Kiitos joka kerrasta jolloin olen lähtenyt matkaan
 |
| Viime kesänä tähän aikaan Forum Romanumilla Roomassa. Onneksi oltiin! |
Lähtöä edeltävänä yönä kuuntelin makuuhuoneen avoimesta ikkunasta mustarastaan laulua, se kuului korviahuumaavasti aivan vierestä pihapuusta. Tuoksui kesälle, raikkaalle (silloin ei ollut yhtä kuumaa kuin juuri nyt on), kesäyölle ja kukille. Jos mustarastaan laulua ei ottanut huomioon, oli aivan hiljaista.
Melkein sääli jättää tämä kaikki taakse, ajattelin. Kun tulen takaisin, on jo heinäkuu ja linnut eivät enää laula. Mutta sitten ajattelin miten ihanaa on lähteä reissuun äiti-lapsi -porukalla, erilainen, ainutlaatuinen Rooman-reissu. (Tästä reissusta olen kirjoittanut mm. postauksissa Leikkipuistoarjesta Italian aurinkoon: äitikaveriystävyys joka kestää ja Lapsikatras Roomassa - vinkkejä sujuvaan kaupunkilomaan lasten kanssa ja Lomastressiä?)
Saimme idea matkaan joskus talvella, kun oli kylmää ja kuraa ja pimeää. Lähdetään yhdessä Roomaan! Joo, tehdään se, ei lykätä yhtään ja odoteta että lapset kasvavat vaan tehdään se heti ensi kesänä! Kuopuksemme olivat kaksi- ja yksivuotiaat, joka ei välttämättä ole ihanteellisin ikä keskellä kuuminta kesää kaupunkilomaa ajatellen.
Hyvin me ollaan aina helteessä lasten kanssa selvitty, rohkaisin ystävääni eikä paljon tarvinnut rohkaista, hän onneksi on ennakkoluuloton ja turhista pikkuseikoista välittämätön äiti, joka ei pelkää liikkumista kolmen lapsen kanssa ympäriinsä. Sellainen jonka kanssa kaikenlaiset äiti-lapsi -reissut onnistuvat mainiosti (tulikohan jo selväksi, miten mainio ystävä hän on?).
Toteutimme siis suunnitelman ja lähdimme vuosi sitten juhannuksen alla reissuun. Kaksi äitiä, kuusi alle 10-vuotiasta lasta, aikamoinen katras. Mutta kaikki meni erinomaisesti, meillä oli huikean hauska reissu ja mitä kauemmin siitä aikaa kuluu, sitä tehokkaammin ne muutamat hankalat hetket kuten lapsen kiukkukohtaus keskellä Rooman historiallista keskustaa tai helleuupumus uima-altaalla unohtuvat.
 |
| Taide- ja lepohetki Museo Capitolinin museossa. |
 |
| Piazza di Spagnalla oli kuumaa mutta kivaa. |
Onneksi teimme sen matkan. Olen ajatellut näin monta kertaa tänä keväänä. Mitä jos olisimmekin alkaneet epäröidä ja ajatelleet, että parempi siirtää reissua vaikka ensi kesään, kun kuopukset ovat vähän isompia. Tänä kesänä rajat ovat kiinni ja maailma on toinen.
Olen aina ajatellut, että asioita ei kannata lykätä. Jos haaveilee tekevänsä matkan, jos haluaa tehdä jonkin ainutkertaisen asian ystävän tai perheen kanssa, se pitäisi tehdä viipymättä. Me elämme vain kerran, meillä on käsissämme vain tämä hetki, ja tulevaisuus on yhtä häilyvä kuin taivaan auringonkehrään haihtuvat poutapilvet. Miksi siirtää haluamiaan asioita kauas taivaalle jossa aurinko uhkaa haihduttaa ne pois ja saa ne jäämään pelkiksi ikuisiksi haaveiksi?
Tämä on jälleen yksi niitä asioita, joita koronakevät on minulle opettanut ja entisestään kirkastanut. Elämä on lyhyt. Se on niin lyhyt ettei sitä eläessään koskaan ehdi käsittää. Vasta sitten kun se on jo ohi, sen huomaa, ehkä, sitten kuoleman hetkellä jolloin koko elämän sanotaan kelautuvan silmien edessä vauhdilla ohi. Kaikki ne tehdyt ja tekemättömät asiat, huonot ja hyvät hetket, täytetyt ja täyttymättömät toiveet.
Kaikki mistä oikeasti haaveilet ja haluat tehdä ja tiedät että se on oikein, tee se nyt. Sovi riitasi, älä aloita uusia, huomaa kauneus ympärilläsi ja tee asioita, joista tiedät saavasi iloa ja onnea - niitä joita elämässä koskaan ei ole liikaa. Juuri nyt on oikea hetki. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan maailmalla on aikaa antaa meille asioita joita se antaa. Enkä nyt tarkoita, että kaikkien pitäisi lähteä maailmanympärysmatkalle - päinvastoin. Eiväthän lentokoneetkaan tällä hetkellä lennä tavalliseen tahtiin, ja se on erinomainen asia. Elääkseen ja tehdäkseen elämästään täyden ei tarvitse välttämättä matkustaa ollenkaan eikä varsinkaan kauas.
 |
| Fontana di Trevilläkin poseerattiin. |
Mutta jos sinulla on esimerkiksi hyvä ystävä tai sisko jonka kanssa haluaisit tehdä matkan ja tilaisuus siihen tulee, tee se. Vaikka siihen menisivät viimeiset rahasi, tee se. Tehtyjä matkoja harvoin katuu, vaan päinvastoin niistä tulee elämän kirkkaimpia valoja jotka jäävät elettyjen vuosien varrelle loistamaan. Niihin tulee palattua vielä vanhanakin, poimittua hetkeksi kämmenelle ja niiden valo ja loiste valaisee, lohduttaa ja nostattaa hymyn vielä vuosien ja vuosikymmenien jälkeen, sittenkin kun niitä katsoo ja pitelee käsissään jo aivan uurteisilla kasvoilla, ryppyisin suonittunein käsin. Kuten minä ihan varmasti tulen tekemään viime kesän äiti-lapsi -Roomanreissun kanssa. Ja kuten teen kaikkien niiden matkojen kanssa, joita olen mieheni, perheeni ja ystävieni kanssa elämäni aikana tehnyt - lähtenyt matkaan.
Nyt kun koronavirus on muuttanut maailmaa ja hillinnyt matkailua, viimeksi mainittua toivottavasti pysyvästi, en voi olla kuin kiitollinen joka kerrasta jolloin olen lähtenyt matkaan. Enää en niin paljon haluakaan enkä voisikaan, vaikka haluaisin. Mutta onneksi silloin lähdin, kun voin.
Tekemättömiä matkoja ja asioita sen sijaan saattaa hyvinkin jäädä katumaan, sillä ajatus siitä ettei koskaan saa tietää millaisen valon ne olisivat jälkeensä jättäneet, ei jätä rauhaan. (Tästä olen kirjoittanut aiemmin postauksen Jos ei lähde, voi katua loppuelämänsä. Miksi se tuli mieleeni Triplan Surf Housessa?)
Tai sitten voi tapahtua jotakin odottamatonta, kuten koronavirus, ja kaikki ne suunnitelmat joita on lykännyt myöhemmäksi, kuivuvat lopullisesti kokoon. Se tilaisuus meni, seuraavassa elämässä ehkä sitten? Sen varaan ei kannata laskea... Elämä on vain yksi. Ja se on käynnissä juuri nyt.
 |
| Ravintolassakin kävimme useaan otteeseen. Lapsiystävällisessä Italiassa ei ongelma eikä mikään - päinvastoin palvelu sen kun parani, kun kaksi mammaa lapsikatraineen istahti pöytään. |
Kommentit
Lähetä kommentti