Helsinki-Rooma, 1. matkapäivä: vetinen Via Baltica, kohtalokkaat kinkkuleivät ja yön sulosävelet

Reissun tärkein varuste: kasvomaskit

Tunne on aina yhtä upea: startata pihasta kohti satamaa, Tallinnaa ja Italiaa. Tätä on odotettu ja nyt se hetki on tullut. Hei vaan koti, nähdään syksymmällä, toivottavasti kaikki on ennallaan kun taas näemme!

Ilmassa on kirpeää syksyä ja kosteutta, kun kotipiha jää taakse. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun suuntaamme autolla kohti Roomaa, mutta erilainen kerta kaikista muista kerroista tämä taatusti on. Laskemme nopeasti, että esikoiselle automatka Roomaan on kuudes, keskimmäiselle kolmas ja kuopukselle toinen. Mutta milloinkaan ennen
matka-varustukseemme ei ole kuulunut maskipakkaus kojelaudalla ja kymmenkunta käsidesipulloa ympäri autoa, jokaiselle perheenjäsenelle omansa ja eri hajuisena.

Edessä on automatka Helsingistä Roomaan koronaviruksen aikaan. Lähdemme matkaan jännittyneinä (pysäytetäänkö rajoilla, joudummeko koronatesteihin, mitataanko kuumetta?) mutta helpottuneina siitä, että olemme ylipäätään päässeet lähtemään, että olemme uskaltaneet tehdä lähtöpäätöksen ja että pian näemme kaikki ne rakkaat läheiset Italiassa, joiden puolesta olemme olleet koko kauhean koronakevään huolissamme. Eiväthän he vain saa koronaa, eiväthän? Ja sitten lopulta saimmekin sen itse, ainoana koko tuttavapiiristämme Italiassa.

Laivalla kävelemme pakolliset siirtymiset sisätiloissa maskit kasvoilla ja kuulumme vähemmistöön. Mutta jo Latviassa maskeja alkaa näkyä enemmän, Liettuassa ne ovat jo normi ja esimerkiksi huoltoasemien ovilla on kyltit, joissa muistutetaan maskin käytöstä.

Meillä on tarkoituksena selvitä matkasta mahdollisimman vähillä käynneillä yleisissä sisätiloissa, ja ensimmäisen päivän lounaan olemme pakanneet mukaan kotona (kinkkuvoileipiä ja keitettyjä kananmunia sekä hedelmiä jälkiruuaksi). Lopulta pysähdymme vain kahdella huoltoasemalla, toisella vessassakäynnin ja toisessa kuskin kahvintarpeen takia.

Ensimmäisenä päivänä aiomme ajaa 750 kilometriä Suwalkiin Puolan puolelle. Se on juuri sopiva ja hyväksi testattu matka yhdelle päivälle Baltian maissa.Via Baltica on pikkukylien ja maaseudun läpi kulkeva yksikaistainen maantie, jota pitkin ajaessa ei kannata olla kiireinen. Hidastuksia saattaa tulla ja tuleekin, jos eteen sattuu hidas ajoneuvo eikä ohitus heti onnistu. Joskus olemme körötelleet traktorin perässä kilometrikaupalla. Toisaalta maisemat ovat usein niin idyllisiä, ettei hidas vauhti haittaakaan.

Päivän pisin pydähdys tehdään Latviassa tutulla hiekkarannalla. Siellä pysähdymme lähes joka kerta, ja aina samasta syystä: ranta on niin kaunis ja pehmeähiekkainen, ettei vastaavaa ihan heti tule mieleen. Etenkin hiekan pehmeys on jotakin, jota aina ihmettelemme. Onkohan Italiassakaan missään näin hienoa ja pehmeää hiekkaa, lapset tuumivat ja juoksevat vielä vähän, tekevät vielä vähän jälkiä hiekkaan. Paljaiden jalkojen alla hiekka kutittaa ja hyväilee yhtä aikaa, tekisi mieli juosta rantaa äärettömiin.

Mutta sitten tulevat ensimmäiset pisarat. Ehdimme juuri ja juuri kävellä rantamännikön läpi takaisin autolle, ennen kuin taivas repeää. Siitä lähtien päivän kyyti onkin sitten melko vetistä; vähän väliä sataa. Pilvet roikkuvat matalalla kuin putoamassa olisivat, silmänkantamattomilla niityillä, ja vanhojen ränsistyneiden talojen pihapiireissä nuokkuvat lehmät tiputtelevat vettä karvoistaan mutta jatkavat märehtimistään sateesta huolimatta. Auton pyyhkimet rytmittävät matkantekoamme pitkälle Liettuan puolelle, kunnes aurinko viimein tulee esiin.

Juuri parahiksi auringonlaskun aikaan. Ensin maantie höyryää ja sitten se on aivan kuiva, maisema värjäytyy loppukesän ilta-auringon oranssinkeltaiseen valoon. Silmiä häikäisee pitkän synkkyyden jälkeen, tällaistäkö se valo olikin, näin voimallista. Tai sitten niitä väsyttää myös matkanteko, aikainen herätys kello neljältä aamulla ja tiukka tuijottaminen tiehen. Lasten silmiä saattaa väsyttää myös tablettien ruudun valo, sillä automatkoilla heillä on tavallista enemmän ruutuaikaa, tänä päivänä peräti neljä tuntia. Se on paljon, mutta niin on matkaakin! Eivätkä vielä ole valittaneet, että aika kävisi autossa tylsäksi, pienestä pitäen matkustamaan tottuneet.

Iso osa matkaa on myös matkaeväiden syöminen. Eväskassi hupenee lasten suihin hyvää vauhtia, ja jossakin vaiheessa miestänikin alkaa hiukoa. Anna vaikka ne lounaalta yli jääneet kinkkuleivät, hän pyytää. Sinuna en söisi, tein ne aamuviideltä ja siellä ne yhä ovat, laukun pohjalla eivätkä ole kylmäketjuista kuulleetkaan. Mies ei kuuntele varoituksiani vaan tekee leivistä hetkessä selvää. Kun on nälkä niin on nälkä!

Saavumme hotellille seitsemän jälkeen ja ensimmäinen tunti menee leikkipuistossa. Olemme valinneet tutun Hotel Holidayn, jonka pihalla on iso hieno leikkipuisto ja paljon tilaa juosta. Aurinko laskee lopullisesti mailleen ja kuu nousee, mutta lapset yhä leikkivät. Paikalla on myös runsaasti juhlapukuista väkeä, sillä hotellilla vietetään parhaillaan häitä. Johan on herttaista, ajattelen mielessäni nähdessäni rakastuneen, keski-ikäisen hääparin enkä arvaakaan vielä mikä minua yöllä odottaakaan häihin liittyen...

Illallisen jälkeen painumme suoraan pehkuihin. Havaitsemme, että alakerran hääjuhlan musiikki kuuluu ylimmän kerroksen huoneeseemme aivan kuin vieressä soitettaisiin. Mitä lie hormeja pitkin kiipeää, ehdin juuri ja juuri ajatella vähän huolestuneena siitä saanko unta moisessa melussa, kun jo nukahdan.

Vähän puolenyön jälkeen havahdun hereille ja kuulen musiikin yhä korvissani. Volyymi on tosin huomattavasti laskenut enkä ehdi paljon asiaa ajatella, kun nukun taas.

Vain herätäkseni uudelleen kello kaksikymmentä vaille kolme. Musiikki soi taas vähintään yhtä kovalla kuin alkuillasta. Dancing Queen raikaa niin että vesilasit yöpöydällä ovat täristä. Huomaan mieheni istuvan sängyllä omistuisessa asennossa - hänhän pitelee vatsaansa, vai laulaako hän? Molempia. Olen laulanut niin O sole mion kuin Volare volarenkin, mies kertoo. Oletko todella nukkunut koko ajan, hän kysyy minulta, musiikki on ollut ainakin tunnin näin kovalla. Ja sinun piti olla perheen herkkäuninen tapaus...

Puolen tunnin jälkeen alan pohtia, pitäisikö käydä muistuttamassa juhlaväkeä siitä, että hotellissa joku yrittää nukkuakin. Et varmasti mene, mieheni torppaa ajatukseni, ties vaikka jäisit itsekin sinne tanssimaan kun sinulla joskus niin sitä tanssijalkaa vipattaa. Lähdetään yhdessä, ehdotan miehelleni, tanssitaan parit kappaleet, varmasti puolalaiset ovat niin yställistä väkeä että päästävät meidätkin juhliinsa.

Mutta sekään ei kävisi päinsä, vaikka olisimmekin olleet tosissamme haluamassa juhliin mukaan.
Käy nimittäin ilmi, ettei musiikki ole ainoa asia joka miestäni valvottaa. Hänellä on vakavia vatsanväänteitä, ja kun hän lähtee kolmannen kerran heräämiseni jälkeen vessaan, tiedän että on tosi kyseessä.

Ne ovat ne leivät, kuiskaan hänelle hänen palatessaan vatsaansa pidellen vessasta. Mitään en myönnä, mies sanoo, vaikka saattaa se olla tottakin. Hymyilen peiton alla itsekseni ja huomaan toiveikkaana, että musiikin rytmi on muuttunut. Whitney Houstonin hitaita! Se ei voi tarkoittaa muuta kuin että bileet ovat päättymässä, kenties jopa illan viimeinen hidas käsillä.

Toivo on kuitenkin turha, sillä hitaiden jälkeen rytmi muuttuu jälleen nopeammaksi. Seuraa vielä kolme tai neljä laulua, mutta sitten yhtäkkiä kaikki hiljenee. Siunattu hiljaisuus laskeutuu, eikä yötäni häiritse enää mikään muu kuin mieheni satunnaiset vessareissut. Sitten nekin loppuvat. Nukumme kuin tukki - aina varttia yli neljään asti, jolloin koiramme alkaa ilmaista vessahätäänsä. Mieheni vie sen ulos arvellen raittiin ilman tekevän hänellekin hyvää, ja sitten hiljaisuus taas laskeutuu.

Hotel Holidayn pihamaata.

Noin viiden aikaan olen taas unessa. Havahdun hereille vasta tunteeseen, että joku tuijottaa minua, ja avaan silmäni. Kuopus nakottaa vieressäni ja katselee kärsivällisesti ruskeilla lautasenkokoisilla silmillään. Äiti sinä heräsit, hän sanoo ilahtuneena. No, niin heräsin, huomenta vain. Niin alkaa päiväni, kaksikymmentä yli kuusi. Pian heräävät muutkin, yön aikana huomattavasti tyhjentynyt ja tervehtynyt miehenikin. Mitä tuhoaan leivät olivatkaan tehneet hänen mahassaan, ne ovat nyt poissa. Rautavatsa mikä rautavatsa, olen aina sanonut hänen olevan sellainen.

Aamupalan jälkeen matka jatkuu taas kohti seuraavaa yöpymisetappia, sekin Puolan puolella Saksan rajan tuntumassa Sublicessa. Tällä kerralla olemme suunnitelleet yöpymiset niin, ettei meidän tarvitse nukkua Saksan puolella, sillä siellä on eniten koronavirustapauksia. Italian koronavirusmääräysten mukaan yöpyminen Saksassa voisi tarkoittaa ongelmia, mutta pelkästään maan läpi ajaminen ei aiheuta mitään rajoituksia tai rajoitteita.

Aamullakin sataa vettä, joten Via Baltica jatkuu yhtä vetisenä kuin mitä se on tähänkin asti ollut. Ihme kyllä, repaleisesta yöstä huolimatta olo tuntuu levänneeltä ja pirteältä. Ja mikä tärkeintä, lapset ovat nukkuneet katkeamattomin unin koko yön. Tästä on hyvä jatkaa matkaa.

Ai niin, ja pysäytettiinkö meitä rajoilla? Puolaan mennessä ei kertaakaan!