Oho, ostin vahingossa uuden mekon! Mikä sai lipsumaan kulutuslakosta ja mitä onneksi sentään jäi kauppaan?

Uusi lempimekko päällä hymyilyttää.

Istun mökkirannassa ja katselen vettä. Se on kirkasta sillä tapaa kuin suomalainen järvivesi voi olla: aivan rantavedessä erottuvat levän peittämät kivet, mutta kauempaa ei enää erota mitä veden alla on, vaan vesi on tummaa ja sinistä. Aurinko välkehtii pinnalla, ja epävakaiseksi muuttuneen kesäsään keskellä jokainen auringonsäde on ilon ja ihastuksen aihe.

Ylläni on uusi mekko, jonka värin huomaan mätsäävän todella hyvin pohjalta erottuvien punertavanruskeiden kivien kanssa. Älytön havainto, täysin turhanpäiväinen ja irrallinen ajasta ja paikasta jossa olen: keskellä luontoa, metsän keskellä järven rannalla kilometrien päässä kaikesta. Mitä täällä uusilla mekoilla tekee, metsän sylissä, järven kimalluksessa, tuulen huminassa ja kaikista kaukana.

Minulla siis on uusi mekko. Kyllä, niin se vain on. Huolimatta epävirallisesta ostolakkolupauksesta jonka olen vaivihkaa tehnyt. Huolimatta kaikista niistä oivalluksista ja vahvistuksista aatteilleni joita koronakevään aikana olen saanut kuluttamiseen ja ympäristötietoisuuteen liittyen, menin ja ostin perjantaina uuden mekon kauppakeskus Kaaren alennusmyynneistä.

Se tapahtui kuin vahingossa: menin kauppakeskukseen ostamaan syntymäpäivälahjaa miehelleni, pakottava syy jota ilman en olisi ikinä mennyt sellaiseen turhanpäiväiseen ihmispaljouspaikkaan tällaisena maailmanaikana, en enää. Vanhasta tottumuksesta harhauduin miestenvaateliikkeen viereiseen lempikauppaani tai oikeammin sen ulkopuolella seisovan ale-rekin ääreen. Ja siinä se oli, 70 prosentin alennuksessa, täydellisen värinen ja mallinen ja tuntuinen mekko, juuri minun kokoani, viimeinen kappale.

Kokeilin sitä nopeasti ylleni omien vaatteiden päälle, ja kyllä, se näytti ja tuntui iholla juuri niin ihanalta kuin miltä ajattelinkin. Tätä voisin pitää ihan missä vain, kotona ja kaupungilla, mökillä ja metsässä. Kumisaappaat jalkaan vain tai sandaalit, tilanteen mukaan. Juuri sellainen vaate jota haen: uusi lempimekko.

Näinhän se aina tapahtuu, kulutuksen kauhea kehä johon meidät kapitalistisessa maailmankatsomuksessa kasvatetaan: jossakin roikkuu juuri se täydellinen ihana vaate, joka saa meidät uskomaan että juuri siinä on meidän uusi lempivaatteemme. Näemme sen, kosketamme sitä, päämme täyttyy haaveista siitä kuinka ja missä sitä käytämme, kuinka meistä tulee vähän iloisempia ja onnellisempia ja kauniimpia se yllämme.

Vaate saa meidät uskomaan, että meillä on tarve jonka se voi täyttää, sisällämme tyhjä tila joka täyttyy kun ostamme vaatteen. Ehkä se hetkiseksi täyttyykin. Ainakin siihen asti kunnes avaamme jonain päivänä vaatekaapin ja huomaamme, ettei siellä ole mitään päällepantavaa. Tai kävelemme jälleen uuden ale-rekin ohi ja näemme siellä taas sen uuden mekon, joka näyttää ja tuntuu täydelliseltä, on niin ihana ettei sitä ilman voi olla...

Omistan aika monta mekkoa. En uskalla laskeakaan niitä, mutta pelkään että puhutaan jopa kolminumeroisesta luvusta. Miksi ihmeessä sitten ostin uuden? Selitykseksi ei riitä edes se että se oli alennuksessa ja maksoi vain 9 euroa, sillä halvimmat vaatteet ovat juuri niitä pahimpia. Alhaisten hintojen ja tuotantokustannusten taakse piiloutuu kaikkea rumaa, kuten halpatyö- ja lapsityövoiman käyttöä,  riistoa ja järjetöntä ympäristövastaisuutta. Halvat vaatteet kiihottavat meitä kuluttamaan ja ostamaan aina uutta, ne eivät useinkaan kestä käyttöä vaan hajoavat nopeasti, mikä lisää entisestään halua ostaa uutta.

Mikään ei siis oikeuta heräteostostani, enkä olekaan siitä mitenkään ylpeä. Selityksiä ei ole. On vain uusi mekko, jonka väri korostaa hienosti rusketusta ja jonka materiaali on niin pehmeä, että tuntuu kuin yllä ei olisi mitään vaatetta. Ja olen onnellinen mekostani, en kiellä sitä. Olen käyttänyt sitä joka päivä sen jälkeen kun sen ostin, siihen on tullut jo pari tahraa ja pelkään että sen nirunaruolkaimet eivät kestä pitkään ehjinä. Olen suunnitellut jo valmiiksi, miten ne korjaan kun ne jonain päivänä napsahtavat poikki.

Tähän mennessä kaikki merkit viittaavat siis siihen, että ostohetkellä olin oikeassa: mekko on uusi lempivaatteeni. Kaikista turhan kuluttamisen lopettamispäätöksistä huolimatta mekon nähdessäni tiesin, ettei tämä ostos olisi huono. Turha se ilman muuta oli, sitä en kiellä, mutta huono se ei ollut, käytön määrän näkökulmasta.

Sama tunne on ollut monta kertaa, kun olen ostanut jonkin jo olemassa olevista lempivaatteistani. Sen vain tietää, kun näkee vaatteen josta tulee lempivaate. Minä ainakin tiedän. Mahdollisesti kolminumeroisesta määrästä mekkojani (vain!) kymmenkunta on sellaisia, joista olen alusta lähtien tiennyt niistä tulevan lempivaatteitani (miksi ne loput sitten olen ostanut, oi niin miksi). Niitä lempimekkojani pidän vuodesta toiseen, vuodenajasta toiseen, siihen asti kunnes ne ehjinä pysyvät.

Nyt ylläni oleva mekko on ensimmäinen vaate, jonka ostin itselleni tämän vuoden puolella, koronavuotena. Jossain vaiheessa ajattelin, että tästä vuodesta voisi tulla en osta mitään itselleni -vuosi, mutta se aie nyt sitten kaatui viime perjantaina. Jospa se tähän kuitenkin jäisi. Yhden mekon vuosi ei olisi sekään huono, ottaen huomioon että normaali vaatteenostotahtini on ollut 1-5 vaatetta joka kuukausi.

Ystävän mökin ranta Padasjoella, jossa vietimme viime viikonloppua
 - uudessa mekossa tietenkin.

 Viime vuosina olen ostanut paljon käytettynä, olen huomannut että Facebookin kierrätyssivut ovat ihan mahtava juttu. Niissä hutiostosten mahdollisuus tosin on vielä suurempi kuin uusien vaatteiden kohdalla, kuten aina kirppareilla. Aikoinani lopetin kirpputoreilla käynnin siihen, kun yhtä kunnon ostosta kohden rupesi tulemaan kymmenen huonoa (= lumppua, sittenkin väärää kokoa tai muuten vain epäkäytännöllistä).

Mutta vaikka perjantaina Vila-vaateliikkeessä lankesin uuteen mekkoon, huomasin kuitenkin huomattavaa edistystä kulutuskäyttäytymisessäni. Kaupassa nimittäin myytiin myös todella upeita villatakkeja, ihanan keltaisena joka olisi sopinut täydellisesti ruosteenoranssin mekkoni kanssa yhteen. Kokeilin yhdistelmää kaupassa ja ihailin väriyhdistelmää pitkän aikaa peilistä, se suorastaan hiveli silmiä. Villatakki oli suloisen lämmin ja pehmeä iholla sekin, kuin silkkiä.

Aistin tunnetta hetken ja ajattelin kaikkia niitä hetkiä elämässä, jolloin saattaisin kääriytyä tähän vaatteeseen: sadeilmalla terassilla varjon alla, viileänä kesäiltana mökkirannassa, kun polkaisen Jopolla kauppaan ja tarvitsen jotain lämmikettä uuden kesämekkoni päälle. Aina kun tarvitsen jotakin lämmintä ja loistavaa, pehmeää ja piristävää. Mikä ihana väriläiskä se olisikaan elämässäni!

Sitten katsoin villatakkia ja sen leikkausta tarkemmin ja tajusin, että minullahan on jo kotona täsmälleen samanlainen villatakki, täältä ostettu, oranssin värinen ja silloinkin olin ihastunut juuri sen väriin ja pehmeyteen. Se on aikaa sitten nukkaantunut ja sen pehmeys on muuttunut pelkäksi lämmittävyydeksi, mutta minulla on se ja se ajaa asiansa. Miksi siis tarvitsisin uutta, olkoon se kuinka kirkkaan värinen ja houkuttelevan kaunis tahansa? Olenko jo unohtanut, että villatakit aina nukkaantuvat ja menettävät käytössä pehmeyttään eikä alun uutuudenviehätys koskaan kestä kauan? Onko kaiken villatakkiin kuluneen veden, hiilidioksidipäästöjen ja ympäristötuhojen arvoista, että voin hetken aikaa nauttia uudesta häikäisevästä vaatteestani, sen pienen hetken ennen kuin sekin alkaa nukkaantua ja nyppyyntyä?

Ei, ei tietenkään ole. Kuinka saatoinkaan edes hetkellisesti kuvitella muuta ja melkein unohtaa turhan kuluttamisen lopettamisen lupaukseni?

Mökkiranta illan valossa.

Laitoin villatakin takaisin paikoilleen ja menin maksamaan mekon. Poljin takaisin kotiin pelkkä mekko ja syntymäpäivälahja Jopon korissa. Kotona pukeuduin heti mekkooni ja se on päälläni yhä nytkin, kun kirjoitan tätä mökkirannalla kiven päällä. Tuuli tuo laineita rantaan, ne hyväilevät kiviä veden veden alla, kaikkialla kimaltaa auringon häikäisevä loiste. Ja häivähdys sen lämpöä, sittenkin vielä vaikka helteiden pitäisi olla jo ohi.

Ja kyllä, nautin mekosta edelleen joka hetki. Se ei juuri tällä hetkellä lämmitä sillä järveltä käy kipakka tuuli, mutta minulla on vanha nukkaantunut oranssi villatakkini yllä, aurinko paistaa ja pitää huolta siitä että jalkani eivät ainakaan ihan heti menetä rusketustaan, hetken iloa, sitä jota mekon väri niin hienosti korostaa ja mikä oli osasyyllinen siihen, että lipsahdin mekon ostamaan. Itsekäs ilo ja onni, jota varjostaa huono omatunto hiilijalanjäljen kasvun ja halpatyövoiman käytön tukemiseen osallistumisen takia, mutta ilo ja onni kuitenkin.

Uskon silti että olen oikealla tiellä. Näistä lyhytaikaisista iloista luopumisen tiellä, ja se antaa minulle toivoa siitä että paatuneinkin heräteshoppailija voi päästä karvoistaan. Ja onneksi sentään sen villatakin jätin kauppaan!

Mökilläkin uusi mekko on luottovaate - vanhan
villatakin kanssa tottakai! (näkyy kuvassa allani)