Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Avautumaisillaan oleva auringonkukka Haltialan tilalla.

Haltialan tila Helsingissä maanantai-iltana: Auringonkukkia kaikkialla, vihreitä vankkoja varsia, alaspäin laskeutuvia nukkaisia lehtiä, piikkipensaita jotka kutittavat sääriä. Nuppuja, tiukasti kiinni puristuneita vihreitä nuppuja varsien päissä, aurinko valaisee ja lämmittää koko voimallaan mutta nuput näyttävät kuin sanovan: en avaudu, en vaikka kuinka houkutat, en ole vielä valmis enkä halua.

Mutta jotkut ovat jo avautumassa, vastustelu ei auta, keltaista pilkottaa jo ja syvemmältä pelloilta kävelee ihmisiä avautuneita kukkia käsissään. Kyllä, jotkut ovat siis jo auenneet, aika on juuri nyt käsillä. Auringon valo on kaikkialla, silmiä häikäisee minne tahansa katsoo ja kun katkon löytämääni vähän auenneen auringonkukan vartta en aivan tarkkaan näe mistä leikkaan, ja voin vain toivoa ettei tielle osu sormiani.

Ja kuten usein kun näen jotakin oikein kaunista ja lumoavaa, haluaisin osata kirjoittaa siitä. Kun pääsen kotiin, kirjoitan, ajattelen nytkin mutta kumminkin tiedän, ettei siitä mitään tule. Voin kyllä yrittää, mutta en mitenkään saa tätä kaikkea kuvailtua, muuten kuin laimeana heijastuksena todellisuudesta. Uskon sanoihin ja kirjoittaminen on ainoa asia jota osaan tässä elämässä tehdä, mutta on niin paljon hetkiä, joihin sanat eivät ulotu.

Osaisinpa laulaa, niin laulaisin tämän kaiken, ajattelen auringonkukkapellon keskellä. Olen aina halunnut osata laulaa. Miten ihmeellistä se olisi: avata suu ja sieltä tulisi kaunis ääni jolla voida kertoa kaikki se mitä sanoihin ei mahdu eikä taivu.

Mutta kun en osaa niin en voi, ja niinpä tälläkin hetkellä istun tässä kotona terassilla ja yritän kirjoittaa siitä. Auringonkukat ovat terassin pöydällä, aamuaurinko ei vielä osu niihin ja niiden lehdillä on yhä yökastetta, ja ne loistavat aivan keltaisina ja täydellisesti avautuneina kaikki. Olinpa hölmö kun en tajunnut, että turhaan etsin auenneita kukkia pelloilta, olisin voinut leikata niistä minkä vain mukaani sillä maljakkoon päätyessään ne aukeavat nopeasti, yhdessä yössä.

Ikään kuin ne tajuaisivat että niiden varsi on poikki eikä niillä ole enää paljon aikaa, ja siksi ne juovat kaiken veden minkä maljakosta saavat ja avaavat terälehtensä kiireesti ammolleen. Hehkuvat täydellisinä ja avoimina sen hetken, mikä niillä on jäljellä nyt kun juuret eivät enää ole maassa ja nopea lakastuminen on edessä.

Ikään kuin ne tietäisivät, että vaikka loppu on lähellä ja nimenomaan juuri siksi kannattaa avautua, loistaa ja hehkua, ei jättää nuppuun yhtäkään terälehteä vaan kääntyä avoimena aina vaan aurinkoon päin, niinkuin auringonkukat tekevät.

Jos rakastat auringonkukkia, nyt on aika mennä Haltialan tilalle Helsinkiin.  Maanantaina olin siellä siis minäkin. Auringonkukkapellot ovat siellä juuri puhkeamaisillaan kukkaan, ovat ehkä jo puhjenneetkin, ja kukkia saa käydä poimimassa mielin määrin. Mikä paratiisi: maailman kauneimpia kukkia yltäkylläisen paljon aivan ilmaiseksi, eikä kukaan ole tehnyt siitä kaikesta bisnestä.

Niin kauan kuin tällaisia pieniä suuria yltäkylläisyyden ja kauneuden hetkiä elämässä on, siinä on myös toivoa. Ja miten se tavallaan on konkreettisestikin ihan totta. Niin kauan kuin maailmassa on auringonkukkia ja pörriäisiä niitä pölyttämässä, meillä yhä on toivoa. 

Toivoa on, vaikka elämme näitä outoja ja arvaamattomia aikoja, jolloin kukaan ei voi enää olla tulevaisuudesta varma. On monia jotka sanovat että pahimmat ja vaikeimmat ajat ovat vielä edessä eikä meillä ole niistä vasta kuin kalpea aavistus, etenkin täällä Suomen kaltaisessa lintukodossa. Muualla maailmassa laineet lyövät jo eri voimakkuudella, on paljon paikkoja joissa on muitakin ongelmia kuin se että joutuu hikoilemaan kasvomaskissa, rajoittamaan hiukan sosiaalista elämäänsä, jäämään lievästi oireilevan lapsen kanssa töistä kotiin ja voi kauheaa, ehkä jopa jäämään karanteeniin kun palaa etelänlomalta.

Mutta maanantaina auringonkukkapellolla en ajatellut maailman ylle kerääntyviä pilviä vaan sitä, miten ihana illasta olikaan tullut. Ystävä lapsineen tuli hakemaan, nousimme esikoisen kanssa kyytiin ja ajoimme lämpimässä aurinkoisessa illassa. Rämmimme heinien, kamomillasaunioiden, rikkaruohojen ja auringonkukanvarsien seassa, saimme kassin täyteen kukkia ja sääremme täyteen naarmuja, pelkäsimme punkkeja mutta emme kotona löytäneet iholtamme yhtäkään.

Näimme lampaita ja lehmiä ja valkoposkihanhia, ja koko ajan ilma oli hikoiluttavan lämmin vaikka varjot jo pitenivät ja ilmassa oli elokuun illan painavaa, vääjäämättömästä syksystä kertovaa tuoksua. Mistä olet niin raskas, elokuun tuoksu, kaikista niistä kesän muistoistako, joita kannat mukanasi? Vai onko se lähestyvän syksyn pelko, ja tällä kertaa sen mukana suuren tuntemattoman, joka painaa?

Samaa täyteläistä, jostakin määrittelemättömästä raskasta tuoksua on ilmassa näinä elokuun aamuinakin, jolloin avaan ulko-oven ja onneksi usein yhä löydän auringonpaisteen vastassani. Vedän tuoksua keuhkoihini ja siinä on häivähdys jotakin joka tuo mieleeni Rooman. Lämmön joka nopeasti aamulla nousee ja vie yön kylmät varjot mennessään,  jostakin täyden ilman (pakokaasuista, savusta, lämmöstä, kosteudesta?).

Auringonkukat terassin pöydällä loistavat näkökenttäni laidalla vaikken edes katso niihin päin, ja minulla on niiden kanssa hyvä olla. Auringonkukat ovat lempikukkiani, ja jos voisin pitäisin niitä kotini koristuksena vaikka aina. Pidän niistä niin paljon kai siksi, että ne ovat auringon värisiä ja kaikki mikä muistuttaa auringosta, on mieleeni. Mutta ne muistuttavat myös elokuusta, sillä elokuussa ne täällä Suomessa kukkivat, ja siksi niihin liittyy myös aavistus surumielisyyttä. Auringonkukat ovat loppukesän kukkia, viimeisiä loistoja ennen kaiken lakoamista, lahoamista ja maatumista, kesän viimeinen näytös.

Mikä kesä oletkaan ollut! Niin paljon aurinkoa ja valoa, enemmän kuin olisi monenkaan mittapuun mukaan hyväksi (ihosyöpä vaanii ja ihon vanheneminen, muun muuassa). Niin täynnä toivoa vaikean kevään jälkeen, ja ehkä siksi niin ihmeellinen. Sillä toivo on palkitsevin ja paras asia, joka ihmisellä voi olla. Ilman toivoa ei ole mitään, ja sehän keväällä jo nähtiin, että niin kauan kuin toivo koronarokotteen keksimisestä ja karanteeniajan päättymisen lähestymisestä pysyi yllä, kaikesta tuli paljon siedettävämpää. Jos toivo uhkaa kadota, kaikki muukin on vaarassa hävitä ja sitten ollaan jo lähellä loppua.

Onko meillä tarpeeksi toivoa nyt, kun syksy lähestyy ja koronan toinen aalto? Mitä oikeastaan edes toivomme, tiedämmekö sitä itsekään? Varo mitä toivot, usein sanotaan, sillä jonakin päivänä se saattaa toteutua. Ja kun toiveemme ja unelmamme toteutuvat, mitä meille jää? Ei mitään. Pelkkä tappavan tylsä kaiken saavuttamisen tunne jota kukaan ei varmasti haluaisi jos tietäisi etukäteen mitä se on. Saavuttamaton tekee levottomaksi ja toivo toimeliaaksi, se kaikki pitää liikkeellä, saa yrittämään ja olemaan elossa. Mutta jos kaikki on jo saavutettu, mitä teet? Jäät paikoillesi ja yrität turhaan tavoitella sitä kadonnutta tunnetta, jolloin  kaikki mikä sinulla oli kiteytyi sanaan toivo jostakin (paremmasta), jota sinulla ei vielä ollut.

Mietin kuinka elämämme kemia muuttaa rakkauden ystävyydeksi ja kuinka ystävyys rauhoittaa kuolemaa varten. Tämä Jehuda Amihain runon säe piirtyi mieleeni jo kaukaisessa nuoruudessani ja nyt kun ajattelen sitä, se on ihan totta. Jokin meidät täytyy rauhoittaa vanhuutta ja kuolemaa varten, mutta ei se välttämättä ei ole ystävyydeksi rauhoittunut rakkaus vaan todennäköisemmin juuri tulevaisuuden toiveiden häviäminen tai ainakin heikkeneminen. Varsinkin jos kaikki on jo toteutettu: on talot ja autot ja huvipurret ja sijoitusosakkeet. Mitä hyvinvoivempia taloudellisesti olemme, sitä suurempi usein on sisäinen tyhjyys.

Mistähän se mahtaa johtua? Olen pohtinut sitä usein, samoin kuin sitä miksi esimerkiksi itsemurhien määrä on suoraan verrannollinen vaurauteen: mitä vauraampi maa, sitä enemmän itsemurhia. Sotien, vaikeuksien ja katasfrofien keskellä olevissa maissa harvempi haluaa tappaa itseään. Siksikö, koska he puurtavat ja uurastavat itsensä uuvuksiin auttaessaan toisiaan selviämään vaikeista ajoista? Koska heillä on jotain jonka puolesta toimia ja taistella? Koska he unelmoivat paremmasta maailmasta jossa kenenkään koti ei tuhoudu, kukaan ei kuole luoteihin vaan jokainen voisi elää rauhassa rakastamiensa ihmisten kanssa päivä toisensa jälkeen? Koska heillä on toivoa?


Inspiraatiota toivon pohdintoihin kirjoituksessa on antanut Mark Mansonin kirja Kaikki menee päin helvettiä. Nurinkurinen kirja toivosta. (Atena 2019)