"Parempaa kuin Lintsin laitteissa!" Moottoriveneretki Linnansaaren kansallispuistoon

Moottoriveneen pärskeissä on hauskempaa kuin Lintsillä.

Tämän kesän ikuisuuskysymyksiin on meidän perheessä kuulunut se, mennäänkö Linnanmäelle vai ei. Yleensä olemme siellä kerran kesässä ainakin jollakin kokoonpanolla käyneet, erityisesti esikoisen toiveesta. Keskimmäinen ei (äitinsä onneksi) vaikuta kovin innostuneelta noista meluisista, täpötäysistä laitteista ja muista paikoista huvipuistossa. Hänestä on tarpeeksi hauskaa, että käymme katsomassa niitä kauempaa Linnanmäen aitojen ulkopuolelta. Kuopuksen taipumuksista ei vielä tiedä, hänelle riittää elähdyttäväksi kokemukseksi mikä tahansa junamatka, museokäynti - tai luontoretki!

Viimeksi mainituista nauttii koko perhe. Tähän mennessä kevättä ja kesää olemme kiertäneet varmaan parikymmentä luontopolkua ja aina vastanneet esikoisen Lintsi-kyselyihin, että emme me todennäköisesti tänä kesänä Linnanmäelle mene. Kuten emme muihinkaan ruuhkapaikkoihin tai sellaisiin, jossa iso ihmisjoukko lääpiskelee samoja kahvoja ja tarttumapintoja. Niitä olen mielelläni mahdollisuuksien mukaan välttänyt muulloinkin, ja nyt koronakeväänä tapani sai maailmanlaajuiset mittasuhteet. Koronan kokoontumis- ja hygieniarajoitukset ovat oikeastaan sellaisia, että olen niissä kuin omissa nahoissani.

Tyhmä korona, kun ei päästä Lintsille, on välillä kuulunut lapsen suusta. Mutta voidaanhaan me tehdä kaikkea muuta kivaa, Linnanmäki ei ole ainoa paikka maailmassa jossa kesällä voi olla hauskaa, lohdutan häntä joka kerta.

Esimerkiksi lähteä luontoon ja luontopoluille. Ja niin me olemme tehneetkin! Enemmän kuin koskaan ennen. Vietimme juuri viikon täydellisesti luonnon helmassa mökillä, ja tietenkin myös siellä kävimme luontopolulla. Mökin lähistöllä sijaitseva Linnansaaren kansallispuisto on kutsuva kohde, ja kun sinne vielä kulkee reittiliikenne kesäaikaan päivittäin Oravin kylältä, olisi ollut koronakevään rutiinimme huomioon ottaen anteeksiantamatonta jättää käymättä.

Oravin kanavan silta.

Ravintola Ruukinranta, Oravi Village reception ja kyläkauppa
sijaitsevat Oravin kanavan varrella.

Eilen sunnuntaina ilma oli täydellinen luontoretkelle: aurinko paistoi lämpimästi mutta ei tukahduttavasti, taivaalla vaelteli muutama harmiton poutapilvi, tuuli oli lempeän leppeä. Moottorivenematka Oravista Linnansaareen kestää noin viisitoista minuuttia, ja kunhan Oravin kanavasta ajetaan ulos, vene ottaa enemmän vauhtia. Järvenselällä se menee jo niin kovaa että vesi laidoilla kuohuu, hiukset vipattavat valtoimenaan ja muut äänet peittyvät moottorin hurinaan.

Kuopus värisee jännityksestä ja innosta sylissäni ja nauraa, kun hiukset tulevat suuhun. Keskimmäinen tarraa veneen laitaan ja katselee lumoutuneena veneen keulaan, joka halkoo vauhdilla vettä. Esikoinen kurottaa kättään laidan yli niin että pärskeet kastelevat sen hihaa myöten. Kun keula osuu vastaantuleviin aaltoihin, koko vene tärisee ja pompahtelee rytmikkäästi niiden tahdissa. Vauhti sen kun kiihtyy, moottori ottaa lisää kierroksia.

Tämä on parempaa kuin Lintsin laitteissa! esikoinen hihkaisee ja muut yhtyvät hänen sanoihinsa, vaikkeivat paljon Lintsin laitteista tiedäkään. Ihanko totta? varmistan vielä, sillä tälle asialle haluan tosiaankin vahvistuksen. Joo-o. Tässä kastuukin melkein kuin Hurjakurussa.

Eikä ole jonoja, ei hälinää, ei musiikinrenkutusta, ei halvan paistinrasvan ja sokerin hajua, tekotodellisuutta ympärillämme. Huvipuistot ovat varmasti monien mielestä kivoja paikkoja ja korkeintaan kerran kesässä ne saattavat olla sitä minullekin, ainakin lasten ilon takia, mutta oikeasti - jos niitä pitää verrata tähän niin lisäisin lapseni sanoihin vielä vahvikesanat verrattomasti paljon parempaa kuin Lintsin laitteissa. 

Määränpäätä lähestyessä ja saarien ohi puikkelehtiessaan vene hiljentää tahtia, ja järvi ympärillämme näyttää seesteisyytensä. Vene lipuu hiljakseen liplattelevassa vedessä, ohitsemme liukuu kanootteja ja kajakkeja ja kadehdin jokaista niissä kyydissäolijaa. Sillä jos järvi jotenkin on koettava, niin juuri hiljaisesti ja hitaasti kanootilla tai kajakilla, soutuvenekin käy.

Samoin hiukan kahdehdin samassa kuljetuksessa saarelle saapuvaa miestä, jolla on iso rinkka ja teltta selässään. Hän kyselee kuljettajalta saaren reiteistä ja teltalle sopivasta paikasta, ruuanvalmistusmahdollisuudesta ja kanootinvuokrauksesta. Aksentista päätellen hän ei ole ainakaan syntyperäinen suomalainen, ja voin vain kuvitella miten ja miksi hän on päätynyt tähän maailmankolkkaan telttansa ja rinkkansa kanssa. Näen silmissäni hänen aikomuksensa asettua ja yöpyä saaressa, kiertää reitit ja valmistaa tulella jotakin syödäksensä. Meloa sinne minne mieli tekee. Nukkua hiljaisuudessa ja jatkaa seuraavana päivänä matkaa tai sitten jäädä vielä päiväksi, jos huvittaa.

Kadehdin häntä siksi, että vaikka pidänkin omasta elämästäni kolmen ihanan lapsen äitinä, rakastaisin tehdä myös noita asioita. Ottaa rinkan selkään ja etsiytyä jonnekin luonnon keskelle, vaeltaa metsässä ja meloa järvellä. Yksin, ilman että tarvitsee ajatella ja huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään ja omista ajatuksistaan. Ehkä jonakin päivänä sen vielä teenkin, kun lapset ovat vähän kasvaneet. Sitten kun kukaan ei tarvitse minua enää ja voin aloittaa hitaan irtautumiseni tästä maailmasta ja sen turhuuksista.

Kierrämme lasten kanssa Linnansaaren lyhyimmän merkityn polun, noin 2,2 kilometriä ja pieni lisäkoukkaus Linnansaaren museotorpan kautta. Se kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa jos Linnansaaressa käy, alkuperäiseen asuunsa jätetty 1850-luvulta 1960-luvulle asuttuna ollut torpparakennus pihapiireineen.

Sammakkoniemen satamalaituri.

Reittiopasteen mukaan polun kiertämiseen menee noin tunti, mutta meillä aika ainakin tuplaantuu. Etenkin alkumatkasta tahtia hidastavat jatkuvasti toinen toistaan sinisemmät mustikkamättäät sekä siellä täällä keskellä polkuakin nähtävät, isot ja hassut hirvenpapanat joita pysähdellään ihmettelemään, ja sitten on pidettävä pitkä piknik-tauko lyhyen reitin hienoimmassa maisemakohdassa. Se ei vedä vertoja pitkän reitin (7 km) saaren kärjessä sijaitsevalle Linnanvuoren maisemapaikalle, mutta on kuitenkin upea sekin. Hiljaisuus on niin täydellistä, yritän saada lapset kuuntelemaan sitä ja välillä se onnistuukin. Kuunnelkaa, tämä on se mitä ihminen entisaikaan kuuli. Tuulta, metsän ääniä, askeleen rasahdusta mättäällä.

Ötököitä ihmettelemässä evästauolla.

Hirvenkakkaa.

Polun kostealle osuudelle eli syvemmäs metsään päästessä yllättävät itikat. Äänimaisema täyttyy ininästä ja pienikin pysähtyminen aiheuttaa verenimijöiden hyökkäyksen. Kuopus suorastaan säikähtää korviin tunkevia inisijöitä ja vaatii päästä syliin. Kun pääsemme kulotusniittyjen kohdalle eli reitin loppupäähän ja torpan läheisyyteen, isukki on jo aivan hiessä kantamisesta.

Kukkaniittypolulla itikat kuitenkin häviävät ja kuopus kirmaa taas. Niityillä kukkii maitohorsmaa ja monia muita kukkia, joista en tunnista kuin hiirenvirnan, ruiskaunokin ja päivänkakkaran. Tällainen kukkaniitty alkaa olla niin harvinainen näky, että sitä on pysähdyttävä pitkäksi aikaa ihmettelemään. Miten paljon kimalaisia ja muita pörriäisiä! Niiden surina ja heinäsirkkojen siritys lähes salpaa korvat. Olen onnellinen näistä äänistä ja mietin oman pihapiirini kimalaiskatoa. Onneksi on vielä tällaisia paikkoja jäljellä, ehkä maailmalla sittenkin vielä on toivoa.  Risuaitojen pilkottaessa niityn takaa ja torpan pihapiirin hirsirakennusten tullessa näkyviin alkaa todella tulla tunne, kuin olisi joutunut jonnekin kauas menneisyyteen.

Linnansaaren kansallispuistossa metsäluontoa hoidetaan ja pidetään perinnemaisemana muun muuassa kaskeamalla sitä kuten saaressa ennen vanhaan tehtiin, pellot niitetään säännöllisesti ja pidetään näin yllä monimuotoista niittymaisemaa. Saaressa asuvilla majavilla ja niiden padoilla on myös osuutensa maisemiin.

120-vuotias, elinkaarensa tuskin puolessavälissä oleva kuusi Linnansaaressa.
Yli satavuotiaat kuuset ovat saaressa harvinaisuus siellä pitkään harrastetun kaskeamisen takia.

Olisipa ihana asua tällaisessa talossa ja paikassa, lapset huudahtavat kun pääsevät pirttiin. Miksi me emme voi muuttaa tänne? Talossa on kaksi makuuhuoneetta ja tupakeittiö, ja lapset jo suunnittelevat kuka nukkuisi missäkin. Tiesittekö että tässäkin pirtissä saattoi nukkua hyvinkin tuplamäärä ihmisiä kuin mitä meidän perheessä on, ehkä jopa enemmän? kerron heille. Perheissä oli paljon lapsia  ja varakkaimmissa taloissa myös palvelusväkeä, jotka kaikki piti majoittaa jonnekin. Sitä varten tässäkin pihapiirissä on aitta.

Seinähyllyllä on ikivanha mustavalkokuva: mies, nainen ja kaksi melkein jo aikuista tyttöä seisovat talon ovella. Torpan entisiä asukkaita, päättelemme. Eihän noilla ollut paljon lapsia, kaksi vain, lapset ihmettelevät. Ehkä kaikki eivät olleet paikalla, kun kuva otettiin. Tai sitten muut lapset eivät selvinneet aikuisiksi. Entisaikaan kaikki eivät selvinneet, kun ei ollut antibiootteja, rokotteita eikä muita lääkkeitä. Lääkäritkään eivät tienneet sairauksista ja haavoista niin paljon kuin nykyään tiedetään.

Olen sittenkin ihan tyytyväinen, että synnyin nyt enkä sata vuotta sitten, esikoinen tuumaa. Mistä sitä tietää selviäisikö meistäkään kaikki kolme aikuiseksi, jos eläisimme ennen vanhaan.

Niin, on onni että nykyään asiat ovat toisin, sanon hänelle kun astumme ulos auringonpaisteeseen hämyisestä torpasta. Silti tämä olisi ihana paikka asua, lapsi jatkaa. Voisimme pitää lehmiä ja lampaita kuten täällä on ennen pidetty, ja auttaisin sinua kaikissa aikaavievissä kotihommissa (olimme juuri puhuneet siitä, millaista arki oli ennen sähkön tuottamisen keksimistä).

Niin, tämä olisi ihana paikka asua. Tiedän niin hänen tunteensa. Minäkin haaveilen ihan samasta. Että saisin asua jossakin tällaisessa paikassa, entisaikaan, jolloin jokainen turha ajatus pysyi pääkopasta poissa sillä oli niin paljon tekemistä leivän eteen ja jokaisen nykyään niin pienen ja mitättömän arkiaskareen kuten pyykinpesun kanssa. (lue aiheesta postaukseni Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia )

Mutta sitten muistan miten epävarmaa elämä silloin olikaan, jokainen flunssa saattoi kääntyä keuhkokuumeeksi ja haava yleistulehdukseksi - ja kuolemaksi. Ja olen taas ihan tyytyväinen siihen aikaan mihin elän, puutteineen kaikkineen. Enkä voi olla ajattelematta tulevaa, sitä miten olemme sössineet antibioottien kanssa ja ne eivät ehkä kohta enää autakaan. Ajattelen myös hiukan nykyhetkeä ja sitä, miten elämä on näyttänyt osaavansa olla epävarma vielä tänäkin päivänä, se ei ole menneisyyden yksinoikeus.

Linnansaaren museotorppa, Louhimaan torppa, on aina auki.

Sitten jatkamme Linnansaaren-päivän viimeiselle etapille eli takaisin kohti Sammakkoniemen satamalaituria ja pientä leirintäaluetta, johon venekumppanimme on jo saanut telttansa pystyyn. Ostamme kahvilasta savumuikkuja, kahvia ja munkkia ja olemme täysin nykyhetkessä taas. Kanootteja lähtee rannasta tasaisena virtana kohti järvenselkää, tänä kesänä kysyntä on niille kuulemma hurjaa.

Kun kuljetus takaisin Oraviin lähtee, menemme hetken aikaa rinta rinnan kanoottien kanssa, kunnes saavumme ulapalle ja vene kiihdyttää taas pärskeet nostattaviin, Linnanmäen laitteet hauskuudessaan voittaviin nopeuksiin. Ajattelen vielä kerran sitä miten ei tarvita kovinkaan ihmeellistä jotta lapset kokevat jotain hienoa ja kaunista. Ei huvipuistoja, ei menoa ja meininkiä. Vaan järvituulen kasvoillaan, poutapilvet taivaalla, moottoriveneen pärskeet ja piknik-retken metsään. Pientä mutta täydellistä.

Linnansaaren kansallispuisto, Haukivesi, valtatie 5:n itäpuolella. Kansallispuistoon mennään vesitse. Pääsaarella on 2 telttailualuetta, Sammakkoniemi ja Perpulanluhta, hirsiaitta-ekohostelli, vuokrattava rantasauna sekä kahvilakioski. Koko kansallispuiston alueella on 20 telttailualuetta. Reittiliikenne Oravista ja Poronsalmen Järvisydämestä kesän ajan päivittäin. Venetaksi vie saarelle koko sulan veden ajan, luistelukaudella jääreitti Oravista. Lisätiedot: www.oravivillage.com