Saastutettu, suojeltu luonto ja reitiltä poikkeajat Hangon Tulliniemen luontopolulla: "Jos minä vain nopeasti menen, enkä tee siellä mitään haitallista?"

Tulliniemen luontopolun harvinaisen kaunis reittimerkki.

Viikonloppuna koronakevään retkemme saivat kesäistä jatkoa. Ajoimme aina vain kauemmas kotoa eli Hankoon, Suomen eteläisempään kärkeen, Tulliniemen luontopolulle.

Hangon maine Suomen aurinkoisimpana paikkana piti ainakin meille kutinsa, sillä taivas oli häikäisevän sininen, keskipäivän aurinko voimallisen kirkas, kun aloittelimme polkua.

Heti meren rantaan päästyämme tajusin: olemme käsittämättömän kauniissa paikassa. 

Jo autotiellä kohti Hankoa oli väläyksittäin tullut tunteita siitä, kuin olisimme jossakin muualla kuin Suomessa, jossakin etelämmässä. Enemmän jaloja lehtipuita, matalampia mäntyjä, hiekkatörmäitä, samantyyppisiä maisemia kuin Baltian maissa tai Keski-Euroopassa. Kasvillisuusvyöhykkeen muuttuminen oli aivan käsillämme.

Rannalla tunne etelämmistä, kaukaisemmista maista voimistui. Silmänkantamattomiin merta ja pyöreäkivistä rantaa. Aurinko kimmelsi laiskasti lainehtivan meren pinnalla, lokki vartioi kivellä pesäänsä, kalatiirat viuhuivat veden yllä ja tekivät kalanpyyntisyöksyjään.

Miten näitä täydellisen sileitä ja pyöreitä kiviä voi olla näin paljon, mistä ne ovat tähän tulleet, ihmettelimme. Luonto ihan itse ne on siihen tuonut, niin sen täytyi olla. Vaikka kaikki näytti kuin tarkkaan suunnitellulta turistienhoukuttelu-maisemalta, ei täällä silti kukaan ole näitä paikkoja maisemoimassa käynyt!

Luontopolku on merkitty päistään valkoisiksi merkityin puunpölkyin. Joidenkin merkkien päälle joku taiteilija oli kasannut rantakiviä erinäköisiksi torneiksi. Ihastuttavia! Mikähän päälle kasatuissa kivissä on niin kaunista ja silmiä hivelevää?

Ihmettelimme myös rannalla kasvavia isokoisia kaalinlehtimäisiä kasveja, joista osa oli tulilatvankukkamaisessa valkoisessa kukassa. Merikaali, cavolo marino, tunnistimme opaskyltistä ja luimme internetistä, Suomessa harvinainen laji joka kelpaa syötäväksi muiden kaalien tapaan. Tulliniemellä ovat Uudenmaan suurimmat esiintymät. Kivikkoisella alustalla kasvaessaan sinistä merta vasten kaalit muodostivat upean kontrastin, ne tuntuivat kasvavan aivan kuin tyhjästä, maaperästä jossa ei voisi kuvitella kasvavan mitään.

Suomessa harvinaista merikaalia rantakivikossa Hangon Tulliniemellä.

Merikaalin takana näkyy vuonna 1932 haaksirikkoutuneen Palawan-nimisen laivan hylky.

Luontopolun alkupuoli kulkee meren rantaa, ja toisella puolella levittäytyy tunnelmaltaan satumainen mäntymetsikkö. Männyt ovat matalia ja käppyräisiä, "etelänmäntyjä", ja varsinkin aivan rannassa tuulentuivertaman näköisiä. Jotkut tuntuvat taipuneen ikuisen merituulen vaikutuksesta niin että ihmettä kun pystyssä yhä olivat. Eivätkä kaikki olleetkaan. Metsässä näkyi kaatuneitakin puita, niille sijoilleen jääneitä ja lukemattomien lahottajaeläinten kodiksi muuttuneita.

Metsän aluskasvillisuus on erikoisen hienoa, pehmeännäköistä koskematonta sammalmätästä, joka houkuttelisi kulkemaan. Täällä eivät ihmisten askeleet ole pilanneet aluskasvillisuutta, sillä Tulliniemen luontopolun alue on tiukasti suojeltua. Vähän väliä kyltit ja toisinaan myös aidat muistuttavat pysymään merkityllä polulla.

Joitakin muita polkuja metsässä kuitenkin kulkee, eivätkä kaikki kulkijat malttaneet eilenkään pysyä merkityllä polulla. Kun olin ensin lapsille moneen kertaa selittänyt, että merkityltä polulta ei saa poiketa alueen suojelun ja lintujen pesimärauhan takia, he huomauttivat heti, kun näkivät polulta poikkeajia. Miksi nuo kävelevät tuolla metsässä, vaikka ei saisi? 

Mitäpä siihen olisi voinut vastata? Aina riittää niitä, jotka eivät noudata sääntöjä. Tulliniemen luontopolku on kaksisuuntainen eli samaa reittiä kuljetaan niemen eteläkärkeen ja takaisin, joten vastaantulijoilta ei voi välttyä. Tänä maailmanaikana joku ehkä saattaa haluta ottaa vastaantulijoista etäisyyttä koukkaamalla viereistä, merkityltä reitiltä poikkeavaa polkua pitkin? Myös sen tarjosin lapsille selitykseksi, paitsi että se saattaa hyvin olla totta, myös siksi että halusin antaa lapsille edes vähän paremman kuvan meistä ihmisistä, ikuisista sääntöjen kiertäjistä, jopa luonnonsuojelun nimissä annettujen eli lopulta myös meitä ihmisiä suojelevien sääntöjen.

Mutta mitä jos menisin ihan vähän vain tuonne metsään, keskimmäinen kysyi. Vain minä, enkä tekisi siellä mitään pahaa luonnolle, kävelisin vain. Niin, rakas lapseni. Uskon ettet tekisi mitään pahaa luonnolle, mutta jos edes osa kävijöistä ajattelisi kuten sinä, koko metsä olisi pian täynnä ihmisiä jotka vain kävelevät eivätkä tee luonnolle mitään pahaa, mutta määränsä vuoksi he kuitenkin tekevät. Tahallaan tai vahingossa, esimerkiksi tallomalla harvinaisia kasveja ja osumalla linnun pesälle.

Maailman mittakaavassa ongelma on usein samantyyppinen. Yksittäinen ihminen tai pieni joukko ei aiheuta haittaa, mutta kun ihmisiä on liikaa, alkavat vaikeudet. Varsinkin jos ja kun joukossa on liikaa heitä, jotka ovat luontoa kohtaan välinpitämättömiä eivätkä halua suojella sitä. Siinä missä yksiköinä olemme jokainen ainutlaatuinen, arvokas ja suojeltava ihminen, suurena joukkona meistä tulee ympäristöä tuhoava voima, joiden askelilta on alueita erikseen suojeltava.

Jos haluaa päästä kävelemään suojelluissa metsissä ja luonnonsuojelualueilla, parhaat mahdollisuudet siihen saa ryhtymällä biologiksi tai luonnontutkijaksi, kerroin lapsille. He usein pääsevät tutkimustyönsä takia paikkoihin, joihin muilla ei ole asiaa, kuten Pisavaaran luonnonpuistoon, koko Euroopan tiukimmin suojeltuihin metsiin, Tervolan ja Rovaniemen alueelle. Jossa voi opetella tunnistamaan, missä vaiheessa mänty muuttuu petäjäksi, petäjä lakkapäiseksi aihkiksi ja aihki hopeiseksi keloksi, kuten Jenni Räinä kirjoittaa tieto-Finlandialla palkitussa Metsä meidän jälkeemme -teoksessa (Like 2019). Maata peittävä paksu sammal tekee metsästä helpon kävellä. Persoonalliset, komeat, känkkyrät, ikivanhat ja elinvoimaiset puut muodostavat patsaspuiston, jossa riittää loputtomasti tarkkailtavaa.

Vähän siihen tyyliin voisin kuvailla Tulliniemen metsämaisemaakin. Metsä ei tietenkään ole niin vanhaa kuin Pisavaarassa, mutta sammalmätäs olisi varmasti pehmeä kävellä, jos rikkoisi luontopolun sääntöjä ja sinne astuisi. Ja monet männyt ovat persoonallisen käkkyräisiä, haarottuneita tai taipuineita, merellisiä ja jopa kitukasvuisen oloisia. Tästä kun vähänkin lämpimimmille vyöhykkeille vielä mennään, männylle alkaa tulla jo tukalat oltavat.

Keskimmäiseni kuunteli hiljaa ja selvästi pohdiskellen, kun kerroin luonnontutkijoiden etuoikeudesta, ja hymyili vähän. Hänen ammatinvalintasuunnitelmansa (luonnonsuojelija, luonnontutkija) taisivat juuri saada entisestään vahvistusta...

Kyltit kertoivat, että Tulliniemen luonnonsuojelualueen luonto on vasta toipumassa ihmisen toiminnan seurauksista. Alueen marjoja, sieniä ja kasveja ei suositella syötäviksi, sillä niissä saattaa olla saastejäämiä. Talvisodan jälkeen (1940-41) Hankoniemen alue oli Neuvostoliiton vuokra-alue. Hankoniemen hallinta tarkoitti Suomenlahden herruutta, ja Hangon vuokraaminen eli vieraan vallaan päästäminen maan rajojen aivan kylkeen oli talvisodan rauhanehdoista Suomelle yksi hankalimmin hyväksyttävistä.

Jatkosodan aikana Tulliniemi oli saksalaisten sotilaiden käytössä ja karanteenileirinä, sen jälkeen naisten työsiirtolana, jonne sijoitettiin naisvankeja, joita oli syytetty mm.irtolaisuudesta.

Historia on yhä läsnä luontopolulla, sillä metsän keskellä kohoaa vanhoja taloraunioita, perustuksiin asti lahonneita tai vain vähän parempikuntoisia. Niiden avulla voi yrittää kuvitella menneisyyttä, ihmetellä sen mielettömyyttä ja pohtia onnekkuuttaan siitä, että saa elää nykyaikaa, olla vapaa vaikka olisikin irtolainen ja vierailla niemellä silloin kun haluaa ihaillen luonnon kauneutta.

Ja olla iloinen siitä, että luonto ottaa takaisin omansa, rauniot peittyvät sammaleeseen ja kasvillisuuteen, lintujen laulu raikuu metsässä ihmisten huutojen sijaan. Luonto toipuu saastuttamisesta ja hyväksikäytöstä, se toipuu aina kun vain aikaa tarpeeksi kuluu ja sille annetaan mahdollisuus toipua.

Tulliniemen luontopolulle tulee edestakaisin käveltynä mittaa lähes 7 kilometriä. Matkaseurueemme ikäjakauman ja kellonajan (lounasaika ylitetty, eväät syöty loppuun) huomioon ottaen emme päässeet lopulta niemen eteläkärkeen ja Suomen eteläisimpään kohtaan, reitin kohokohtaan saakka. Palasimme takaisin vajaan kahden kilometrin kohdalla ja missasimme juuri ja juuri esittelyissä reitin kauneimmaksi nimetyn maiseman. Se olisi tullut vastaan heti kohta autoasataman parkkipaikan ohituksen jälkeen (kyllä, reitti kulkee hetken ajan parkkipaikan vierestä, josta syntyy oudontuntuinen kontrasti sellaisten asioiden kesken, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa: toisella puolella suojeltu vihreä, kukkiva metsä, toisella ökyautojen rivit).

Tulliniemen luontopolun puolivälin metsäosuudella
kasvaa runsaasti metsätähtiä...

...ja puna-ailikkeja.

Metsätähtiä lähikuvassa.

Meiltä jäi kulkematta myös eteläkärkeen johtavan reitin toinen merenrantaosuus sekä kallioilla kulkeva osa, mutta vakaasti päätimme, että tänne tullaan jonain päivänä uudelleen ja kuljetaan koko reitti alusta loppuun, sitten kun kuopuksen jalat ovat vähän vahvemmat ja matkaseurueen vatsat vähemmän nälkäiset.

Loppupäivä sujui Hangon kaupungissa ja rannoilla. Ilma muuttui hetkessä pilviseksi ja tuuliseksi, meri lähes vaahtopäiseksi, mutta se ei lasten iloa ja intoa vedestä ja leikeistä haitannut. Sunnuntai (ja korona?) olivat hiljentäneet ostoskadut, mutta kauppojen kiinniolo ja katujen tyhjyys ei oikeastaan haitannut, päinvastoin.

Hangosta taisi tulla yksi uusi suosikkikohteemme, ensi kerroiksikin jäi vielä runsaasti nähtävää. Lisäksi Tulliniemen luontopolku on ehdottomasti yksi hienoimmista luontopoluista, joita olemme tämän koronakevään aikana kolunneet, vaikka emme edes päässeet sen loppuun asti.

Seuraavaa kertaa eli Suomen eteläisimmän kärjen näkemistä odotellessa siis. Sitä jonne muuttolinnut syksyllä kerääntyvät ennen meren ylitystä. Jossa vaahtopäät lyövät kallioille ja josta näkee hyvällä säällä Gustavsvärnin ja Russarön pilkahdukset ja hyvillä kiikareilla Bengstkärin majakan, etelän valot. Ja silmänkantamattomiin merta. Tämän etelämmäksi et Suomessa pääse, et nyt etkä menneinä aikoina, ellei sinulla ole venettä tai mahdollisuutta lentää.

Tulliniemen luontopolku, Hanko. Pituus noin 6,7 km. Pääosin metsä- ja rantapolkua, paikoitellen vaikeakulkuisempaa kalliota.