Matkustusrajoitukset ja sulkeutunut maailma. Uskaltaako ulkomaille matkustaa?

Tänään en juo aamucappuccinoani ulkona. Puutarhakalusteet ovat märkiä eikä auringon valo osu puutarhakeinuun, kuten sen aurinkoisina aamuina osuu. Tänä aamuna heräsin sateen ropinaan katossa. Oikeastaan heräsin siihen jo viideltä, jolloin sade kai alkoi. Peltikaton alla herkkäuninen ei voi olla huomaamatta, että sataa.

Kun avasin ulko-oven, auringon ja helleilman sijaan vastaan löi viileä kostea ilma. Toki raikas ja puhdas, mutta niin kylmä että iho, viime aikoina lämpöön jo niin tottunut, meni heti kananlihalle. Vetäydyin cappuccinokupin kanssa suosiolla sisälle. Sateen tuoksu ja siinä vivahtava muistutus tulevista sateisista syysaamuista osui jonnekin syvälle, kuin varoituksena: sieltä se taas tulee, syksy ja pimeys.

Eikö olisikin juuri nyt ihana matkustaa jonnekin missä olisi varmasti lämmintä ja aurinkoista? Nyt kun luvataan että Suomen elokuusta tulee juuri niin epävakainen ja sateenuhkainen kuin se kenkuimmillaan osaa olla, kun illat jo pimenevät ja niissä lymyilee jo syksyn ensi tuntu.

Mutta eihän näinä aikoina voi eikä kehtaa minnekään matkustaa! Suomen rajojen sisällä se on vielä hyväksyttyä, mutta ulkomaille menijöitä ei tunnu juuri nyt kukaan ymmärtävän. Juuri heistähän se lähti, ulkomailla ramppaajista, koko suomalainen koronaepidemia. Heistä joiden oli pakko päästä Alpeille hiihtämään ja Milanoon shoppailemaan, vaikka puoli maailmaa jo puhui koronasta. 

Nyt ovat nämä aurinkolomailijat, jotka heti kun mahdollisuus tuli, ryntäsivät etelän rannoille makaamaan välittämättä ollenkaan siitä, että lomakohteessa on koronaa ja on olemassa ihan todellinen riski, että lomatuliaisena se kulkeutuu heidän mukanaan Suomeen. Ihmiset matkustavat taas laivoilla, Viroon ja muualle Baltiaan ja varmaan jo Saksaankin, lentokoneet lentävät taas ja ties minne olisi kenenkin taas päästävä, kenen kaupunkilomalle, kenen bilettämään.

Turismielinkeinoon nojaavissa maissa kuten Espanjassa ja Kreikassa turisteja odotetaankin ja suorataan pyydetään saapumaan, vaikka tautitilanne maassa olisikin arveluttava. Matkanjärjestäjilläkin on vastuunsa, yksilöstä puhumattakaan. Esimerkiksi Espanjassa tautitapaukset ovat taas kasvussa, ja Aurinkomatkat ilmoitti eilen maanantaina peruuttavansa kaikki elokuun matkat Espanjaan, Kroatiaan ja Turkkiin. Silti monet matkustavat omatoimimatkailijoina tai muiden matkanjärjestäjien kautta.

Mutta onko ensimmäinen asia tärkeysjärjestyksessä tässä maailmantilanteessa todella se, että pääsee ulkomaille nyt kun se taas on mahdollista? Onko mahdotonta ajatella, että yksi kesä menisi sittenkin ihan vain kotimaassa? Koronakriisinhän piti olla tilaisuus lakata laukkaamasta ympäri maailmaa ja saastuttamasta planeettaa, mutta nytkö koko ruljanssi pitäisi taas saada käyntiin "taloudellisten vahinkojen minimoimiseksi"?

Matkailualalle seinä tuli tietenkin vähän liian nopeasti vastaan, mutta kaikki se hidastuminen, jonka korona on (lento)matkailulle tehnyt, on myönteistä kehitystä. Ympäristön kannalta eli lopulta myös meidän ihmisten kannalta, vaikkei se työnsä menettäneen matkaoppaan tai odotetun lomamatkan peruuntumisesta pettyneen turistin näkökulmasta siltä tunnukaan.

Usein muutokset tekevät kipeää, sitä enemmän mitä äkillisempiä ne ovat. Minullekin, matkustuksesta koskaan erityisen innostuneelle, maailman rajojen sulkeutuminen on ollut yllättävän vaikea paikka. Passintarkastusten paluu rajoille, Euroopan ulkorajojen sulkeutuminen, vapaan liikkuvuuden rajoittaminen, ne ovat yhteiskunnallisesti niin isoja muutoksia, ettei niihin yksilönä osaa olla suhtautumatta neutraalisti. Vaikka tietää, että rajojen sulkemiselle on hyvä syy, yhteinen globaali hätätilanne, ja että tilanne tuo mukanaan myös jotain myönteistä eli hiilidioksidipäästöjen pienenemistä matkustelun vähennyttyä.

Lopuksi tunnustan yhden jutun: kaikesta siitä huolimatta mitä olen juuri kirjoittanut, suunnittelen perheeni kanssa ulkomaanmatkaa. Haluamme mennä Italiaan mieheni vanhempien luo, se on ollut harras toiveemme keväästä asti. Olemme olleet heistä valtavan huolissamme, olemme Skypen kautta seuranneet kuinka he kestivät kevään karanteenin ja ulkomisliikkumiskieltovaiheen, kuinka appiukkoni leikkaukset siirtyivät kuten kaikki muu ei-kiireellinen hoito, kuinka anoppini henkinen vireys päivä päivältä huononi kun hän ei voinut totuttuun tapaan käydä lähikahvilassa sosialisoitumassa sillä kaikki oli kiinni kolmatta kuukautta. (Lue aiheesta kevään postaus Elämää antibioottiresistentin E.colin kanssa ja ajatuksia italialaisesta isovanhemmuudesta)

Varauduimme siihen, että emme ehkä näe heitä tänä vuonna ollenkaan, ja koska apellani epäiltiin syövän uusiutumista, pelkäsimme jopa ettemme näkisi heitä välttämättä enää koskaan. Keväällä ei voinut vähääkään tietää, mihin suuntaan maailma oli menossa ja minkälainen vitsaus koronavirus lopulta onkaan. Nyt tiedämme vähän enemmän, emme vielä läheskään kaikkea mutta ainakin sen, että korona EI ole mikä tahansa flunssa vaan vaarallisia tautimuotoja aiheuttava, entistä tarttuvammaksi muuttunut virus, joka ei ole ihan vähään aikaan lähdössä minnekään.

Tiedämme myös sen, että koko maailma ei mitä luultavimmin enää voi mennä lockdowniin. Ihmisten liikkuvutta koko maailman mittakaavassa ei tulla estämään, vaan rajoja menee kiinni tai matkustusrajoituksia astuu voimaan siellä missä tautitilanne niin vaatii. Juuri nyt tautitilanne Italiassa on hyvä. Uusia tautitapauksia todetaan päivittäin mutta vain noin 100-200, mikä on vähän verrattuna kevään tilanteeseen.

Toivomme, että tilanne säilyy yhtä hyvänä vaikka toisesta aallosta jo puhutaankin ja monissa Euroopan maissa sen sanotaan jo alkaneen, ja että pääsemme matkustamaan Italiaan tämän syksyn aikana. Teemme suunnitelmia ja toivomme niiden toteutuvan. Olen jo ehtinyt kuulla ihmettelyjä matka-aikeistamme lähipiiristäni. Miten te uskallatte, en olisi uskonut että sinne nyt menette. Onko todella ihan mahdotonta olla yhtä vuotta menemättä Italiaan? Näitä kysymyksiä joita itsekin olen tässä tekstissä esittänyt, olen siis kuullut myös itselleni esitettävän.

Vastaus siis on, että kyllä, me uskallamme. Uskallamme koska meillä on tarpeeksi suuri ja tärkeä motiivi mennä Italiaan. Emme mene sinne huvimatkalle, päin vastoin. Tiedämme ettei matkasta tule välttämättä edes kovin rentouttava. Joudumme huolehtimaan iäkkäistä appivanhemmistamme, hoitamaan heidän asioitaan ja hoitoaan tulevan talven varalle, joudumme käyttämään kasvomaskia joka paikassa sakon uhalla, emmekä tule tekemään puoltakaan niistä totutuista asioista, joita yleensä Italiassa teemme. Hyvästit museoille, ostoskeskuksille ja kaikelle mikä tapahtuu yleisissä suljetuissa tiloissa. Tuskin uskallamme käydä kaikkien vanhojen sukulaistenkaan luona, tai korkeintaan tavata heitä ulkotiloissa.

Nyt kun mahdollisuus on mennä, niin menemme. Kun kaukana toisessa maassa on iäkkäät isovanhemmat ja paljon rakkaita ystäviä, niin kyllä: on ihan mahdotonta olla menemättä Italiaan edes yhtenä vuonna. Jos vain rajat ovat auki, niin sinne menemme. Huvimatkalle aurinkorannoille en ikimaailmassa nyt lähtisi. Silti yritän ymmärtää myös heitä, jotka lähtevät. Ihmisillä on niin monia syitä haluta matkustaa, ettei mitenkään voi lähteä tuomitsemaan heitä kaikkia. Meillä esimerkiksi on oma syymme. Ja jos ja kun matkamme toteutuu, lupaan pitää teidät blogini lukijat mukana tunnelmissa, korona-ajan Italiassa ja automatkalla välillä Helsinki-Rooma-Helsinki.

Lue matkustusaiheesta myös postaus Voi meitä pussinperäläisiä! Milloin lie Italiaan voi taas matkustaa?