Äiti, miksi kuuntelet aina niin surullista musiikkia? Omituinen musiikkimakuni ja sen helmi, jonka avulla löysin rauhan

Napit korvilla, hyvän musiikin äärellä.

Eilen illalla istuin kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä mielipuuhassani eli kirjoittamassa, kun esikoistyttäreni ohi mennessään puuskahti otsikon mukaisen kysymyksen. Taas tuota surullista musiikkia, äiti, vaihda jo kappaletta! 

En tietenkään samaa kappaletta aina kuuntele, mutta ehkä tosiaan turhan samantyylisiä, kun lapsikin sen huomasi. Tuolla nimenomaisella hetkellä satuin kuuntelemaan Hans Zimmerin musiikkia, yhtä hänen säveltämistään elokuvien soundtrackeista, ja myönnettävä on, ovathan ne harvinaisen melankolisia kappaleita kaikki. Kauniita kyllä, viiltävän kauniilta, mutta ah, niin surullisia.

Ei ole ensimmäinen kerta kun tyttäreni huomauttaa musiikkimaustani. Laita jotain iloisempaa, hän sanoi minulle jo aivan pienenä, jos erehdyin laittamaan jotakin vähänkin mollivoittoista. Joululauluista jouduin heivaamaan heti kaikki suosikkini kuten Sylvian joululaulun ja Arkihuolesi kaikki heitä, sillä tytöllä meinasi taaperona tulla itku niitä kuunnellessa. En halua ajatellakaan, mitä hänelle kävisi minulle itselleni lapsuudessa hyvin tutuksi tulleissa kirkkojumalanpalveluksissa tai seuroissa, joissa musiikin molliaste ylittää kaiken muun mollimusiikin asteen. Niin hienolta kuin kirkkokansan sydämestä asti tuleva veisuu kuulostaakin, se on pohjattoman surullinen sävel.

Musiikin sävellajin suhteen lapseni on siis täydellisesti perinyt isänsä italialaisen puolen, ja hyvä niin. Itse melankoliseen musiikkiin mieltyneenä tiedän, ettei se aina helppoa ole. Musiikilla on niin suuri voima mieleen ja sieluun, että pitäisi oikeastaan hyvin tarkkaan valita, mitä musiikkia kuuntelee. Jos on taipumusta kulkea syvissä vesissä ja huolia huomaamattaan aina liikaa kantaen, niin mollivoittoinen musiikki siihen päälle ei useinkaan tee lainkaan hyvää!

Mutta kun se vaan on niin kaunista... Jos yritän kuunnella joitain iloisia renkutuksia, saattaa hyvinkin olla että hyvä tuuleni siitä vaan kaikkoaa. Mitä ihmeellistä tekopirteyttä ja sekavaa sisällötöntä kakofoniaa, ajattelen monista nopeatempoisista ja varsinkin sanoituksiltaan tyhjäpäisistä kappaleista.

Hyvässä kappaleessa on mielestäni nerokkaat tai ihmiselämän ainutlaatuisuutta osuvasti kuvailevat sanat ja sitten melodia, joka tuntuu tunnekeskuksen syvimmissä sopukoissa asti. Hyvä musiikki rauhoittaa. Ja kyllä, saa usein surumieliseksikin mutta eikös joku ole sanonut, että ellet osaa tuntea surua, et voi osata tuntea iloakaan? Saman ihmismielen eri puolia ne ovat, eikä surua sinänsä pidä pelätä. Usein suru on ystävä joka vain tulee kertomaan, että olet kokenut jotakin suurta ja vavahduttavaa, ja vaikka ehkä suret siksi että se on ohi, oikeastaan sinun pitäisi olla onnellinen että olet saanut kokea sen ja kykenet nyt tuntemaan surua.  Ja usein suru tulee luoksesi yhdessä toivon kanssa, sitä varovasti kädestä pitäen ja selkänsä takana piilotellen.

Teidän ilonne on teidän surunne ilman naamiota. Ja sama lähde, mistä teidän naurunne solisee on usein täynnä teidän kyyneliänne. Ja miten voisikaan olla toisin? Mitä syvemmälle suru uurtaa olemustanne, sitä enemmän iloa voi teissä olla.

Kahlil Gibran

Olen aina kutsunut musiikkimakuani kehittymättömäksi. Sitä se onkin siinä mielessä, että ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästäni olin oppinut pitämään kaikkea pienenkään rytmin tai "maailmallisen" vivahteen sisältävää musiikkia syntinä. Edes Il Divo tai Petri Laaksonen ei oikein sopinut. Kaikki kasari- ja ysärihitit menivät minulta ohi tai korkeintaan kuuntelin niitä Richard Claydermanin vähän liian viihteellisinä pianoversioina tietämättä mitä kappaleita hän soitti,  ja musiikkimaailmasta nimeltä tuttuja olivat suunnilleen vain Elvis Presley, Backstreet Boys, Spice Girls ja Jon Bon Jovi (jälkimmäisen synnillisestä kuuntelemisesta olen kirjoittanut tekstissä Bed of Roses - kielletty hedelmä korvalappustereoissa)

Populaarimusiikkitietoudessani siis oli ja on edelleen valtava ja paikkaamaton aukko, mutta en välitä siitä. Olen kehittänyt itselleni oman musiikkimakuni ja -tietouteni, ja se on ihan riittävää. Musiikki on minulle hyvin tärkeää, mutta en ole hittitietoinen enkä vieläkään kärryillä nykymusiikista. En tiedä jännittäviä underground-bändejä enkä osaa laatia trendikästä chillausmusiikkilistaa,  vaan minulla on oma kummallinen sekoitukseni menneiden vuosikymmenien hittejä, vähän latinoa, klassista, elokuvien soundtrackeja ja joitakin suosikkibändejä, jota kuuntelen. 

Esimerkiksi SYML:

Haevn:

Ikisuosikkini Dido on 20 vuoden takaa:

Blow:

Alan Walker:

Tash Sultana:

Ja kun haluan oikein rauhoittua:

Joitakin mainitakseni.

En voisi elää ilman musiikkia. En sen tuomaa lohtua, piristystä, kannustusta ja toivoa. Musiikki vetoaa kaikkein syvimpään sisällämme, sieluun saakka. Ei ole mikään ihme, että monissa uskonnoissa juuri musiikkimakuamme halutaan kontrolloida. Oikean musiikin myötävaikutuksen avulla voi tapahtua, että sielu ymmärtää olevansa kaikista kahleista vapaa, että pelko on pelkkä mieltämme kahlitseva harha, että sisällämme on voimia joista emme usein ole tietoisia edes liepeen verran ja että ainoa mitä todella tarvitaan, on rakkaus itseämme ja lähimmäistämme kohtaan.

Kerron tähän liittyen tapauksen omasta elämästäni ja paljastan suosikkikappaleistani sen, jolla on ollut edellä kuvattuja vaikutuksia.

Kun olin maaliskuussa koronaoireisesti sairaana ja näin maailman ympärilläni vaipuvan karanteeniin ja kollektiiviseen koronapelkoon, tunsin koko kehossani että jotakin suurta on tapahtumassa. En ollut aikaisemmin uskonut energiakenttiin tai sen sellaisiin, mutta nyt saatoin suorastaan sieluni silmillä nähdä, kuinka ne liikkuivat, etsivät uutta järjestystä ja sellaista löytämättä jatkoivat liikettään. (Lue sairaudestani esimerkiksi teksti Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani)

Ja kyllä, pelkäsin. Pelkäsin itseni, lasteni ja perheeni puolesta sekä kaiken sen takia, mikä maailmassa oli muutoksessa. Tulevaisuudesta oli tullut tuntematonta, se yhä on. Epävarmuus ei ole hävinnyt minnekään vaikka Suomessa koronatilanne on pitkään ollut maltillinen. Muualla maailmassa se ei sitä ole, eikä korona suinkaan ole ainoa ihmiskunnan kiusana oleva riesa. Meitä koetellaan nyt, totuttuja ajattelutapojamme ravistellaan, ja kaikkea sitä mitä olemme tottuneet pitämään itsestäänselvänä ja tavoittelemisen arvoisena, meitä opetetaan katsomaan uudessa valossa.

Oli joitakin hetkiä, jolloin minusta tuntui että kaiken tämän tajuaminen ja koronan suuremman tarkoituksen ymmärtäminen oli ottaa minusta ylivallan, että en pystynyt ottamaan sitä vastaan vaan olin murentua sen alla. Sinussa on jotakin outoa voimaa,  sen näkee silmistäsi ja tuntee kun astut huoneeseen, minulle on elämäni aikana useammankin kerran eri yhteyksissä sanottu ja olin joka kerta säikähtänyt sitä ja paennut sen ihmisen luota joka niin sanoi, sillä se vain tuntui niin vaikealta ja - oudolta, hörhöilyltä ja humpuukilta.

Viime keväänä aloin toivoa, että minulla ihan oikeasti olisi jotakin outoa voimaa. Toivoin sitä erityisesti öisin kun pelkäsin itseni, lasteni ja maailman puolesta, etsin sitä itsestäni ja rukoilin sitä tulevaksi jostakin ulkopuolelta.

Lopulta jotakin tapahtui ja löysin voimani, mutta sen kertominen olisi jo eri postauksen aihe. Aihetta liipaten olen jo kirjoittanut tekstin Onko Jumala kuollut?. Se miten kaikki tämä liittyy tämän postauksen aiheeseen eli musiikkiin on se, että voiman löytämisen lisäksi löysin myös keinon, jolla saada tuo voima - ja samalla rauha - esiin joka kerta kun sitä tarvitsisin ja haluaisin. Musiikin. Tarkemmin sanottuna erään tietyn kappaleen, johon törmäsin tekoälyn ansiosta eli se ilmestyi YouTuben Recommended for you -sarakkeeseen: The Theory of Everything. Arrival of the Birds, fyysikko Stephen Hawkinin elämästä kertovan elokuvan soundtrack. Tämä näin:

Kuuntelin tätä nimenomaista kymmenen tunnin extended-versiota kappaleesta päivät pääksytystensä maalis- ja huhtikuun aikana. Kun makasin kuumeessa ja voimattomana sängyssä ja pelkkä vessassakäynti sai minut hengästymään, kun keuhkoni tuntuivat ohuilta kuin silkkipaperi ja suuni kuivalta kuin hiekkapaperi vaikka join koko ajan vettä, kun olin kuolemanväsynyt mutta en saanut unta, kun en saanut syötyä juuri mitään ja se minkä söin, oli mautonta ja hajutonta. Kun olin käyttänyt kaikki vähät voimani saadakseni tyttärelleni ja itselleni koronatestin (turhaan) ja kun pelkäsin, että jos korona saa jo minut näin huonoon kuntoon, niin mitä se tekee äidilleni tai muille iäkkäämmille ja/tai huonokuntoisemmille läheisilleni, jos se heihin tarttuu.

Kuuntelin ja aina sain siitä voimaa ja rauhaa - ja kuuntelen yhä edelleen, ja se rauhoittaa aina, asettaa kaiken taas lempeästi mittasuhteisiinsa ja sanoo: kaikki kääntyy hyväksi, kaikella on tarkoituksensa.

Tämän musiikin avulla ymmärsin että kaikki mitä tapahtuukin, on tarkoitettu tapahtuvaksi ja mitä käsittämättömämpi ja vaikeampi asia, sitä suuremmaksi opetukseksi. Mutta ne kaikki opettavat meille yhtä ja samaa asiaa, sitä jota ilman millään muullakaan opetuksella tai opilla ei ole väliä: rakkautta. Useinkaan emme opi rakkauden merkitystä, ellemme ensin joutu kärsimään vähäsen.

Ymmärsin että ihmisen on todellakin nostettava katseensa ylös tähtiin eikä keskityttävä pelkästään tuijottamaan askeleitansa, aivan niin kuin Stephen Hawking on meitä kehottanut. Kuinka voisimmekaan ymmärtää askeleitamme jos emme ensin tiedä, millaisessa maailmassa ja maailmankaikkeudessa kävelemme?