Ystävien seurassa Seurasaaressa ja läpi koko helteisen viikon, läpi muutosten

Ystävä auringossa.

Ihoni punoittaa, se muuttuu yhä ruskeammaksi joka päivä. Aurinkoinen päivä toisensa jälkeen seuraa yhä vaan toisiaan, ja vaikka säätiedotuksissa lymyävät jo ensimmäiset, pian tulossa olevat kylmemmät päivät, ei se juuri nyt tunnu missään. Lämpö on kaikkialla.

Tällä viikolla iho on paahtunut muun muuassa Kumpulassa, kun ystävän kanssa käyty tavanomainen kuulumisenvaihto
puhelu maanantaina päättyi ex tempore -ehdotukseen tapaamisesta lasten kanssa maauimalassa. Totta kai! vastasin ehdotukseen. Vastaan niin nykyään aina. Kun joku jotakin yhteistä tekemistä ehdottaa, harvoin vastaan kielteisesti.

Sen jälkeen mitä koronakeväänä tapahtui ja mitä se minulle on opettanut, en halua hukata elämässäni enää hetkeäkään. Sitä paitsi emme olleet nähneet ystävän kanssa koko koronakeväänä, oli suorastaan yltäkylläistä tavata nyt niin pitkän ajan jälkeen, siinä uima-altaan reunassa, auringon lämmössä. Milloin olemme olleet viimeksi uikkareissa jossakin yhdessä, veden äärellä? Ehkä joskus 18 vuotta sitten Italiassa, ja se oli tosi outo todeta. 18 vuotta! Ja yhä olemme tässä, ystävinä, vuosi vuodelta parempina, ja vaikka emme olleet nähneet neljään kuukauteen, ei sitä edes huomannut. Olemme puhuneet puhelimessa niin paljon, että toinen on tuntunut olevan siinä lähellä koko ajan, ja niinhän hän on ollutkin.

Lisäksi olen tällä viikolla ruskettanut itseäni kotipihalla toisen ystävän seurassa, äitikaverin jonka koti sijaitsee kivenheiton päässä meiltä. Mikä ylellisyys se on, ystävä joka asuu aivan vieressä. Kunpa kaikki hyvät ystävät olisikin mahdollisuus pitää niin lähellä, mikä onni se olisikaan. Mutta silti niin moni asuu ystävistään kaukana koska ei muutakaan voi, eikä tule edes ajatelleeksi että oikeastaan meidän tulisi rakentaa elämämme siten, että voisimme pitää heidän aivan lähellämme joka hetki. Sillä mitä on elämä ilman mahdollisuutta olla lähellä rakkaitaan? Kylmää, tyhjää ja surumielistä.

Kun ystävä ehdottaa tekemistä ja tapaamista, sanon siis nykyään aina kyllä, jos vain suinkin perheen kannalta se on mahdollista. Nyt tiedän, kuinka nopeasti kaikki voi muuttua - ja muuttuukin. Karanteenit ja eristykset voivat karahtaa taas päälle, tapaaminen ja halaaminen muuttua mahdottomaksi jälleen.

Ja vaikka koronapaniikki ei enää palaisikaan (ja toivottavasti ei palaa), kaikki ympärillämme muuttuu kuitenkin koko ajan, on aina muuttunut, mutta muutoksen mittasuhteille, tahdille ja jopa sen olemassaololle tulee helposti sokeaksi. Vasta sykäyksittäinen muutos havahduttaa, eikä välttämättä aina mikään suurikaan sykäys, mutta sellainen että sen sydämessä asti tuntee. Hetki, muutamassa sekunnin sadasosassa tehty päätös (kuten kaikki päätökset lopulta tapahtuvat), tajuaminen että jokin repeää, jossakin, saa ensimmäisen särönsä.

Postauksen kuvituksena maisemia Seurasaaresta.

Ja loppu on etenevää purkausta, joka päättyy siihen että osat lopulta irtoavat toisistaan, kangas hajoaa - ja sitten viimeistään huomaa, että kyllä, muutos on tullut: minulla on käsissäni yhden kankaan sijasta kaksi tai ehjän sijasta haljennut ruukku.

Koronakeväänä repeili moni entinen niin, että sitä oli mahdoton olla huomaamatta. Repeily jatkuu yhä. Maailma on muutoksessa, laatat ovat siirtyneet paikoiltaan eikä niitä enää paikoilleen saa. Rajat vasta hiljalleen avautuvat mutta niistä on tullut näkyviä, ne ovat nousseet maasta kuin paineen alta purkautuvat geysirit, aivan yhtäkkiä. Rajoja ei voi ylittää niin kuin haluaisi, elämme taas maailmassa jossa passit on kaivettava esiin tarkastuspisteissä, maailman toiselle puolelle ei ole mahdollista matkustaa ja rakastavaisten kohtalo on jäädä kauas toisistaan, toisiin valtioihin ja eri puolille rajaa.

Sunnuntaina ihon vuoro oli paahtua Seurasaaren auringon alla. Teimme ystäväpariskunnan kanssa treffit Seurasaaren sillan kupeessa jätskikioskilla, lumouduimme ensin rantaan ilmaantuneesta joutsenperheestä (isä, äiti, kolme poikasta) ja lähdimme sitten ylittämään valkoista siltaa pyörteilevässä merituulessa, joka nosti ihoa kananlihalle vaikka aurinko oli niin lämmin.

Johtuneeko siitä, että koronakevään aikana olimme niin paljon kotona, mutta viime sunnuntaina Seurasaarikin tuntui hehkuvan aivan toisenlaisessa valossa. Aurinko oli kaikkialla: se kimalteli meren pinnalla, tunkeutui puiden latvusten läpi metsään, lämmitti ulkomuseon rakennusten hirsiä ja väreili niiden pihoilla kuin henkien kaikuja menneiden aikojen sieluista.

Kävimme uimarannalla ja linnunmaitoisessa merivedessä, kävelimme saaren sisäosissa, sen rannoilla ja poluilla. Söimme jätskit ja joimme kuohuviinit ravintola Kruunussa, hirvittelimme aikamme hälinää jota sen rauhalliselle terassille saimme hetkessä aikaiseksi viiden lapsemme kanssa, mutta sitten iski rentous eikä edes kolmevuotiaan kuopuksemme kaatuminen kivilattiaan ja sen aiheuttama itku saanut enää vaivaantumaan. Olkoon, melutkoon, hyvin me olemme lapsemme kuitenkin kasvattaneet, ja parhaamme mukaan yhä kasvatamme. Eloisuutta ja iloa kesäillasta emme kuitenkaan edes halua heistä kasvattaa pois.

Ja tietenkin keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, kuten ystäviemme kanssa aina teemme. Eikä siitä saa ikinä tarpeekseen. Tunnemme ystäväni kanssa rippikoulusta asti, ja kaikki nämä vuodet olemme olleet toistemme elämässä läsnä. Välillä tiiviimmin, välillä pitkiä aikoja vähän sivummalla ja kiireisenä oman elämänsä kanssa, mutta koskaan todella ei kovin kaukana. Vain puhelinsoiton tai kyläilyn päässä, joskus pelkän ajatuksen. Nykyään meillä on pieniä lapsia molemmilla, hänellä kaksi ja minulla kolme taivaanlahjaa, ja niin meistä näppylänaamaisista teinitytöistä on kasvanut äitejä.

Olemmeko todella elämämme puolivälissä nyt, mietimme pohtiessamme ensi vuonna uhkaavasti lähestyvää neljäkymmenvuotispäivää. Keskimääräistä elinikää ajatellen se on juuri niin, nyt on puoliväli, elämän keskikohta tai kuin keskikesän huippu, aivan kuten juuri elimme juhannusta joka nyt on jo takana.

Minusta tuntuu enemmänkin, että nyt elämästä on kulunut kaksi kolmasosaa, ystäväni sanoi. Tähän asti suurin osa asioista on ensimmäistä kertaa koettuja, elämän suuria askeleita ja etappeja: valmistumiset, ihmissuhteet, rakkaussuhteet, työpaikat ja urakehitys, häät, lasten syntymät. Mitä tästä eteenpäin enää on uutta ja ensi kertaa koettua? Se että joutuu menettämään yhä enemmän läheisiään. Luopumiseen valmistautuminen. Pahenevat krempat ja terveysongelmat. Huomaaminen: kaikki tosiaan toistuu samanlaisena vuodesta toiseen. 

Alkaa kiihtyvä vanheneminen, jota ei pysäytä enää mikään, eivät suurimmatkaan elämykset tai asiat, vaikka niitä tekisi kuinka ensimmäistä kertaa. Päinvastoin kaikkeen tarttuu yhä tiukemmin vaivihkainen surumielisyys ja pelko: teenkö tätä viimeistä kertaa. Onko kaikki jo koettu? Oliko tämä tässä?

Hieman surullisena myönsin, että ihan oikeassa hän on. Emme ehkä sittenkään ole elämämme keskikesässä, vaikka mielelläni haluaisin juuri tällä hetkellä niin ajatella, tämän odottamattoman, ennusteiden mukaan tosin pian päättyvän alkukesän helleaallon keskellä. Totuus on, että olemme hyvää vauhtia jo sen "huonommalla" puolella. Kaksi kolmasosaa on ehkä hyvinkin jo mennyt, jos ei vuosissa niin ainakin koetuissa asioissa. 

Ja niine ajatuksinemme jatkoimme kävelemistä ilta-auringon kirkkaassa valossa Seurasaaren rantaa, meri kimalteli takanamme ja äkkiä huomasin, että pohtiessamme ikääntymistämme esikoiseni ja kuopukseni olivat ehtineet vähän liian kauaksi edelleni, en nähnyt heistä enää vilaustakaan. Otin muutaman ripeämmän askeleen ja sitten näin heidät kävelemässä jo kaukana Seurasaaren sillalla. Käsi kädessä, isosisko pikkuveljen kädessä. Turvassa ovat, tiesin, isosisko pitäisi huolen ettei pieni putoaisi sillan kaiteen raoista veteen kuten oma alitajuinen pelkoni on.

Sitten käännyin katsomaan hieman taakseni jäänyttä ystävääni joka käveli takanaan paistavan auringon ja meren kimalluksen valossa ja huomasin, että hänen siluettinsa oli kaikesta siitä valosta aivan tumma. Niin minunkin siluettini täytyi olla, jos minua nyt katsoi kauempaa. Niin paljon valoa, että siihen hukkuu ja muuttuu mustaksi kehräksi sen keskelle eikä enää edes tunnista, kuka valossa kulkee. Vasta kun valo hiipuu pois, piirteet tulevat taas esiin ja muuttuu omaksi itsekseen. Sitäkö se tarkoittaakin, että liika valo sokaisee? Omat silmäsi eivät välttämättä sitä huomaa, mutta muiden silmissä kaikki se valo on muuttanut sinut tummaksi ja tunnistamattomaksi?

Niin paljon valoa! Voiko siihen hukkua, voiko sitä saada liikaa?

Sillalla aurinko paistoi armollisemmin saaren takaa niin, ettei hengästyttävää kirkkautta eikä paahtavaa kuumuutta enää ollut. Tuulikin oli tyyntynyt, paluumatka oli miellyttävän lämmin kuten oli ollut koko yhteinen illansuun hetkemme Seurasaaressa. Mutta ei se vielä ollut ohi. Ajoimme meille jatkamaan iltaa, oli ihanaa että saatoimme niin tehdä. Jääkaapissa odotti seitsemän lautasellista juhannuspäivältä yli jäänyttä pizzaa, mieheni tekemää ja maailman parasta italialaista palapizzaa Italian ulkopuolella. Sitä nautimme takapihan terassilla, jonne tuhlaileva kesäpäivä yhä vielä vain luovutti viimeisiä auringonsäteitään.

Lämpö viipyili yhä iholla, lapset hyppivät trampoliinilla ja me aikuiset istuimme pöydän ääressä parantamassa maailmaa. Ehkä elämän suloisimpia, muistiinpainuvimpia hetkiä, niitä joita sitten elämän "huonommalla" puoliskolla palaamme haikeina muistelemaan. Sitä lasten naurua, pienimmän taaperrusta, aikaa jolloin meillä oli kaikki hyvä elämässämme mutta olimme kuitenkin vielä hiukan nuoria.

Aperol Spritzit ystävien kanssa.

Toisaalta tulemme varmaan muistelemaan tätä myös aikana, jolloin kaikki oli juuri muuttunut repeämällä, rajat nouseet, etäisyydestä toiseen ihmiseen tullut elinehto ja käsidesipullosta joka ruokapöydän vakiovarustus, eikä kukaan vielä tiennyt mihin suuntaan maailma oli kääntymässä tai ehkä jo kääntynyt.

Mutta mihin suuntaan se tuleekaan kääntymään, yksi asia on varma: ystävät pysyvät. Ne aidot, oikeat ystävät, jotka elämä on antanut ja jotka pysyvät aina vierellä tässä elämässä. Tai edellisessä, jossa kaikkein vahvimmin toisensa tuntevat ystävät ovat ehkä jo ystäviä olleet. Näin ainakin jotkut uskovat.

Nyt lopettelen kirjoittamista jotta saan sen valmiiksi - ennen kuin ystävät tulevat taas kylään aamiaiselle. He jotka asuvat aivan tässä kulman takana.