Muumifilosofiaa ennen Roomanmatkaa - Muumit 75 juhlanäyttely Kansallismuseossa

Meri myrskyää ja Mörko möllöttää Kansallismuseon Muumit 75 vuotta -juhlanäyttelyssä.

Jos pitäisi valita jotain oikein suomalaista, saattaa hyvin olla että ensimmäiseksi mieleeni tulisi - muumit. Ehkä myös sauna, sisu ja Sibelius, mutta johtunee elämänvaiheestani pienten lasten äitinä, että muumit kiilaavat tämän listan ihan jopa kärkeen.

Tosin muumien tenho piilee siinä, etteivät ne ole vain lastenhahmoja. Kaikkea muuta. Olen tosin ehkä harvinaisen lapsellinen aikuinen, mutta tykkään yhä katsella muumi-piirrettyjä (niitä vanhoja, uudesta versiosta en pidä lainkaan), muumi-pehmot ovat mielestäni ihania ja keräilen muumilusikoita, niitä reunoiltaan maailman pehmeimmin muotoiltuja teelusikoita joilla on nautinnollista lusikoida cappuccinovaahtoa.

Mutta ennen kaikkea olen rakastunut muumifilosofiaan, olen aina ollut. Olen täällä blogissa kertonutkin lempilauseestani, jota nuoruudessani ja varhaisaikuisuudessai katselin eteisen seinään kiinnitetystä postikortista joka kerta kun lähdin ulos - tai olin lähtemättä:

On niitä jotka lähtevät ja toisia jotka jäävät. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa eikä koskaan saa antaa periksi. 

Sitten on kaikkia niitä muitakin kimaltavia lauseita, joita Tove Janssonin kirjoista mieleeni on jäänyt. Ihastukseni oli suuri, kun eilen suuntasimme lasten kanssa Kansallismuseon Rohkeus, rakkaus, vapaus! Muumit 75 vuotta -juhlanäyttelyyn ja näin sen seinät - täynnä muumifilosofiaa!

Näyttely on auki 28.2.2021 asti, ja pitkällisen pohdinnan jälkeen uskaltauduimme sitä katsomaan pari viikkoa sen avautumisen jälkeen.

Käsidesejä oli ovensuussa tarjolla ja näyttelyn sisäänpääsyn ihmismäärää rajoitettiin. Se toi pientä turvallisuuden tunnetta, vaikka toki jokaisessa sisätilatapahtumassa on tätä nykyä riskinsä. Sydän vähän vapisten päästin lapseni tutustumaan näyttelyn hämäriin, tunnelmallisiin, herttaisiin ja jännittäviin huoneisiin, Muumilaaksoon pienoiskoossa kaikkine tärkeimpine yksityiskohtineen, jotka jokainen muuminsa lukenut tietää ja tuntee. 

Tuolla on kaivo, johon Niiskuneiti katseli ja säikähti nähdessään puistonvartijan kasvot kuvajaisessa (tuonko kanssa joudun naimisiin!) ja tuolla Nuuskamuikkusen, ikuisen matkaajan mutta myös uskollisen palaajan teltta, tuolla taikurin hattu (sinne mahtuu monta lasta sisään, he ketkä uskaltavat...), tuolla sininen satupallo joka hohtaa yhtä salaperäisenä ja yksinäisenä kuin se hohti Muumilaakson marraskuussa jossa ystävät saapuivat Muumitaloon odottamaan muumiperhettä, tuolla satumainen, haluttu ja himoittu smaragdi ja tuolla Muumimamman laukku (vihdoinkin selviää, mitä kaikkea siellä on sisällä), tuolla metsä joka on juuri niin synkkä ja pelottava kuin sen Nyytin mielestä oli. Kelluva teatterikin näyttelystä löytyy ja sinne pääsee ihan oikeasti sisälle.

Sitten on tietenkin meri! Kokonainen huone merta, tyrskyäviä aaltoja, lokkien kirkunaa, kerääntyviä ukkospilviä ja salamoita, jyrinää. Hattivatit soutavat myrskyn poikki,  samoin meriseikkailulla oleva muumiperhe, kalastusalus...

Huoneen täyttää luoto jonne lapset voivat kiivetä ja jonka kivillä aikuiset istua, tästä huoneesta on riskinä tulla lasten temmellyskenttä elleivät aikuiset pidä varaansa ja muista hillitä menoa. Milloin muulloin sitä pääsee nostelemaan suorille käsille vesimelonin kokoisia kiviä, kiipeilemään muumimeren rantakallioille ja laskemaan siellä liukumäkeä? Näkemään jättimäisen Mörkön ihan läheltä? Olemaan keskellä ukkosmyrskyä, joka vetää pienimmät lapset oikeasti vähän vakavaksi?

Viimeinen muuminäyttelyn huone keskittyy talveen, ja sielläkin on lapsille erityisen hauska yksityiskohta eli "lumi"rinne, jota pitkin voi laskea alas ja jonka päällä pomppia. Seinillä sataa lunta ja katossa välkkyvät revontulet, vitriinissä loistaa joulukuusi ja tunnelma on hämyinen ja salaperäinen juuri niin kuin se on Muumilaakson talvessa. Ja siinä hetkessä kun Muumipeikko avaa silmänsä lumenpeittämän Muumitalon hiljaisuudessa ja lähtee kokemaan talven ihmeitä. Hämärää kylmää, Mörön valtakuntaa. Hiljaisuuden ja meditaation, sisäänpäinkääntymisen ja itsensä tutkiskelun aikaa, sitä jota talven pitäisi kaikille olla ja jonka Tove Jansson oivallisesti ymmärsi jo kauan sitten.

Parasta näyttelyssä minulle olivat kuitenkin seinille maalatut mietelauseet. Kaikkea oivallista ja ihanaa ja osuvaa, mutkatonta ja kaikenselittävää muumifilosofiaa jonka mukaan elettäessä koko maailma olisi täydellinen paikka. Täydellinen. 

Jälkikäteen oli hyvä mieli, että uskalsimme käydä katsomassa näyttelyn ennen Rooman-matkaa. Oli ihastuttavaa saada tuttu museojengi taas kasaan, lapset olivat näyttelystä innoissaan ja niin me aikuisetkin. Kansallismuseon portaita ylös suorastaan kirmattiin.

Näyttelystä sai myös mukavan, myönteisen tuulen huomenna alkavaan Euroopan-ylitykseen. Kyllä me siitä selviämme hyvin ja hienosti, tulkoon mitä tahansa vastaan, muumifilosofian avulla. Olemmehan me perhe, emme ehkä yhtä harmoninen, rento ja leppoisan yhteenhitsautunut kuin muumiperhe, mutta toivottavasti edes jotakin sinne päin. Muumilaakso eli koti on paikkamme, mutta nyt on aika lähteä meriseikkailulle kohti Majakkaa, ja aivan kuten muumitkin, mekin palaamme sitten joskus syksymmällä, toivottavasti ennen muumeja eli marraskuuta kuitenkin!

Matkaamme voi seurata täällä blogissa sekä Instagramin puolella @ferrante_anna