Lapseni ei saanut illalla unta, odottamattomasta syystä. Apua, onko hän perinyt sen minulta, ollako riemuissaan vai huolissaan?

Olipa kerran...

Tapahtui eräänä iltana aivan vastikään: kello kävi jo yli kymmentä eli pienten lasten nukkumaanmenoaika oli ylittynyt aikaa sitten. Kuusivuotiaamme ei vaan saanut unta. En pysty nukkumaan, hän toisteli pää peiton alta pilkottaen. No miksi et, kello on jo paljon. En vain pysty, minulla on niin paljon tarinoita päässä. 

Olimme lukeneet paljon eläinkirjoja sinä päivänä, ja ajattelin hänen tarkoittavan kirjojen tarinoita. Yritä nyt nukkua, kyllä se uni sieltä tulee. Ja tarinathan voivat auttaa sinua nukkumaan, kun ajattelet niitä mukavasti siellä peiton alla, sanoin hänelle.

Lähdin keittämään iltateetä, mutta ennen kuin huomasinkaan, sininen pyjama vilahti selän takana olohuoneeseen päin. Hän ei siis todella saa unta. Sattuuhan sitä kelle tahansa joskus. Olkoon hereillä, kesäilta ja kaikki. Keitin teeni ja istahdin koneen ääreen, siinä kului tovi jos toinenkin. Olohuoneesta kuului paperien kahinaa ja kynälaatikon penkomisesta lähtevää ääntä, mistä välillä muistin lapsen olevan yhä hereillä. Luin päivän lehteä, vastasin pariin viestiin, aloin kirjoittaa. Teekuppi tyhjentyi siinä samalla. Lopulta kello näytti jo yhtätoista. Nyt pitäisi patistaa lapsi nukkumaan. Sama mennä itsekin petiin, ajattelin, kävin pesemässä hampaat ja huikkasin pojan mukaani. Kiltisti hän puuhansa keskeyttikin, silmät väsymyksestä punoittaen.

Aamiaisella sain eteeni vinon pinon papereita. Katso äiti, nämä minä eilen tein. Paperit olivat ääriään myöten täynnä harakanvarpaista kirjoitusta ja kuvia, hieman sarjakuvien tyyliin. Tarinoita gebardiperheistä, pingviiniperheistä, hämähäkkiperheistä ja haiperheistä, vähän autoistakin. Ne kaikki alkoivat sanoilla olipa kerran ja päättyivät onnellisesti siihen, että emo tuli takaisin poikasten luo tai autot jatkoivat menoaan moottoritiellä alun törmäilyn jälkeen.

Tämän takia en saanut unta eilen. Minulla oli kaikki nämä tarinat päässä ja minun piti päästä kirjoittamaan ne, poika selitti.  Vasta sitten pystyin nukkua. Nielaisin tyhjää. Kehuin totta kai vuolaasti pojan aikaansaannoksia, mutta samalla mieleni täytti hassu, yhtä aikaa lämmin ja ahdistava tunne: se kun huomaa, että oma lapsi on jossakin asiassa aivan samanlainen kun mitä itse on. Eikä ole varma, kannattaisiko siitä piirteestä olla riemuissaan vai huolissaan.

Kuinka monta kertaa olenkaan valvonut sen takia, kun on pitänyt kirjoittaa jotain, sillä se on ollut tärkeämpää kuin nukkuminen. Tarina on pakottanut päässä ja vaatinut päästä paperille, olkoon kellonaika mikä hyvänsä. On ollut pakko päästä kirjoittamaan, ennen kuin on pystynyt nukkua.

Kuusivuotiaalle koko maailma on seikkailu ja järvi iso keittokulho jota hämmentää.

Näen jokaisessa kolmessa lapsessani jotakin samaa kuin itsessäni. Erityisesti jotkut piirteet ovat niin identtisiä, että ne lähes säikäyttävät. Useinkaan en välttämättä ole niistä tyytyväinen, päinvastoin. Pitikö sen nyt juuri tuo piirre tai tapa minulta periä, on tyypillisempi reaktio, ja silloin ei yleensä puhuta niistä parhaimmista puolistani. Jos taas huomaan, että joku lapsistani on selkeästi perinyt jonkun vahvuuksistani, olen tietysti siitä iloinen.

Jotkut yhtäläisyydet taas ovat piirteissä, jotka tunnistan sellaisiksi omiksi vahvuuksiksini, joista olen huomannut olevan myös haittaa elämän varrella. Esimerkiksi herkkyys, tunteellisuus ja taipumus äärimmäiseen empaattisuuteen ovat tällaisia piirteitä. Ne ovat hyviä asioita, mutta voivat tehdä elämästä vaikeampaa kuin sellaiselle, joka menee järki edellä eikä jää niin kovin pohtimaan asioita tai toisten tunteita.

Kuusivuotiaan nukahtamistakin vaikeuttanut tarve ja into saada päässä pyörivät tarinat kirjoitettua paperille on vaikeampi sijoittaa mihinkään edellisistä kategorioista. Enemminkin se haahuilee jossakin niiden välissä. On tietysti hienoa, että hän äitinsä tavoin on pienestä pitäen kiinnostunut kirjoittamisesta ja on oppinut sen taidon niin nuorena. Voi ehkä jopa olettaa, että hän on perinyt tämän piirteen minulta.

Mutta kaiken edelle menevä, pakottava tarve kirjoittaa ei välttämättä ole niitä parhaimpia piirteitä. Tai sitten on, kuka tietää, ja ehkä pitäisikin olla riemuissaan tästä hänen innostaan.  Jos nimittäin intohimoiseen kirjoittamiseenhaluun yhdistyy vielä lahjakkuus, voi vain taivas olla kirjoittajan rajana. Itse olen enemminkin pöytälaatikkokirjoittelija, mutta yhtä kaikki kirjoittaminen on tärkeää; kuten useimpia muitakaan asioita, en kirjoita rahan takia tai sen kiilto silmissä.

Aika näyttää, jääkö poikani kirjoitusinnostustapaus yksittäiseksi vai onko se esimakua suuremmastakin kirjoittamisen vimmasta. Itseltäni on lapsuusvuosien jäljiltä jäänyt kartoittamaton määrä vihkoja, yhteen nidottuja paperiarkkeja ja kirjasia täynnä tekstiä ja tarinoita.

Yhä vieläkin kirjoittaminen menee jopa nukkumisen edelle. Tätä blogia kirjoitan pääasiassa aamuisin, cappuccinon ääressä, mutta 95% teksteistäni kirjoitan illalla ja yöllä. Se johtuu tietysti siitä, että päivällä minulla ei ole niin paljon aikaa kirjoittaa. Lapsellani onneksi on. Hän elää parhainta lapsuutaan eikä onneksi vielä edes tunne kelloa, joten hänellä ole mitään muuta kuin aikaa. Jokainen aamu on alku päivänmittaiselle seikkailulle ja ajattomalle olemiselle, joka on täynnä mahdollisuuksia tehdä juuri niitä asioita kuin itse haluaa. 

Kun katson hänen kirjoittamistaan, useimmiten olohuoneen lattialla vaikka yritän kuinka sanoa että pöydän ääressä voisi olla parempi, mieleni täyttyy hellyydellä. Kun katson hänen tutkivan ötököitä pihalla, tekevän pihatielle kastelukannulla puroa, leikkivän autoilla, eläimillä, legoilla, pehmoilla, muovailuvahalla, kepeillä, kävyillä, kaikella minkä käsiinsä löytää, tunnen melkein kaihoa. Pian kaikki alkaa muuttua ja pikku hiljaa vähenee, kun hänen esikoulunsa alkaa, kouluputki lähenee ja lapsuus kuluu kohti loppuaan. Mutta juuri nyt, ja ihanaa että vielä nyt, leikki ja lapsuus on parhaimmillaan.

Ajattomasta oleilusta, kellottomista päivistä syntyvät hänen leikkinsä, oivalluksensa ja taitonsa. Ja mikä onkaan hänen lahjakkuutensa tai vanhemmillaan perityt hyvät tai huonot ominaisuutensa, ne kaikki saavat muotoaan, jalostuvat ja kehittyvät juuri siinä mitä hän tekee ja mihin hänen kiinnostuksensa ohjaavat häntä keskittymään. Ainoa mitä vanhempana voin tehdä on rohkaista häntä hänen vahvuuksissaan ja ohjata hallitsemaan heikkouksiaan. Esimerkiksi ostamalla aina uusia kyniä ja vihkoja kirjoittamista varten ja tarjoamalla rajattomasti aikaa kirjoittaa, piirtää, värittää. Ja leikkiä, leikkiä, leikkiä...

PAROLA DEL GIORNO: la mela non cade mai lontano dall`albero = ei omena kauas puusta putoa