Koti-ikävä ja kaukokaipuu - minne kaipaan, miksi kaipaan?

Oma mökkiranta, paratiisi maan päällä? 

Lapsi on kaverilla yökylässä. Yleensä se menee ilman ongelmia, koskaan ei ole tarvinnut kesken yön kotiin hakea. Hyvä jos hyvänyönviestin muistaa äidille lähettää. Vastaa omaani ehkä vasta aamulla.

Mutta nyt alkaa tulla viestejä. Mitä teette juuri nyt, oletko muistanut tallentaa lempisarjani (Italian kanavilta tuleva jota ei suomalaisista nettitelevisioista näe)? Niistä viesteistä tiedän, että hänellä on ajatukset kotona. Ehkä jopa koti-ikävä.

Joskus se varmasti jokaiselle lapselle tulee. Ensimmäisten yökyläilyjen aikaan esikoinen kerran tuotiin puolenyön aikaa kotiin naapurista kaverin luota, koska uni ei ollut tullut. Keskimmäinen ei vielä edes halua ajatella, että nukkuisi ilman vanhempia muualla kuin kotona, koska sitten tulisi niin ikävä teitä.

Koti-ikävä, mitä se on? Kauheaa kaipuuta saada olla kotona, juuri nyt enemmän kuin milloinkaan. Siellä ne muut varmasti tekevät kaikkea mukavaa, ja kuinka ihanaa olisi juuri nyt saada olla äidin tai isän kainalossa ja viettää aikaa sisarusten kanssa. Tietoisuus siitä että seuraavana päivänä jo voi, ei auta ollenkaan. Juuri nyt pitäisi saada olla. Juuri nyt.

Ja itku tulee vaikkei haluaisi. Tunne vyöryy yli eikä sitä sitten enää mikään pidättele. Haluan kotiin!

Alussa mainitsemallani kerralla lapsi pysyi yökylässä aamuun asti, vaikka illalla kaihoisia viestejä lähettikin. Hän oli siis kestänyt olla tunteen kanssa, se oli ehkä mennyt ohi tai järki oli saanut sen kaikkoamaan.

Olen onnellinen siitä, että lapseni yökyläilee niin reippaasti. Yökyläily on lapsuuden jännimpiä ja hauskimpia seikkailuja, napanuoran ensimmäiset kunnon venytykset. Odottaminen, kyläkassin pakkaaminen, leikit ja iltapalat vieraassa paikassa, patjat lattialla, kikatukset ennen nukahtamista. Vieraan kodin yöäänet, hiljaisuus ja pimeys joka on erilaista ja jännempää kuin kotona. Helpottava tietoisuus siitä, että kun aamu koittaa, olen selvinnyt tästä ihananjännittävästä yöstä ja pääsen kohta kotiin.

Mutta on maailmassa muitakin kauniita mökkirantoja. Postauksen
kuvituksena muutama niistä Päijänteeltä ja Saimaalta.

Näin ainakin itse muistan niistä harvoista yökyläkokemuksista, joita minulla lapsena oli. En yökyläillyt kovin usein, mielummin kutsuin kavereita meille. Olisin kyllä halunnut mennä minäkin yöksi kaverille, mutta pääkoppani taisi olla aivan liian monimutkaisesti ajatteleva sellaiseen. Haaveilin olevani reipas kuten muutkin, mutta tiesin liian hyvin ettei minusta olisi siihen. Yölliset  kuoleman- ja helvetinpelkoni sekä niiden aiheuttama pahoinvointi oli paljon helpompi hallita kotona kuin vieraassa paikassa.

Sitä paitsi minulle olisi iskenyt niin kova koti-ikävä, tiesin sen. Siitä minulla oli kokemusta jo silloin, kun äitini pakotti minut hiihtoleirille kanssaan ja kärsin joka hetki siellä koti-ikävästä. Olisin tehnyt mitä vain jotta olisin voinut olla kotona sisarusten ja isän kanssa, seurata heidän kanssaan talviolympialaisia jotka juuri olivat meneillään. Soitin heille iltaisin leirikeskuksen yleisöpuhelimesta ja kuulin kuinka he hurrasivat suomalaisille, ja minusta tuntui että minua särki fyysisestikin joka paikasta koska en voinut olla heidän kanssaan.

Koti-ikävää olen tuntenut aina. Siksi en ole kai tästä lapsuudenkodistani mihinkään päässyt vaan asun yhä täällä. Joskus mietin, mihin koti-ikäväni oikein kohdistuu. Onko se todella se talo jossa olen kasvanut, vai onko se jotain muuta? Ihmiset talossa, tietenkin, hehän sen kodin tekevät eivätkä seinät. Mutta mihin loppujen lopuksi kaipaan kun kaipaan kotiin? Jospa se onkin pohjaton turvallisuudenkaipuuni, joka siinä ajatuksiani ohjailee?

Mutta toisaalta sama selittämätön, hahmoton kaipaus minulla on muuallekin, jonnekin jota nimenomaan en yhdistä mihinkään turvalliseen ja tuttuun. Vaikka olen erittäin kiinnittynyt ja kiintynyt juuriini, olen myös aina haaveillut lähteväni jonnekin. En oikein itsekään tiedä minne kaipaukseni kohdistuu, en osaa nimetä sitä.

Lukioaikoina haaveilin Uuteen-Seelantiin lähdöstä, ihan vain siksi koska se oli niin kaukana ja siellä asui kiivi-lintuja. En kuitenkaan lähtenyt, sillä en ollut tarpeeksi rohkea enkä saanut juuriani irti.

Myöhemmin haaveilin ja suunnittelin lähteväni Nepaliin ja Intiaan, minulla oli lentoliputkin jo mutta sitten en kuitenkaan lähtenyt. Jälleen kerran juureni pitivät minut paikoillaan ja rohkeuden puute ja tällä kertaa myös se, etten halunnut aiheuttaa pettymystä läheisilleni. He pelkäsivät lähtemistäni vielä enemmän kuin minä. (Lue aiheesta teksti Jos ei lähde, voi katua loppuelämänsä)

Sen jälkeen en ole uskaltanut edes yrittää lähteä kovin kauas. Eurooppa riittää minulle, sanon aina ja se on ihan tottakin. En pidä pitkistä lentomatkoista enkä usko selviäväni erilaisessa ilmastossa ja erilaisen hygieniatason maassa kovin hyvin. Kehoni ei ole koskaan ollut kovin vahva, sairastelen ja vatsani on herkkä, selkäni on nuoresta asti ollut kroonisesti kipeä (paitsi nyt tänä kesänä ensimmäistä kertaa vuosikausiin, ihmeiden ihme), joskus ajattelen että vain mieleni voimalla pidän kehoni kasassa ja kun mieleni voimat loppuvat, saan kaiken kerralla: syövät ja sydänkohtaukset, skolioosit ja sokeritaudit.

Nykyisin ajattelen myös, ettei liika matkustaminen ole hyvästä ympäristön kannalta, vaan kaikki mikä hillitsee turhaa huvimatkustamista, on hyvästä.

Mutta aina mieleni pohjalla kimaltelee jotain, jokin outo ja selittämätön toive päästä jonnekin, nähdä jotakin mitä en ole vielä nähnyt. Tiedän että maailma on täynnä hätkähdyttävän kauniita paikkoja, maapallon kauneus on loppumaton ja jos voisin, näkisin mielelläni Himalayan, Niagaran putoukset, Australian hiekkarannat, Grönlannin jäätiköt, Libanonin seetripuut, Kenian savannit ja leijonat jotka niillä juoksevat, Tenochtitlánin ja Mayojen pyramidit ja ne Uuden-Seelannin kiivit.

Mutta löytyykö se mitä etsin, tästä maailmasta? Vaikka näkisin kaikki maailman maat ja paikat, loppuisiko kaukokaipuu sittenkään?

Ja vielä: miksi pelkään niin paljon lähteä, että aina kuitenkin jään? Kun olin vähän alle parikymppinen, liimasin huoneeni oven ulkopuolelle, ulko-oven suuntaan muumiaiheisen postikortin, johon oli painettu yksi Tove Janssonin iki-ihanista viisauksista:  On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Joka kerta kun lähdin kotoa, näin tuon kortin edessäni ja sitten vuosien myötä tuli hetkiä,  joista aiemmin tekstissä jo olenkin maininnut, jolloin sen sanoma suorastaan kidutti minua sisältäpäin.

Nyt koronavuonna lähtemiseen ja jäämiseen on tullut täysin uusi, nykysukupolvellemme ennenkokematon merkitys. Enää ei välttämättä edes voi lähteä, vaikka haluaisi. Ja toisaalta voi joutua lähtemään, vaikka vähän pelottaisikin. Kuten me suunnittelemme Italiaan pian lähtevämme, suuntaavamme ennalta-arvaamattomaan ja muuttuneeseen Eurooppaan jonka rajat ovat yhtäkkiä muuttuneet näkyviksi ja rajanylitys asiaksi, jonka pienikin flunssanpoikanen voi muuttaa mahdottomaksi.

Ja miten nurinkurista se on, että toisaalta juuri nyt kun rajat ovat erityisesti Euroopan ulkopuolelle kiinni tai ainakin rajoitetusti auki, kaukokaipuuni tuntuu olevan suurempi kuin koskaan. Juuri nyt haluaisin sen tehdä, lähteä. Nähdä Bryce Canoyin ja Galapagossaaret, Etelämantereen raidalliset jäävuoret, Taj Mahalin Intiassa, Istanbulin Hagia Sofian ja Talvipalatsin Pietarissa.

En tiedä tulenko koskaan näkemään elämässäni näitä paikkoja oikeasti. Tuskin, sillä vaikka jostain ihme syystä tilaisuus tulisikin, en todennäköisesti -niin juuri, huoh - todennäköisesti en uskaltaisi lähteä. Saattaisin innostua ja ehkä vähän jopa suunnitella, mutta sitten palaisin takaisin siihen mitä aina olen ollut, ihmiseksi joka pelkää pitkiä lentoja ja kaukaisia paikkoja ja jolle riittää Eurooppa (jossa toki runsaasti kauneutta ja nähtävää täälläkin).

Ihailen edesmennyttä setääni, joka eli koko elämänsä erakkomaisissa olosuhteissa pienellä paikkakunnalla eikä koskaan käynyt missään. Näen kaiken televisiosta, hän tapasi sanoa. Ei minun tarvitse mihinkään matkustaa. Ja hän oli ihan oikeassa, televisiosta tosiaan näkee nykyään kaikki maailman kolkat.

Setä tosin eli harvinaisen kauniilla paikalla järven rannalla, maailman kauneimmalla, näki edessään joka aamu maiseman jonka voisi hyvillä mielin liittää listaan Vietnamin Halon Bayn, Filippiinien El Nidon,  Slovenian Bled-järven ja muiden maailman kauneimpien vesimaisemien kanssa. Sellaisessa paikassa asuminen on etuoikeus, joka saattaa hyvinkin tehdä tarpeettomaksi minnekään muualle matkustelun. 

Viime vuosina nostalgiani eli koti-ikäväni (nostalgia tulee kreikan sanoista nòstos, "kotiinpaluu" ja algía, "tuskaisuus") kohdistuukin tuohon sedän asuinpaikkaan, jossa nyt asuvat toiset, vieraat ihmiset eikä paikka ole enää entisellään. Ja vaikka se maantieteellisesti on lähellä ja omalla mökillä käydessäni olen suorastaan sen vieressä, pelkästään kanavan ja metsänkaistaleen päässä, on siitä käytännössä tullut minulle tuhansien kilometrien välimatkan päässä oleva, saavuttamaton kaukokohde. Paikasta on tullut yhtä aikaa koti-ikäväni ja kaukokaipuuni symboli, jonka ajatteleminen täyttää mielen yhtä aikaa surulla ja miellyttävällä kaiholla - nostalgialla.

Kun tämän kesän mökkiviikollamme koiranhaukunkantaman päässä sedän asuintalosta katselin oman mökkirannan maisemia, tajusin kuitenkin jotakin oleellista: On tämä meidänkin mökkiranta kaunis, ainutlaatuinen, maailman kaunein. Koska olen täällä rakkaitteni kanssa. Tämä on paikka jonne haluan rakastamani ihmiset viedä, sinne rakkaitteni kanssa ja takia mennä, ja siinä sivussa paikka maalautuu juuri siksi mikä se on: maailman kauneimmaksi, paratiisinomaiseksi ympäristöksi jossa on etuoikeus saada käydä ja elää. Eikä siellä tunnu sen enempää koti-ikävää kuin kaukokaipuutakaan. Siellä olen kotona. Kuten tässä laulussa lauletaan: olemme eksyksissä, tule kotiin kanssani. Pidän tästä laulusta hyvin paljon.