosta: akvaarion toisessa päässä se oli aina ylempänä. Vuosien kuluessa mietin, milloin kallistuskulma kävisi liian suureksi ja veden paine sen mukana; milloin tulisi se piste, jolloin lasi särähtäisi rikki ja toistuva elämänpainajaiseni rikkoutuvasta akvaarioista kävisi toteen. 

Kysyin asiasta akvaarioalan ammattilaiselta joka hoiti akvaarion muuttomme silloin kuin tähän taloon muutimme, ja hän sanoi ettei minun tarvinnut olla huolissani. Lasi kestäisi kyllä, akvaario oli rakennettu paineenkestäväksi. En silti osannut koskaan olla täysin rauhallinen asian suhteen. Painajainen hajoavasta akvaariosta oli liian usein toistuva ja itsepintainen.  (Lue unista kirjoittamani tekstit Apua, näin unta exästäni - mistä unet kertovat? ja Lähelle tullut painajainen)

Jossain vaiheessa suunnilleen pahinta mitä elämässäni olisi saattanut tapahtua, oli akvaarion rikkoutuminen ( oi, mitä aikoja, menneitä ja huolettomia) Ja tulisi vesivahinko, sen pelko kalvoi jo silloin. Olimme juuri ottaneet järkyttävän ylisuuren asuntolainan ja sitoutuneet taloomme, ja sitten akvaarion 300 litraa leviäisi takkahuoneesta pitkin lattioita, valuisi keittiöön ja ehkä olohuoneeseen saakka ja täyttäisi lattianraot. Ja kaikki ne kalat! Mihin ne laittaisin siitä sätkimästä, miten ne pelastaisin?

Etenevä, helteessä haihtuva vesivana. 

Niin moni veden ketjureaktio voi johtaa vesivahinkoon. Ei tarvita kuin rikkoutunut putki, tihkuttava hana, ylivuotava astia tai rikki mennyt akvaario. Ja tulee kosteusvaurio, tuo joka talonomistajan pahin pelko joka on vaarassa pilata rahallisesti arvokkaimman asian, joka meillä on: oman talon. Kaikki rahamme ovat siinä kiinni ja siksi pelkäämme ja varjelemme sitä kuin meillä ei olisi mitään muuta elämässä, ja olemme kiinni siinä niin lujasti että lopulta olemme menettäneet vapautemme. Vaihtaneet sen seiniin, kattoon ja lattiaan, joita varjelemme vesivahingolta ja varkailta niin että olemme mielenrauhamme kadottaa. 

Vesivana terassilaudalle pitenee. Olen seurannut sitä tässä kirjoittaessani. Se ei koskaan ylitä laudan rajoja, vaan pysyy siististi keskellä aavistuksenomaisessa kuopassa, johon lauta on taipuneena, väylässä johon se luonnostaan hakeutuu ja jossa pysyy, niin kauan kuin veden määrä ei kasva liian suureksi. 

Aluksi vana etenee vauhdikkaasti, vesi juoksee runsaana eteenpäin niin kuin se aina juoksee kun tilaisuuden saa, itsetietoisesti ja kysymättä, voinko tähän valua. Puoliväliin terassiin yllettyään vauhti alkaa hidastua. Vesi vähenee, helle haihduttaa sitä koko ajan ilmaan eikä se muutenkaan jaksa enää kuin madella eteenpäin. Pintajännitys alkaa käydä yhä kovemmaksi, veden reuna työntyy eteenpäin hitaasti ja työläästi, on kuin se ei oikein tietäisi itsekään, vieläkö pitää mennä eteenpäin vai ei. 

Mutta sen on seurattava fysiikan lakejaan jotka viimein pakottavat sen pysähtymään. Hiljalleen vana haihtuu pois, alkupäästään se on jo alkanut haihtua kauan sitten, ja ihminen ajattelee että vesi on nyt poissa. Mutta se onkin vain muuttanut muotoaan, aurinko on saanut sen haihtumaan ilmaan ja se leijuu nyt jossakin missä sitä ei näe, pakenee taivaalle ja yhtyy siihen mihin sen kuuluukin yhtyä, kaikkeen maailman veteen joka ikuisesti kiertää, jatkaa ketjureaktioitaan. 

Ja terassilauta on jo aivan kuiva ja korventunut, aivan kuin se ei olisi vettä koskaan tuntenutkaan pinnallaan. Huomenna kukatkin kaipaavat taas jo vettä.