Elokuun helteistä talven pimeyteen - all you need is love

Tämän päivän askartelu lasten kanssa kertoo kaiken oleellisen.

Tiedätkö, että päivän pituus vähenee tällä hetkellä joka päivä 3 minuuttia illasta ja 2-3 minuuttia aamusta? 5-6 minuuttia joka päivä. Tänään meillä on 15 tuntia 6 minuuttia aurinkoa, kymmenen päivän päästä 14 tuntia 17 minuuttia.

Niin se vuodenkierto etenee. Syksyn tuoksut ja kostea pimeys tekevät tuloaan, se kaikki tuntuu jo aamuissa ja illoissa, yhtä aikaa täyteläinen ja raikas lahoamisen ensi tuoksu. Ja vaikka kuinka pelkäänkin talven pimeyttä, sen lähestymisestä kertova tuoksu on jotakin jota voisin haistella loputtomiin.

Tänä aamuna puutarhakeinu oli kosteana yökasteesta, vaikka päiviin eikä kai jo viikkoihin ole satanut. Yökastetta tulee aina, selitin lapsille jotka ihmettelivät märkää ruohikkoa ja keinua ja arvelivat, että yöllä oli varmasti satanut. Kuivimmilla aavikoillakin muodostuu yökastetta, ja se on monille eläimille ja kasveille suunnilleen ainoaa vettä, jota he elämänsä aikana näkevät ja josta he juomavetensä saavat.

Niin pieni määräkin vettä voi riittää, jos on sopeutunut ja tottunut elämään kuivissa olosuhteissa, vähällä vedellä. Ja mitä sitten tapahtuukaan, kun aavikolla tai savannilla kerrankin sataa! Vettä tulee kerralla niin paljon, että kuivuudesta halkeillut maa tuskin saa sitä imettyä, mutta sitten kaikesta tulee hetkessä aivan vihreää. Kukkia kaikkialla, sellaista vehreyttä ja yltäkylläisyyttä jota ei ikinä olisi sellaisessa paikassa uskonut näkevänsä. Missä ne kaikki siemenet ja juuret ovat olleet, siellä koppuraisen kuivassa maassa odottamassa sadetta? Miten ne ovat pysyneet hengissä? Miten niistä voi tulla jotakin niin vihreää ja täyteläistä?

Näitä kysymyksiä lapset ovat esittäneet, kun olemme seuranneet näitä aavikon kukoistuksia monet kerrat yhteisen lempiohjelmamme, Avaran luonnon ääressä. Siellä ne siemenet vaan ovat, maan alla, ne kestävät kuivuutta eikä niille ole mikään ongelma alkaa kasvaa, kun vettä saavat.

Mihin aamukaste häviää, lapset kysyivät tänä aamuna. Jo tunnin kuluttua aamukahdeksan puutarhakeinuhetkestä tyynyt olivat kuivia, samoin nurmikko. Aurinko haihduttaa sen, kerroin heille. Samalla tavalla kuin aurinko haihduttaa veden leikeissänne, joissa olette kaataneet vettä terassille johon aurinko porottaa. Tai kun kastelemme kesäkukkia liikaa ja ruukusta valuu vettä terassilaudoille, ja sitten ihan kohta se on poissa. (Lue aiheesta eli veden kiertokulusta kesäkuinen teksti Ketjureaktioita ja vesivahinkoja)

Ihmeellistä, totesimme yhdessä ja niinhän se on. Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita ja yksi niistä on, että voimme ihmetellä niitä yhdessä joka päivä, esimerkiksi tässä suloisen lämpimässä elokuun aamussa, joka on melkein liian lämmin ollakseen suomalainen elokuun loppupuoli.

Samaa ajattelin eilen illalla, kun istuimme yhdeksän aikaa takapihan terassilla koko perhe juomassa iltateetä ja ihmettelemässä hanhiparvia, jotka lensivät talon yli. Oli 19 astetta lämmintä, ällistyttävän ja melkein liian lämmin vuodenaikaan nähden.  Auringonkukat hehkuivat pöydällä ( Lue niistä tältä viikolta teksti Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa), tarkeni hellevaatteilla, aurinko laski kultaisenoranssina hehkuna puiden taa. Hämärä laskeutui ja muuttui lopulta pimeydeksi. Ja yhä vaan oli lämmin.

Olimme varmasti naapuruston ainoa perhe jossa lapset kukkuivat valveilla siihen aikaan, meillä kesärytmistä eroon pääsyä on vaikeuttanut eskarilaisen flunssa jonka takia hän on joutunut koko viikon olla pois eskarista. Vasta kun oli aivan pimeää, he uskoivat että on todella nukkumaanmenoaika ja sitten vein heidät sänkyihinsä.

Sen jälkeen palasin istuksimaan puutarhaan vielä pitkäksi aikaa. Join toisen kupin teetä, oli lämmintä ja pimeää, illan kosteus hiipi jo iholle mutta siinä oli yhä päivän lämpöä joten kylmä ei vieläkään tullut. Pimeyttä uhmaavat viimeiset hanhiparvet kaakattivat vielä taivaalla talon yli lentäessään, niillä oli jo kiire yölaitumilleen merelle jonne ne menevät yöksi turvaan saalistajilta palatakseen taas päivällä ruohokentille tankkaamaan ravintoa muuttomatkaa varten.

Ja ajattelin sitä miten vuodenajat aina seuraavat toisiaan, asiat toistuvat luonnossa uskomattomalla tarkkuudella. Hanhet lähtevät ja palaavat taas keväällä, auringon aika vähenee ja sitten taas alkaa lisääntyä. Siinä on jotakin hyvin turvallista ja pysyvää. Me ihmiset voimme touhuta täällä mitä kummallisimpia asioita, kärvistyä muutosten kourissa ja pelätä tulevaisuuden tuomia asioita, mutta luonnon kiertokulku, se jatkaa vääjäämätöntä kulkuaan omalla radallaan.

Tulee syksy ja talvi ja kevät ja sitten uusi kesä, aina vaan uudestaan. On heräämisen, kasvun ja kukoistuksen aika, on aika lakastua ja kuolla. Kuiva maa lohkeilee ja kaikki elämä siellä nääntyy, mutta sitten tulee taas sade ja vesi kastelee kaiken, suonet täyttyvät ja elämä palaa takaisin, ylikasvaa eikä enää pysty ottamaan vastaan yhtään pisaraa ja kohta alkaa taas kuivua, mutta sitten vettä ei enää ole saatavilla. On odotettava seuraavaa sadetta, säilöttävä siemenet ja toivottava, että ne pysyvät elossa.

Kun olin näitä ajatellut, aloin mennä yöpuulle. Suljin terassin oven ja jätin lämpimän trooppisen pimeyden taakseni, ehkä huomenna illalla vielä voin kokea saman mutta sitten tämä kesä alkaa olla tässä, kaikki säätiedotukset lupailevat siihen suuntaan.

Olo oli rauhallinen ja hyvä. Syksy saat nyt tulla, talven pimeyskin. Minun aavikkoni on nyt niin täynnä, että uskon selviäväni siitä. Tämä kesä on kastellut ja antanut yllin kyllin,  uskon että jopa loppuelämäkseni sillä minun maaperäni pitää hyvin kosteutta. Olen nimittäin koronakevään koettelemusten myötä oppinut kaikkein tärkeimmän läksyn elämässäni: kaikki mitä ihminen tarvitsee on rakkaus. Kyky rakastaa itseään, lähimmäistään ja maailmaa jossa elämme.  All you need is love. Niin yksinkertaista se on. Helpottavan yksinkertaista. Niin helppoa että ei voi kuin hymyillä, sielusta ja sydämestä asti.