Lämmintä, valoisaa ja liian täyttä: kesäyö korona-aikaan Helsingin keskustassa

Keskuskatu keskiyöllä.

Viime lauantaina minuun iski hulluus ja tein asian, jota en jossakin vaiheessa kevättä ajatellut suunnilleen koskaan enää tekeväni: istuin metrossa. Vapaaehtoisesti, ilman että minun oli aivan pakko, kuten esimerkiksi että olisi matkustettava työpaikalle.

Tein paljon muutakin hullua ja kevään mittaan utopistiselta tuntumaan ruvennutta. Menin ystävän luokse kylään, vietimme pitkän ihanan illan hänen uudessa kodissaan (jota juhlistamaan sinne meninkin). Sitten matkustimme sillä metrolla, istuimme monta tuntia Espan puistossa, tapasimme lisää ystäviä ja lopuksi vielä matkustin illan viimeisellä junalla kotiin.

Aurinko paistoi koko ajan, iltamyöhällä oli vielä reilusti yli 20 astetta lämmintä ja illan valo ulottui puolenyön paremmalle puolelle. Juttelimme ja juttelimme, saimme sanottua asioita joita emme koskaan olleet uskaltaneet toiselle vielä sanoa ja mukana olivat koko ajan myös ne 19 vuotta, jotka jo olemme tunteneet. Ja ne sulostuttivat yhdessäoloa hehkullaan niin kuin aina tekevät, kun tapaamme. Kaikin puolin täydellinen ilta siis.

Mutta siinä kaikessa oli myös jotakin hyvin epätodellista. Kaiken kummallisuuden jälkeen, jota keväällä on ollut, ehkä jopa vielä kummallisemmalta tuntui nähdä viimein ystävän uusi koti, jota en vielä ollut päässyt koronan takia näkemään. Nyt sen näin, sen josta olin kuullut ja nähnyt kuvia kun olin koronaoireisesti sairaana ja sängyn pohjalla maaliskuussa viikko toisensa jälkeen ja sitten hitaasti paranin, pelkäsin itseni, lasteni, ystävieni ja koko maailman puolesta.  (Lue aiheesta esimerkiksi tekstini Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani) Ystävän muuttoprosessi oli keväällä asioita, joka piti minua arkielämässä kiinni ja maan pinnalla, kun meinasin vajota fatalistiseen epätoivoon ja apokalyptisiin ajatuksiin koronauhkan takia.

Nyt istuimme aurinkoisella parvekkeella, avasimme kuohuviinipullon uuden kodin kunniaksi ja vahdimme lasejamme, jotta emme vain olisi juoneet vahingossa toistemme laseista. Eihän sellaista korona-aikana voi tehdä! Hyvä kun halata uskalsimme, kun tapasimme.

Kun oli aika lähteä keskustaan, jännitti. Olimmeko todella menossa metroon? Aivan kuten ennenkin, silloin kun metroon menemisessä ei vielä ollut mitään jännittävää vaan se oli maailman arkipäiväisin asia. Siinä sitten istuimme, puolityhjässä (onneksi) metrovaunussa ja näytimme varmaan juuri siltä miltä tuntuikin: jännittyneiltä.

Metron kiitäessä kimmeltävän meren ohi ja sitten syöksyessä maan alle asemat tuntuivat matelevan. Ollaanko vielä vasta Siilitiellä, ei voi olla totta! Mutta sitten matka kuitenkin kului ja Helsingin yliopiston asemalla nousimme pois ja kävelimme läpi tyhjyyttään kaikuvan Fennia-korttelin, astuimme ulos häikäisevään ilta-auringonpaisteeseen Rautatientorille ja keskelle sen kuhisevaa terassikatua. Herraisä, kaikki nämä ihmiset täällä aivan vieri vieressä! Katselin heitä silmät ymmyrkäisinä enkä tajunnut enää yhtään mitään. Se on siis näköjään ihan totta mitä sanotaan, että ihmiset ovat unohtaneet koronan. Kieltäytyneet kesän ajaksi ajattelemasta sitä, työntäneet sen tajunnastaan ja antaneet auringon paistaa tilalle.

Kun olin lähdössä kotoa, posket hehkuivat jännityksestä.

Ohitimme terassit ripeästi, sillä vaikka siellä olisikin ollut meille tilaa (ei ollut), emme olisi suurin surminkaan halunneet jäädä sellaiseen viruslinkoon, olimme sillä hetkellä niin järkeviä. Meillä oli suunnitelmana mennä Esplanadin puistoon istumaan ja katselemaan ohikulkevia ihmisiä (turvavälin päästä), ja niin me teimmekin. Ihmisjoukot tuntuvat vierailta, vielä on liian tuoreessa muistissa aika jolloin jokainen ihminen oli potentiaalinen virustartuttaja ja uhka. Ihminen! Katse on kevään mitaan rekisteröinyt kaupassa hyllyjen välissä ja herättänyt aistit varuilleen: pakene, pidä etäisyyttä, kierrä kaukaa.

Edelleenkin jokainen ihminen on potentiaalinen virustartuttaja, siitä ei pääse mihinkään. Kuten ei siitäkään, että Suomessa tilanne on tartuntalukujen ja sairaalapotilaiden suhteen niin hyvä, että hartioita voi vähän laskea alas ja hengittää hetkeksi vähän syvempää. Ainakin nämä kesän viikot saamme vähän hengähtää, laskea hälytystasoja ja melkein hetkeksi unohtaa, että koronaa olisikaan (vaikka mielenpohjalla se kuitenkin lymyää). Nyt on välirauhan aika.

Liikaa ihmisiä, liian täyttä, en voinut lakata ajattelemasta kun kävelimme Mikonkatua pitkin kohti Espaa. Ihmisiä hellevaatteissa, lapsiperheitä vaikka oli jo myöhäinen ilta, nuoria, keski-ikäisiä, vanhoja. Oli kuin kaikki olisivat olleet ulkona tänä iltana. Aivan kuin etelässä oltaisiin, ystäväni huomautti ja se oli aivan totta. Puuttui enää pimeys, kostea, trooppinen ja lämmin. Helsingissä kesäkuun lopussa se tulee vasta myöhemmin, jos tulee. Parina hassuna yönä kesässä, jos hyvä tuuri käy.

Lehdistä on voinutkin lukea, että viikonloppuna koko Helsinki oli täynnä ihmisiä. Mieheni teki lauantaina päivällä neljän tunnin pyörälenkin keskustaan ja Vantaanjoen varrelle, ja hänkin kertoi samaa: joka paikassa oli aivan älyttömästi porukkaa. Missä vain saattoi uida, siellä oli uimareita, mihin levittää viltin ja syödä piknikiä, sinne oli viltti ja eväät levitetty.

Sen täytyi johtua helleilmasta. Tai siitä että kaikki ovat olleet niin peloissaan, yksin ja eristyksissä koronakeväänä. Mutta nyt kaikki olivat keskustassa. Hellevaatteissa tarkeni ja kuumakin tuli vaikka aurinko alkoi jo laskea Pohjoisesplanadin uusrenessanssi- ja empirerakennusten taa. Meillä kävi tuuri ja viereemme sijoittui pari kitaransoittajaa elävää musiikkia tuomaan, ja ihmisten virta edessämme suli taustalle ja musiikki osaksi illan taikaa.

Oli vain niin ihastuttavaa olla siinä, ystävän seurassa, jutella kaikesta ja avautua asioista, ja tuntea että mitä hyvänsä toiselle kertookin, niin lohduttava, tukeva, kannustava ja neuvova olkapää on tarjolla. Tunnustimme että olimme molemmat illan aikana salanneet toisiltamme jotakin, pieniä höpsöjä juttuja mutta kuitenkin sellaisia ettei niitä olisi aluksi millään meinannut kehdata kertoa. Ja sitten kuitenkin kerroimme, ja onneksi sen teimme sillä sen jälkeen kesäillan valo, lämpö ja tuoksut olivat vieläkin suloisempia.

Ihanaa että uskalsimme lähteä kotoa, totesimme molemmat. Koko kevään ja alkukesän olimme pelänneet kotonamme, pidättäneet hengitystämme ihmisjoukoissa, pälyilleet yskijöitä ja aina kuin mahdollista eli suurimman osan ajasta, pysyneet kotona, stayed at home kuten koko muukin maailma.

Ilta oli kirkas ja lämmin helmi elämän hetkien helminauhassa. Sellainen joka jää muistiin loppuelämäksi, olen siitä varma. Se kerta kun uskallettiin lähteä illanviettoon keskustaan ensimmäistä kertaa korona-aikana. Nyt jos koskaan se oli tehtävä, jos kerran meinasi, sillä pian syksy on jo täällä ja sen mukana koronatapaukset suurella todennäköisyydellä lisääntyvät. Ahtaisiin ravintoloihin en millään voisi kuvitellakaan sulloutuvani, keskellä kylmää ja pimeää. Nyt saatoimme nauttia toistemme seurasta, tunnelmasta ja vapaudesta ulkoilmassa, eikä kukaan pakottanut sisätiloihin ellei niihin aivan välttämättä itse halunnut mennä.

Otan koronan tosissani, mutta juuri tänään en jaksa vaan otan siitä taukoa ja jatkan huomenna taas, muistan lukeneeni jostakin katuhaastattelusta alkukesän korvilla. Vähän samantyyppinen tunne oli itsellä eilen. Vastuuton, hupsu ja suorastaan tyhmä ajatus, mutta ah, kuinka houkuttelevaa joskus onkaan ajatella juuri niin. Vastuuttomasti, hupsusti ja tyhmästi: olen aina järkevä, mutta juuri tänään en jaksa olla. Edes tämän yhden päivän verran suotakoon minulle tämä vastuuttomuus. Seurauksineen kaikkineen.

Seurauksia katsotaan sitten syksyllä, toivottavasti ei jo aiemmin, ja katselemme nousevia tartuntalukuja taas silmästä silmään ja mietimme, että olivatkohan ne lämpimät vastuuttomat kesäpäivät ja -illat sittenkään sen arvoisia että kannatti pitää taukoa järkevästi ajattelemisesta. Laskea suojavarustukset hetkeksi alas. Olla paljas ja altistaa itsensä miljardeille ilmassa leijuville aerosolihiukkasille, niille jotka lämmin ilma kuljettaa nenääsi ja limakalvoillesi saakka. Jossa kruunun piikit saattavat otollisen maaperän löydettyään pureutua soluihisi kiinni ja alkaa monistaa itseään. Sairastuttaa sinut ja kaikki jotka lähellesi erehtyvät.

Oliko se todella sen arvoista? Nyt kun minulla oli kesäiltani keskustassa ystävän kanssa (ja nautin joka sekunnista, todella), minusta tuntuu että aion jatkaa kotona oleilua. En lakkaa desinfioimasta käsiäni, varomasta väkijoukkoja ja välttämästä turhia menoja. Jos jonnekin lähden niin luontoon, sinne johon pohjimmiltani kuulun (kuten me kaikki).

Enkä unohda, kuinka vaarallinen virus korona on. Se todella on sitä. Koko ajan tulee lisää tietoa ympäri maailmaa heistä, joille tauti on jättänyt pitkäaikaisia vaivoja. Eikä vain keuhkoihin vaan kaikkialle: hermostoon, verisuonistoon, sisäelimiin. Olen itse vasta juuri pääsemässä eroon sitkeästi jälkioireesta, huimauksesta, joka alussa oli niin pahaa että toistui useita kertoja tunnissa ja paheni joka kerta kun yritin mennä ulos pihatuolille istumaan. Virus tunkeutuu kaikkialle, ja sen kaikkia vaikutuksia emme vielä tiedä. Meillä ei ehkä vielä ole aavistustakaan minkälaisen viruksen kanssa olemme tekemisissä. Se kaikki tulee selviämään vasta ajan kanssa, kun kaikki tämä on käyty pohjaan ja loppuun asti.

Siihen asti ainoa asia jonka yksittäinen ihminen voi tehdä yhteiseksi hyväksi on pysyä varovaisena. Ei hysteerisenä, mutta järkevän varovaisena. Muistaa, että tämä ei ole vielä ohi meillä Suomessa eikä varsinkaan maailmanlaajuisesti. Vaan että maailma velloo yhä ja kovaa, levottomat laineet käyvät kaikkialla ja ihmiset etsivät vastauksia. Joista suurimpina: mihin tämä kaikki johtaa? Ovatko ilmastolliset takaisinkytkentämekanismit jo muuttuneet noidankehäksi, josta ei ole ulospääsyä vaan elämme todella lopun aikoja, ihmisen itse aiheuttamansa tuhon läheisyyttä?

Koko lapsuuteni pelkäsin maailmanloppua ja toivoin ettei se tapahdu elinaikanani. (Lue aiheesta teksti Ilmastonmuutos, Trump ja terrorismi. Elämmekö lopun aikoja?) Ja nyt niin saattaa ehkä sittenkin käydä, vaikkakin loppu onkin erilainen kuin mitä lapsena luulin. Tuomiopäivän enkelien fanfaarit eivät olekaan todellisia taivaalla pärisyttäviä pasuunoita. Ne voivat olla myös hiljaisia varoittajia: viruksia, ilmiöitä, kuolleita mehiläisiä, pieniä vihjeitä jotka kertovat ettei kaikki ole nyt ympäristössämme hyvin.

Ja kuka tietää, ehkä nämä ajat joita nyt elämme ovat viimeisiä joita joskus lopullisen muutoksen hetkinä muistellaan aikoina, jolloin vielä saattoi olla huoleton, ainakin jos silmänsä huolella todellisuudelta sulki, ja vaikka lähteä lämpimänä kesäyönä ulos ystävien kanssa.