"Etkö todella halua kalliita koruja?" Lahjat jotka jäävät mieleen ja loppumaton antamisen halu

Tämän enempää en kultaa kanna. Ainoat kultakorvakorut jotka omistan.

Viime aikoina olen ajatellut paljon antamista. Kevään ylioppilasjuhlien siirtyminen ja kasaantuminen nyt loppukesään lisättynä parilla muulla juhlalla on aiheuttanut sen, että lahjoja on täytynyt miettiä ja ostaa oikein urakalla.

Nyt korona-aikana se ei olekaan niin yksinkertaista, kun välttelen ostoskeskuksissa käyntiä viimeiseen asti ja silloin kun käyn, haluan hoitaa asiani nopeasti. Vaan lahjan valitseminen ei aina olekaan niin helppoa ja nopeaa hommaa! Viisas olisi tietenkin ajatellut etukäteen ja tilannut netistä, mutta koska en ikinä oikein osaa suunnitella asioita pitkäjänteisesti, joudun menemään kaupoille ja usein vielä aivan viime tipassa, ja sitten vasta se lahjan etsintä vaikeaa onkin. Mitään järkevää ja kivaa ei löydy, kun kiireellä yrittää etsiä.

Sellaisina hetkinä toivon, että olisin oikein rikas ja voisin ostaa aivan mitä haluaisin lahjaksi. Vaikeaa on nimittäin juuri löytää kivaa, järkevää, kaunista ja samalla kohtuuhintaista lahjaa. Erityisesti korujen kohdalla se on vaikeaa. Ja sitten jos en löytäisi rahallakaan mitään hyvää lahjaa, voisin lahjoitaa suoraan viidensadan euron setelin.

Sen verran nimittäin varmasti kevyesti lahjoittaisin, jos minulla olisi määrättömästi rahaa. Tiedoksi ja harmiksi vain teille kaikki kummilapseni ja läheiseni, harmi tosiaan ettei minulla ole, sillä muuten lahjoisin teitä aivan mielettömästi joka merkkipäivä.

Jos pitäisi valita yksittäinen asia, joka tuottaa minulle eniten iloa, se nimittäin on antaminen. Nytkin, verrattain vähävaraisena, lahjoittaisin ja joskus ihan todella lahjoitankin pois vaikka viimeiset rahani, jos vain tiedän että voin sillä jotakuta läheistäni auttaa tai tuottaa hänelle iloa.

Minusta on ihana viedä tuliaisia, tarjota vieraille, antaa lahjoja. Uskon että jos nauttisin muhkeaa kuukausipalkkaa, ei tilini siltikään olisi ratkaisevasti paksumpi kuin nytkään - sillä antaisin kuitenkin suuren osan aina pois, ainakin kaiken sen joka jäisi pakollisista menoista yli.

Näin on ollut aina. Haluan antaa, kaikesta sydämestäni, en tarvitse itse mitään. Usein sanotaan, että antamisen, vilpittömänkin oloisen, taakse kätkeytyy kuitenkin aina toive vastalahjoista. Että kulttuurimme on rakentunut siten: elämme palvelusten ja vastapalvelusten maailmassa. Ymmärrän tämän ajatuksen ja tiedän että siinä on varmasti useimmissa tapauksissa perää, mutta vaikka kuinka yritän ajatella itsestäni raadollisesti, en voi valehdella: voin aivan todella rehellisesti sanoa, etten odota lahjoistani ja antamisistani vastalahjoja. Voisin antaa vaikka kaikki rahani pois siitä hyvästä, että jollakin jota rakastan ja joka tarvitsee, olisi sitä hiukan enemmän. 

Nykyisin tämä ajattelu kohdistuu tietysti paljon omiin lapsiini,  annan paljon heille ja ajattelen ennen kaikkea heitä. Sitä että he saavat kaiken tarvitsemansa ja joskus sellaistakin mitä eivät oikeasti tarvitse, mutta se vain tekee heidät iloiseksi. En kuitenkaan koe että minun pitäisi tienata paljon jotta voisin kerätä heille pesämunaa ja jättää jonain päivänä isot perinnöt, vaan riittää nimenomaan että nyt kun kaikki elämme yhtä aikaa, voin antaa heille paljon. Enkä puhu pelkästään rahasta ja materiasta. Tärkeimmät perinnöt ovat jossakin aivan muualla kuin pankkitileillä ja arvokiinteistöissä.

Samoin kuin tärkeimmät ja parhaimmat lahjat voivat olla ja usein ovatkin jotain aivan muuta kuin materiaa.

On ihana saada ystäviä kylään ja tarjota heille vaikka pizzaa, kuten
tällä viikolla tapahtui.

Minulla oli kerran ystävä, niin, hän josta täällä blogissakin vähän aikaa sitten kirjoittanut, joka halusi koko ajan olla lahjoittamassa minulle jotakin. Se kuulemma kuului tapoihin hänen maassaan, ja minulla oli suuria vaikeuksia saada hänet tajuamaan, etten todella odottanut enkä tarvinnut häneltä mitään lahjoja. En ole materialistinen, toistelin hänelle, mutta hän toisteli takaisin, että niin ihastuttavaa kuin olikin ollut löytää nainen, joka ei odottanut kalliita koruja, niin kyllä hän kuitenkin jotakin haluaisi ostaa ja kyllä kuitenkin jotain haluaisin, täytyisinhän minun. Kaikki naisethan haluavat.

Anna minulle hymysi ja valosi, sanoin hänelle, jotka muistan sitten joskus kun on kylmää ja pimeää. En muista enkä varsinkaan tiedä ymmärsikö hän lopulta, enkä koskaan saanut sitä selville ennen kuin hän hävisi elämästäni. Mutta ne hän antoi, hymynsä ja valonsa, ja huomaatteko, muistan ne yhä vieläkin ja jopa kirjoitan siitä täällä blogissa. Jos olisin saanut korun tai kolme, olisivatko ne valaisseet kylmässä ja pimeässä?

Myöhemmin mieheni kanssa sama asetelma on toistunut. Kun matkustin Roomaan ensimmäistä kertaa häntä tapaamaan, hän oli koko ajan haluamassa ostaa minulle jotain. En tarvitse mitään, sanoin hänellekin, sydäntäni ei tarvitse ostaa vaan kun sen jollekulle annan, teen sen rakkaudesta enkä siksi, että minulle ostetaan timantteja. Mutta sitten lopulta hän kuitenkin jotain osti. Tarkkaan en muista mitä, jonkun kirjan ehkä ja laukun, mutta ne eivät olleet kalliita asioita sillä en olisi koskaan antanut hänen kuluttaa lahjoihini paljon rahaa. En yhä vieläkään anna, sellainen olisi silkkaa mielettömyyttä: miksi ostaa tuhannen euron laukku, kun satasella tai parilla saa aivan yhtä laadukkaan, vuosikymmeniä kestävän nahkalaukun. Jäljelle jäävät 800-900 voi sitten vaikka lahjoittaa hyväntekeväisyyteen; sillä summalla voi pelastaa ihmisiä nälkäkuolemalta.

En muista tarkkaan lahjoja mitä hän osti, paremmin muistan kaiken muun minkä sillä matkalla sain: yhteiset museoretket joiden aikana usein huomasimme katselevamme paljon enemmän toisiamme kuin tauluja ja patsaita; päivät uimarannalla jolloin tuntui että aurinko valaisi koko maailman silloinkin kun se oli jo laskenut; auringonlaskut parvekkeella jolloin Rooman katot kultaantuivat sen valoon ja koko ilma värisi rakkauttamme. Punaisen ruusun jonka mieheni ensimmäisenä Rooman-iltana osti minulle kaupustelijalta Colosseumin edustalla.

Ystävien kanssa aurinko valaisee koko maailman.

Siitä muutaman vuoden kuluttua koko mieheni perhe suuttui minuun ja myös mieheeni, sillä olin ostanut itselleni Roomasta valmistumislahjaksi Dolce&Gabbanan kellon (kallein koskaan ostamani) ja maksanut sen omilla rahoillani. Miksi annoit tytön maksaa onneton vätys, mieheni isä ripitti poikaansa. Anna heti paikalla hänelle rahat siitä, vielä ei ole liian myöhäistä korjata tapahtunutta. 

Mutta en ottanut rahoja. En ollut tottunut siihen että joku osteli sellaisia lahjoja minulle. Jos saan lahjan, halvan tai arvokkaan, menen hämilleni. En osaa ottaa vastaan. Osaan vain antaa. Minusta tuntuu että saamani lahjat tekevät minut vain tyhjäksi, kun taas saadessani antaa, täytyn. 

Vuosien varrella mieheni on ostanut minulle joitain koruja, suurimpana tietysti vihkisormuksen jossa on yhdeksän timanttia. Joskus katson sitä vieläkin ajatellen, että mitä ihmettä teen näillä kaikilla timanteilla. Ne saavat minut vain pelkäämään entistä enemmän että kadotan koko sormuksen (olen ainakin kolme kertaa luullut, että nyt olen sen hävittänyt), ja sitten minun on tunnearvon lisäksi itkettävä kaikkia niitä rahoja jotka sormukseen menivät.

Jos nyt saisin valita uudelleen, haluaisin aivan yksinkertaisen ja halvan vihkisormuksen. En tiedä mitään hölmömpää kuin laittaa isoja rahasummia koruun, jonka häviämisen puolesta saa sitten koko ajan pelätä.

Olen usein miettinyt, mistä kumpuaa tämä haluni vain antaa eikä ottaa mitään vastaan. Mistä se tarve ja tunne tulee? Tämän korona-ajan keskellä se(kin) asia on alkanut pikku hiljaa minulle valjeta, ainakin luulen niin.

Olen nimittäin tajunnut, että samaa antamisen halua ja tarvetta on siinä, miten avoimesti kirjoitan itsestäni esimerkiksi täällä blogissa ja jonkin verran myös Instagramissa.

Ja jossakin vaiheessa se minulle valkeni, se miksi niin auliisti ja lähes mitään suodattamatta avaudun monesta hyvinkin intiimistä ja kipeästä asiasta julkisesti ja haaveilen kaiken päälle vielä autofiktiivisestä romaanista. Se miksi lähetän internetin syövereihin näitä tekstejä, näitä sanoja ja viestejä, vaikka tiedän kuinka pimeitä ja pinnallisia voimia siellä liikkuu.

Syy on lopulta niin yksinkertainen, että ihmettelen miksen ole tajunnut sitä jo aiemmin: kun kirjoitan, annan itsestäni. En ole varma mitä tarkalleen ottaen annan ja ketä kiinnostaa, mutta siltikin kirjoitan ja annan. Koska tiedän ja tunnen, että joku lukee ja kuuntelee, ottaa vastaan, edes joku, yksikin ihminen. Koska jokin sisälläni sanoo, että ihmiskunnalle on annettu tietoverkko muutakin kuin pahoja, pinnallisia ja likaisia asioita varten - se on verkko jossa on mahdollista lähettää myös rakkautta, ennen kaikkea sitä.

Olemme kaikki se verkko, yhteydessä toisiimme, ja nykytekniikan avulla sielujen valo voi loistaa ja yhtyä välimatkoista huolimatta, antaa ja saada lohtua ja toivoa vaikeiden aikojen keskellä, hakeutua kaltaistensa seuraan, hyvässä ja pahassa.

Kirjoitan, avaudun ja annan itsestäni koska tunnen että minun täytyy. Se on kirjoitettu sisääni, ohjelmoitu algoritmein ja se on minua vahvempaa,  kuin voima sisälläni joka vaatii saada tulla ulos. Koska antamalla saan niin paljon, vaikka en saadakseni annakaan, niin valtavan paljon että se kannattelee minua tämän usein vaikean ja käsittämättömän mutta samalla ihmeellisen kauniin elämän läpi ja sitten sinne jonnekin, jonne tämän elämän päättymisen jälkeen me kaikki kuljemme.