Lokit eivät nuku öisin eikä tuuli tuudita uneen: yö ulkona teltassa

Makaan kylmänkosteassa teltassa ja tuijotan sen vihreää kattoa. Kangas hohtaa vaaleana, on outoa että se on niin vaalea vaikka pitäisi olla vuorokauden pimein aika. Kelloa en viitsi katsoa, koska tarkan lukeman näkeminen karkottaa unen vielä kauemmas; tiedän katsomattakin, että kello on jotain yhden, kahden hujakoilla.

Kymmenen jälkeen illalla ryömimme tyttären kanssa telttaan makuupusseinemme ja tyynyinemme. Nyt nukutaan teltassa, toteutetaan se aie josta ollaan haaveiltu koko kesä. Olimme väsyneitä pitkän sauna-uinti -rupeaman ja iltasoudun jäljiltä, joten ajattelimme painua pehkuihin aikaisin.

Laitoimme yllemme fleece-pusakat, paksut sukat ja vielä ylimääräisen villapaidan. Ilta oli viileä jossei suorastaan kylmä, eikä yöstä ollut vaikea ennustaa vielä kylmempää. Pitäisikö ottaa vielä pipo päähän, pohdin, mutta jätin sitten kuitenkin pois.

Nyt tuijotan teltan kattoa pää palellen ja vähän kadun, etten ottanut yömyssyä mukaan. Ehkä se auttaisi nukahtamaan? Se että olen yhä hereillä ei oikeastaan ole mikään yllätys. Mitä oikein kuvittelin? Minä, maailman herkkäunisin ihminen, jolle jokainen ääni, vieras kuhmu patjassa tai tyynyssä saattaa muodostua nukahtamisen kynnyskysymykseksi. 

Tunnit eivät tunnu pitkiltä; olen tottunut valvomiseen, silloin joskus. Nykyään valvominen on onneksi harvinaista, ja jos on ihan pakko valvoa, valvon juuri tässä enkä missään muualla: kesäyön valossa, tuulessa, järven äänissä, yölinnun laulussa (joku siellä livertää, en millään tunnista mikä) - ja lokkien kirkunassa. Viimeksi mainitussa tyytyisin vähempäänkin. Suurin syy joka minua pitää hereillä on nimittäin juuri se, lokit.

Eivätkö ne nuku ollenkaan! On käymässä selväksi, että eivät. Niillä on vastarannan kivillä jonkinlainen pesäkeskittymä, sukukunta tai klaani, ja ne pitävät itsestään meteliä lakkaamatta. Välillä joku niistä käy koukkaamassa meidän rantamme yllä, raivokkaasti äännellen totta kai, ja nyt kun tarkemmin katson, on teltan kattoon ilmestynyt epäilyttävä tumma läiskä. Olemme tulilinjalla.

En kuitenkaan oikeasti usko, että lokeilla on mitään meitä vastaan. Mikä niillä olisi, vapailla sieluilla. Ja emme me ole niille uhka, emme tee muuta kuin yritämme nukkua niiden naapurirannalla ja saatan siinä sivussa lähettää jonkun kiukkuisen ajatuksen niiden suuntaan. Olkaa jo hetken hiljaa! Mutta oikeasti en ole niille vihainen vaan itselleni, koska olen näin ärsyttävän herkkäuninen.

Tyttäreni nukkuu sikeästi kuten hän on tehnyt siitä lähtien, kun painoi päänsä illalla tyynyyn. Ehdimme juuri ja juuri toivottaa hyvät yöt ja todeta, miten jännittävää on saada vihdoin nukkua teltassa.

Kahdehdin lapseni unta. Se on niin syvää, ettei katkea vaikka työnnän häntä vähän väliä kauemmas itsestäni. Olemme epähuomiossa avanneet teltan aavistuksen kallelleen järvelle viettävään alamäkeen, ja liukkailla telttapatjoilla liukkaan makuupussin sisällä väistämätön lopputulos on, että nukkuva lapsi valuu jatkuvasti kylkeeni.

Kunpa hän saisi pitää unenlahjansa myös kun kasvaa. Ajattelen niin usein kun katson häntä tai muita nukkuvia lapsiani. Kunpa heidän unensa olisi aina yhtä rauhallista, syvää ja palauttavaa, ilman huolia jotka painavat ja painajaisia jotka piinaavat. Kunpa minulla olisi edes puolet heidän unenlahjoistaan. Ihminen joka nukkuu hyvin, on onnellinen ihminen, niin se usein vain on. Etenkin jos hän myös herää aamulla hyvin ja hyvin nukuttu yö antaa hänelle voimia elää sovussa itsensä ja maailman kanssa.

Niinä harvoina hetkinä kun lokit ovat hiljaa, yritän keskittyä muihin ääniin ympärilläni. Tuuli nousee järveltä tai metsän takaa, en näe mistä se puhaltaa mutta kuulen. Kuulen kun se tarttuu puiden latvoihin ja ravistaa, kun se tarraa telttakankaaseen ja paukuttelee teltan seinään. Tuuli ei ole kova, ei häiritsevä, vaan etenkin metsästä noustessaan siinä on jotakin niin ikiaikaista ja tuttua että tuntuu kuin se omasta alitajunnasta nousisi.

Järvellä molskahtaa. Kala, ehkä, tai yöllisellä retkellään oleva vesilintu. Tai norppa, kuka tietää. Onkohan norpilla yöelämää? Kerran olen yhden päivällä näissä mökkimaisemissa nähnyt, vuosia sitten myöhäisteininä onkiretkellä. Pyöreän pallon joka pilkisti vedestä, kaksi tummaa silmää keskellä ja komeat viikset. Voiko noin pyöreää kiveä olla, ehdin ajatella ennen kuin se hävisi veden alle ja tuli hetken päästä esiin muutaman metrin päässä. Silloin ymmärsin että tuijotin silmiin ihan oikeaa saimaannorppaa, uteliasta yksilöä joka oli tullut katsomaan yksinäistä soutajaa.

Aikaisemmin iltasoudulla seurasimme tyttären kanssa kalojen molskahtelua rantavedessä ja kerroin hänelle muun muuassa saimaannorpista. Onko tässä järvessä tosiaan norppia ja kalaa, hän kysyi ja sitten kerroin hänelle norppasafareista joihin turisteja täällä viedään ja muikuista joita juuri olimme illalla syöneet. Nekin on kalastettu tästä järvestä. Ja kun olin vähän vanhempi kun sinä, aloin lähteä onkiretkilleni veneellä. Joskus isäni kanssa, joskus setäni, joskus aivan yksin. Ja aina saimme kalaa, ainakin muutaman sintin.

Ja tuuli jatkaa suhinoitaan. Tämä on se ääni, jota esi-isäni aina kuulivat nukkuessaan ja kuulevat yhä ne, jotka nukkuvat kuten ihmisen on tarkoitettu nukkua, luonnon helmassa. Miksi se ei kuitenkaan tuudita minua uneen, miksi kuuntelen sen ohi ja tarkkailen kaikkea muuta mikä ympärilläni on? Molskahduksia, lapsen unituhinaa, lokkien kirkunaa. Myöhään illalla jostakin kaukaa kuuluvaa riitelyn tai muun älämölyn ääntä lähimökiltä. Voimasanoista sai melkein selvää. Ajattelen vahingossa myös Bodom-järven kolmoismurhaa ja sitten vasta aistit virittyvätkin.

Jos olisin elänyt kivikaudella, olisin ollut se joka vahti öisin kaikkea, jäi henkiin kun muut yllätettiin pimeässä ja pääsi jatkamaan herkkäunisen pelokkaita geenejään. Ellen sitten olisi kuollut toiseen geneettiseen ominaisuuteeni, joka ei epävarman ravinnon aikoihin sopinut: kyvyttömyyteen varastoida rasvaa. Menetin koronaoireilun aikana lähes 7 kiloa ruumiinpainostani mikä on suunnilleen 15% kokonaispainostani, ja yhä taistelen niiden takaisinsaamiseksi.

Tuulen kuunteleminen on rentouttavaa, mutta unta se ei tuo. Minuutit kuluvat, kello tikittää, ja yhtäkkiä huomaan että teltassa on valoisampaa kuin ennen. Saattaa olla, että kävin hetkeksi unessa mutta varma ei voi olla, joskus sitä ei vain tiedä itsekään onko nukkunut vai ei. Joka tapauksessa uni on yhtä kaukana kuin aikaisemminkin. Lokit kirkuvat yhä, niillä ei ole aikomustakaan lopettaa. En todellakaan tiennyt enkä rantasaunalla edes avoimen ikkunan ääressä huomannut, että niillä on niin vilkas yöelämä.

Valon lisääntyminen ei voi tarkoittaa muuta kuin että ollaan jo aamuyön puolella. Uskallan vihdoin vilkaista kelloa: 3.20. Jos nyt menen sisälle nukkumaan, minulla on hyvällä tuurilla neljä tai viisi tuntia uniaikaa ennen kuin kuopus herää ja herättää koko porukan.

Avaan teltan vetoketjut ja näky joka avautuu on lyödä minut ällikältä. On aivan vaaleaa, kesäyön valo on kaikkialla ja taivas idässä hehkuu nousevan auringon väreissä, keltaisena, vaaleanpunaisena, violettina, oranssina. Järvi toistaa värit uskollisena kopiona, eikä edes harmaa pilviverho taivaalla pysty himmentämään uuden päivän lupausta taivaanrannassa.

Kello 3.20 aamulla.

Lokit mekastavat rantakivillä, ne tuntuvat valon lisääntymisestä vain innostuvan. On melkein sääli jättää tämä kaikki, mutta olen järkevä: neljä tuntia unta on parempi kuin täysin uneton yö. Herätän tyttären, olen luvannut etten jätä häntä yksin telttaan jos joudun siirtymään yöllä sisälle. Kömmimme sisään perheen poikien unesta lämpimään saunamökkiin ja sen parvelle. Luon vielä viimeisen silmäyksen parven ikkunasta auringonnousuun, ja sitten nukahdamme molemmat muutamassa hetkessä.

Nyt kello on kymmenen aamulla ja olen ollut hereillä kohta kaksi tuntia. Herätessäni oli ihan hiljaista. Ymmärrän nyt, milloin lokit nukkuvat: aamupäivällä. Itsekin mieluusti vielä nukkuisin, mutta toisaalta, nukkua tällaisena päivänä, tällaisessa paikassa, se olisi melkein tuhlausta.  Neljän ja puolen tunnin yöunet ovat kesäyön uneksi, no, ihan kohtuulliset kai. Varsinkin kun aamun pilviverho on haihtunut ja taivas on ihan sininen. Kyllä auringon voimalla yhden kesäpäivän mökillä aina jaksaa. 

Ja jos alkaa kesken väsyttää, ainahan voin mennä telttaan päiväunille. Jos lokit vain antavat nukkua.

Kuva iltasoudulta.

Toinen iltasoutukuva.

Hyvää yötä!