Mustikanpoiminnan kolme opetusta ja elämänfilosofia, jota kadehdin lapseltani

Kyykistelen pöpelikössä varpujen seassa. Korvassa vuoroin inisee, vuoroin surisee. Joku ötökkä hyökkää suorastaan päälle, jää hiuksiin jumiin. Nytkö ne hirvikärpäset iskevät? Sitten tunnen kuinka jokin puraisee nilkasta ja kirvelee oikein kunnolla. Sukka lähti lahkeiden päältä juuri äsken, mutta se oli aivan riittävä aika että joku ötökkä ehti iholle. Raaputtelen aikani, sitten löydän rikoskumppanin eli toisen kusimuurahaisen, joka nousee säärtäni pitkin.

Opetus numero yksi: sukka on aina pidettävä lahkeen päällä, kun on mustikanpoiminnassa. Siinä hommassa nimittäin olen. Kaikkein parasta olisi olla kumisaappaat jalassa, mutta tällä kerralla minulla ei niitä ole. Tämä kun ei ole mikään totinen poimintasessio vaan kirkkonummelaisessa metsässä perheen kanssa toteutettu metsäretki, jonka ohessa poimimme sen minkä ehdimme.

Olemme varustautuneet kolmella Lidlin jogurttipurkkisangolla, mikä osoittautuu erittäin optimistiseksi arvioksi saaliin määrästä. Esikoinen karkaa heti ensimmäiseksi uimaan, kun veden ääreen pääsemme. Pojat innostuvat poiminnasta, mutta kolme- ja kuusivuotiailta ei poiminta vielä aikuisen tehokkuudella käy eikä täydykään käydä. Pienimmällä marjoja putoaa enemmän maahan ja suuhun kuin sankoon, mutta kuusivuotias yllättää: hänellä on pian jo pohja peitossa ja sanko alkaa täyttyä. Näköjään tässäkin pätee hänen luonteensa yksi peruspiirteistä, eli mistä hän innostuukin, hän paneutuu siihen koko ruumiillaan ja sielullaan ja olemuksellaan ja saa aikaan ikäisekseen hämmästyttäviäkin tuloksia.

"Mustikanpoiminta / on mukavaa toimintaa. Voi ajatella useita asioita / kerrankin huolella." Hyräilen lapsille. Tiesittekö että on olemassa tällainen laulu? Lapset tuskin kuulevat minua mustikoihin keskittymiseltään, mutta minä en enää onnistu pääsemään korvamadosta eroon.

Laulussa osutaan johonkin todella oleelliseen ihmisen luonnossa. Paitsi että annetaan osuvia käytännön vinkkejä (älä kerää raakileita, laita sanko kannonnokkaan jotta molemmat kädet ovat vapaita poimintaan), tuodaan loistavasti esiin se ajatuksia rauhoittava puoli joka mustikanpoiminnassa on. Mikä muu toiminta olisi niin rentouttavaa, ajatonta, kiireetöntä, meditatiivista, sanalla sanoen lajinomaista kuin mustikanpoiminta?

Onkohan edes ihmistä, joka ei pidä mustikanpoiminnasta? No, ihan varmasti on, siitä ei ole epäilystä, mutta jätetään heidät nyt tässä huomiotta ja vaikka esimerkkinä luonnosta vieraantumisen ääripäästä.

Nimittäin ihminen, jolla on häivettäkään jäljellä luontoyhteydestään ja kosketuksestaan alkuperäiseen ihmisenä olemiseen, siihen johon kehomme ja mielemme on evoluution myötä sopeutunut, ei voi olla tuntematta mustikoita poimiessaan syvää tyydytystä.

Sitähän ihminen on tehnyt aikansa aamuhämäristä lähtien: keräillyt metsistä ja puskista kaikenlaista syötäväksi kelpaavaa. Sinisten mustikkamättäiden näkeminen on mielissämme ohjelmoitu tarkoittamaan syömistä, energiaa, ravintoaineita, eli elämää. Siksi vauhkoonnumme kun näemme pulleista marjoista raskaana roikkuvia varpuja, emme halua paljastaa apajiamme heimon ulkopuolisille ja tulemme sitä tyytyväisemmiksi, mitä täydemmäksi ämpäri käy. 

Kun ojennan käteni kohti mustikkaa, teen jotakin jota varten kehoni on kehittynyt juuri tällaiseksi kuin se on. Se on jotakin vahvempaa ja syvempään koodattua kuin viljan leikkaaminen, leivän leipominen tai lehmän lypsäminen, puhumattakaan tietokoneen näppäimistön, puhelimen näytön tai pelikonsolin ohjaimen näpräämisestä.

Suomen leveysasteilla asuneet ihmiset ovat keräilleet marjoja metsistä jo silloin, kun juuri näinä aikoina pohjoisella yötaivaalla nähtävä ja tänään 23. heinäkuuta lähimpänä maata sijaitseva komeetta NEOWISE on edellisen kerran ollut ihmisen nähtävillä eli kivikaudella. Seuraavan kerran komeetta on näin lähellä maata eli 103 miljoonan kilometrin päässä 6 800 vuoden kuluttua. Luoja tietää onko maapallolla silloin yhtään ihmistä sitä katsomassa?

Eilen illalla mustikanpoiminnan jälkeen tarkoitukseni oli tähyillä iltataivaalle, sillä pilvisyys repeili  ja kahdentoista paikkeilla alkaa jo olla melko pimeää. Komeetta on parhaimmissa olosuhteissa nähtävissä jopa paljaalla silmällä vähän Otavan alapuolella, paras aika sen näkemiseen on heti kun tähdet syttyvät. Se aie sitten jäi, koska simahdin sänkyyn jo yhdentoista jälkeen - mikä on näinä valoisina kesäaikoina minulle todella aikaisin. Mustikanpoiminnan jälkeen unikin tuli helposti ja oli syvää ja levollista. 

Yöllä näin unta - mustikoista. Vaikka keräilyni oli pienimuotoista ja kesti vain parisen tuntia, se tuli heti uniin. Monet muutkin kertovat näkevänsä herkästi mustikkaunia poimintapäivän jälkeen. Mustikat vilisevät silmissä, jossakin avautuu koko ajan sinisempi mätäs, painajaisessa taas täysi ämpäri kaatuu maahan. Voiko selkeämpää todistetta olla siitä, että marjojenkeruu on jossakin selkärangassamme, alitajunnassamme, yhteisessä tietoisuudessamme?

Meillekin kävi eilen poiminnan päätteeksi pieni onnettomuus. Juuri näillä sanoilla kuusivuotias poikani asian ilmaisi: Äiti, minulle kävi pieni onnettomuus. Mitä tapahtui, kulta pieni? Vastaus selvisi jogurttisangosta, jota hän minulle näytti. Siinä missä se vielä äsken oli puolillaan, nyt pohja pilkotteli ja se mitä jäljellä oli, oli roskaista ja likaista marjaa.

Ämpäri lensi maahan, lapsi kertoi. Yritin kerätä niitä takaisin, mutta ne olivat menneen pitkin poikin enkä saanut kaikkia takaisin. 

Puraisin ääneti huultani. Siinä meni yhden piirakat mustikat. Olin juuri ajatellut, että pitäisi kipata pojan marjat omaan sankoon, ennen kuin jotain tällaista käy. Mutta en ehtinyt ajoissa. Opetus numero kaksi: kun poimit mustikoita lapsen kanssa, livauta lapsen keräämät marjat omaan ämpäriisi säännöllisin väliajoin.

Lohdutin poikaa sanomalla, että marjoja kyllä metsässä riittää. Eikä hän asiasta ihme kyllä yhtään hermostunutkaan, vaan otti asian täysin rennosti. Jatkoi vain keräämistä ja iloitsi siitä, että sai uudelleen nähdä miten pohja peittyy marjoihin. Ihana elämänfilosofia, toivottavasti hän säilyttää sen läpi elämänsä. Kunpa itsellänikin olisi kyky ajatella samoin, olla hermostumatta kun vaivalla kerätyt mustikat kaatuvat pitkin metsää eikä niitä saa takaisin, vaikka miten yrittää. Aina voi aloittaa alusta. Aina täytyy aloittaa alusta, jos takaisin alkuun joutuu. Ihmisellä ei ole paljon vaihtoehtoja kuin mennä eteenpäin, kaatuivatpa marjat taikka eivät.

Lopulta saimme yhden jogurttipurkkisangon lähes täyteen ja niine hyvinemme ja suut ja sormet sinisinä palasimme kotiin. Tämän päivän ohjelmassa on vuorossa mustikkapiirakan leivonnan lisäksi - uusi mustikanpoimintaretki! Tällä kertaa lähden liikkeelle ilman lapsia, kumisaappaat jalassa ja isomman ämpärin kanssa eli tositarkoituksella.

Opetus numero kolme: mustikanpoimintaan jää koukkuun. Ja se on siinä ehkä kaikkein parasta. Tunne että haluat palata metsään uudelleen, sinne itikoiden, hirvikärpästen ja kusimuurahaisten keskelle varvikkoon kyykistelemään. Kaikesta siitä huolimatta haluat palata. Koska tunnet itsesi siellä niin rentoutuneeksi, hyväksi ja luonnolliseksi. Olet kotonasi.


Lue mustikanpoiminnasta myös vuosien takainen, mutta yhä ajankohtainen postaukseni Suomalainen ja italialainen näkökulma metsään menemiseen.