Pyörällä Oodiin ja muita asioita, jotka korona on laittanut tekemään toisin kuin ennen

Pyöräretki Oodiin, koronakesän tuottamia odottamattomia iloja.

Viime viikolla sain kirjastosta saapumisilmoituksen: varaamanne teos on saapunut - keskuskirjasto Oodiin. Kirja jonka varasin joskus viime syksynä, toisena maailmanaikana jolloin matka junalla keskustaan oli jokapäiväinen asia. Ei ollut väliä, varasiko teoksen lähikirjastoon, Oodiin vai kauemmas kulkumatkojen varrelle, sellaiselle ei uhrannut ajatustakaan.

Nyt kevään ja alkukesän aikana julkisista kulkuvälineistä on tullut ongelmallinen asia. Olen vältellyt niitä koko kevään ajan, koska minun ei ole ollut aivan pakko niillä matkustaa. Toisin sanoen olen viimeksi matkustanut junalla, bussilla tai millään muullakaan julkisella kulkuneuvolla maaliskuun 6. päivä perjantaina, jolloin korona(?) kehossa itämässä käytin lähijunaa Talvipuutarhareissulla lasten kanssa.

Ensin välttelin busseja ja junia oman oireiluni takia (kuukauden kestävien). Sitten jatkoin välttelyä, koska en missään vaiheessa päässyt koronatestiin joten 100% varmuutta taudista ei tullut. Uutisista alkoi myös kantautua tietoja, että sairastetun koronan mahdollisesti antamasta immuniteetista tai sen kestosta ei ole varmuutta. Mitä enemmän sairaudestani on kulunut, sitä mahdollisempana pidän, että periaatteessa voin saada koronan uudelleen ja tartuttaa siksi sitä myös eteenpäin. 

Olen noudattanut hallituksen määräyksiä, suosituksia ja rajoituksia pilkulleen ja vielä vähän päälle, esimerkiksi oireilun päättymisen jälkeen eristin itseni ja koko muun perheen, (hekin kaikki sairastuivat) vielä kahdeksi viikoksi, vaikka Suomen terveysviranomaiset suosittavat kahta päivää. (Lue aiheesta myös teksti Koronaeristysarkea osa 2: unohtunut oliiviöljy, parisuhdeterapiaa etänä ja erilaisia tapoja suhtautua poikkeustilan suosituksiin.)

Ja koska tiedän, ettei epidemia vielä ole ohi eikä sen laajenemisen uhka Suomessakaan, haluan edelleen jatkaa kevään aikana opittuja rajoituskäytäntöjä: välttelen väkijoukkoja etenkin suljetuissa tiloissa, en kyläile ystävien luona sisällä ja kutsun vieraita kotiin vain pihalle, käyn kaupassa harvoin, suunnitellusti ja ripeästi (hyvästi koko perheen kiireettömät markettireissut), pesen ja desinfioin käsiä ja yskin hihaan, jos yskittää. Kampaajalla kävin viime viikolla, mutta sekin oli hetkellinen mielenhäiriö joka johtui siitä, että huomasin ympärilläni kaikkien käyvän joka paikassa. Mitä hyötyä on siitä, että minä kökin 24/ 7 kotona tai vain ulkotiloissa, kun kukaan muu ei enää niin tee? Tämän ontuvan ja yksilön vastuun täysin unohtavan logiikan takia kampaamoon viimein menin.

Kirjastovarauksen saapumisen kanssa tulikin sitten tenkkapoo: Oodiin pitäisi päästä, mutta junalla en halua edelleenkään mennä, kun ei kerran ole aivan pakko. Autolla? Yliampuvaa, ympäristövastaista ja mitä vielä.

Pyörällä tietenkin! Olemme kevään ja alkukesän aikana pyöräilleet perheen kanssa paljon muutenkin, ja niinpä houkuttelin miehen ja lapset mukaani naamioimalla Oodi-reissun koko perheen pyöräretkeksi. Oikeastaan haluni oli jo pitkään ollut päästä Töölönlahden Taideterassi-kahvilaan, Helsingin kauneimmalle terassille (josta olen kirjoittanut ennenkin, postauksessa Tyttöjen päivä, yllätysten päivä - ja Helsingin kaunein terassi ) Sinne voisi mennä vaikka pyörällä, olin ajatellut, ja nyt jatkaisimme siis vain vähän eteenpäin Oodiin asti.

Meiltä on kotoa keskustaan noin 8 kilometriä, ja ainoa epäselvyys pyöräretken järkevyyteen liittyen oli kuusivuotiaan keskimmäisen jaksaminen. Olisiko hänestä pyöräilemään niin pitkää matkaa? Tähän mennessä pisimmät pyörälenkit olivat olleet kymmenen kilometrin luokkaa.

Pidetään taukoja vaikka vähän väliä. Jätskitauko siellä, toinen täällä. Juomataukoja, lintujentarkkailutaukoja, muuten vain levähdystaukoja. Aloin puhua siitä lapsille, ja he innostuivat. Erityisesti jätskitauot kiinnostivat. Saatte kaksi jäätelöä saman päivän aikana! Eihän sellaisesta kukaan lapsi voi kieltäytyä. 

Niinpä sunnuntaina kahden maissa lähdimme matkaan. Ilma oli aivan täydellinen, kuten se useana päivänä viime aikoina on ollut. Pilvetön taivas, lämpötila kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella. Ensimmäinen etappi: Haagan K-market ja jäätelöt. Käsien desinfiointi, poikkeuksellisesti kaksi lasta mukaan valitsemaan jäätelömakua, desinfiointi uudelleen kaupasta ulos tullessa. Jos pitäisi nimetä ele, joka huomaamattomuudestaan huolimatta on yksi korona-ajan symboleista, se on ehdottomasti se liike, joka syntyy kun ihminen kävelee kaupasta tai muusta julkisesta tilasta ulos käsiinsä desinfiointiainetta hieroen. Ei olisi tammikuussa vielä uskonut, että pian koko maailma tekee sitä liikettä.

Itseoikeutettu taukojuoma: lempiveteni Bonacqua villivadelma, kuten
paljastin vastikään postauksessa Haaste: sukunimen ensimmäinen kirjain.

Ajoimme hieman eteenpäin Keskuspuistoon syömään ensimmäiset jäätelöt. Seuraava pysähdys sitten kun siltä tuntuu, sanoin lapsille ja sitten polkaisimme taas matkaan. Ilmalan kohdalla nousimme jyrkkää ylämäkeä sillalle, ohitse jäivät niin Hartwall Areena kuin Isopaja. Viiletimme alamäkeä Triplan suuntaan ja lopulta sen lävitse, loin ohimennen nopean silmäyksen kauppakeskuksen ovista sisään ja ajattelin pikaisesti, koskahan sinne seuraavan kerran tulee mentyä. Vielä ei ole ikävä - mitä kauemmin elän ilman kauppakeskuksia, sitä paremmin huomaan pärjääväni vaikka en niihin pääsekään. 

Tripla jäi vasemmalle ja taakse, kun suuntasimme Vauhtitielle ja Eläintarhan kentän ohi kohti Töölönlahtea. Pian meri tuli jo vastaan, Oodin profiili siinsi sen toisella puolella edessämme ja sittenhän me siinä jo olimme, Kansalaistorilla. Ilman toista taukoa ollenkaan.

Eikä ilmassa ollut edes väsymyksen merkkejä, kun lapset jäivät mieheni kanssa Oodin viereiseen leikkipuistoon kiipeilemään, hyppelemään ja juoksemaan. Minä hipsin Oodiin ripeästi ja jotenkin varovaisesti, kuten viime aikoina yleisissä sisätiloissa on tottunut tekemään. Pälyilin ympärilleni ja rekisteröin jokaisen ihmisen ympärilläni, olin tietoinen heistä jokaisesta. Valitsin kulkureittini siten, että minun tarvitsisi kohdata mahdollisimman harva ja mahdollisimman kaukaa. Sellainen on mennyt jo veriin näinä kevään ja alkukesän viikkoina. 

Oodissa oli sunnuntai-iltapäivänä hiljaista.

Oodi oli sunnuntai-iltapäivänä aika hiljainen, olin ennakoinut asian ihan oikein valitessani kirjanhakuajankohtaa. Kävelin portaita kolmanteen kerrokseen, jossa lainateokset sijaitsevat, näin edessäni kaikki ne hyllyt ja kirjat jotka vain odottivat löytämistään ja lukemistaan. Ja lämmin mukava tunne valtasi mieleni. Kirjasto. Tätä olen kaivannut. Olen pärjännyt ilmankin, mutta se on ollut huomattavasti vaikeampaa kuin ilman kauppakeskuksia olo.

Kansalaistorilla riitti porukkaa, huomasin sen nyt paremmin kun olin suorittanut tehtäväni ja varattu kirja oli lainattuna kassissa. Lähdetään jo takaisinpäin, anna äiti desinfiointiainetta, lapset pyysivät aavistuksen ahdistuneena, ja silloin mietin - en suinkaan ensimmäistä kertaa kevään aikana - kuinka hyvin tai huonosti olen onnistunut tavoitteessani, koronatilanteen pitämisessä lasten silmissä "leppoisana" ja "normaalina" asiana, sellaisena joka on vähän ikävä mutta jollaista joskus nyt vain sattuu. Millaiset jäljet heihin tästä kaikesta jää, ihmisten välttelystä, käsien puhdistamisesta, viruksen pelkäämisestä ja omasta tiukkaa eristystä vaatineesta sairastumisestamme, jolloin edes mummua tai naapuria ei saanut halata eikä kavereita tavata. 

Kiire leikkipuistosta pois taisi johtua kuitenkin ennen kaikkea luvatusta toisesta jäätelöstä, joka odotti Taideterassin kahvilassa. Hyvää kannatti odottaakin. Lapset nautiskelivat isoista jäätelöpalloistaan harvinaisen kauniissa ympäristössä. Allamme kimalteli Töölönlahti auringonpaisteessa ja muotilajiin hurahtaneet suppailijat sen pinnalla, horisontissa kohosivat Oopperatalo, Finlandiatalo ja Kansallismuseo.

Paluumatkalla ihmeteltävää riitti rajoitusajan jälkeen juuri avautuneen Linnanmäen laitteita katsoessa. Alppipuistossa soivat bongorummut, auringonpalvojat pilkuttivat nurmea ja suihkulähdealtailla pysähdyimme bongaamaan vesilintuja. Ainakin haapana ja sinisorsa tunnistettiin.

Kolmas pysähdys tehtiin vielä uudelleen Keskuspuistossa, ja sitten oltiinkin jo kotona. Sport Tracker näytti 19, 5 kilometriä. Eikä kuulemma edes väsyttänyt, sanoivat lapset, keskimmäinenkin. Kuopuskaan ei ollut kertaakaan väsynyt peräkärryssä istumiseen.

Tämähän meni niin hyvin, että ei haittaa vaikka joutuisi uudenkin kirjan Oodista hakemaan. Nyt vaan toivotaan, että noudettu kirja on kuukausien odotuksensa ja puoli päivää kestäneen varauksenhakureissunsa arvoinen!