Poikkeusajan automatka Italiaan: mitä kolmilapsisen perheen täytyy pakata mukaan?

Normaalioloissa tästä tulisi iloinen postaus pakkaamishulinoista, jotka kodissamme ovat nyt käynnissä. Kun kolmilapsinen perhe koirineen lähtee autolla Italiaan, mukaan tarvitaan nimittäin paljon asioita! Muistettavia asioita on niin paljon, että ystäväni ovat suositelleet muistilistojen kirjoittamista.

Hellevaatteita totta kai, Roomassa odottavat noin 30 asteen lämpötilat noin syyskuun aluksi. Sitten tarvitaan iltoja varten pitkähihaista. Paluumatkaa varten lämpimiä syysvaatteita. Hotellikassiin kaikki neljän päivän reissuun tarvittava, ettei tarvitse aukoa isoja matkalaukkuja kesken matkan. Kenkiä eri tarkoituksiin: rannalle, kaupungille, helteeseen ja syyssäähän.

Lääkkeitä ja voiteita ja sidetarpeita, kaikkea mihin nyt matkalla pitää aina varautua. Lapsille lelut, jota ilman he eivät pärjää eli ne tärkeimmät. Matkalle runsaasti viihdykettä, muun muuassa kaikki omistamamme ääntä pitävät kirjat kuopusta varten (lintukirjat ovat ykkösjuttu, ja siksi automatkoillamme usein laulavatkin linnut ja se on ihanaa). Vesipullot, mukit ja nenäliinat. Ja näinä aikoina erityisesti: käsidesit, desinfiointipyyhkeet ja kasvomaskit. Nyt niiden käyttö toden teolla alkaa, koko perheelle. Tähän astinen on ollut pelkkää harjoittelua täällä löyhien maskisuositusten maassa.

Koiralle ruuat ja passi. Ihmisten ruuat ja passit. Varsinkin eväspuoli on nyt mietittävä tarkkaan, sillä haluamme mahdollisimman vähän mennä tauoilla sisätiloihin. Kaikki säilyvä eväs (mm. keksejä, banaaneja, kirsikkatomaatteja, herneitä, tietysti oliiveja) otetaan kotoa mukaan ja ensimmäisen ajopäivän lounaskin kylmälaukkuun.

Siitä haluaisin kirjoittaa. Haluaisin kertoa, kuinka kotimme on täynnä matkalaukkuja ja kasseja, tuolinnojat pullollaan vaatteita, eteinen kaapista vedettyjä kesäkenkiä jotka odottavat päätymistään laukkuihin.

Haluaisin kertoa kuinka olemme täynnä matkallelähdön intoa ja iloa, kuinka olemme odottaneet tätä jo kauan emmekä nyt malttaisi odottaa näitä viimeisiä päiviä jotka vielä pitäisi kuluttaa ennen kuin voimme startata pihasta kohti tietä joka vie kauas, kauas, kauas...

Niin usein se vuoden mittaan kutittelee, tiellelähdön kaipuu. Vaikka joka kerta matka on raskas, se on pitkä ja tuskastuttavakin, ainaista istumista päivästä toiseen, ruuhkia ja stressiä siitä, ehtiikö illalla ajoissa hotellille, niin että jossakin vaiheessa aina tulee hetki jolloin ajattelee ettei koskaan enää tätä, yhtä varmaa on sekin että ennemmin tai myöhemmin tie alkaa taas kutsua.

Riittää että näkee rekkoja lähialueen teollisuusalueella tai muistaa jonkun muiston, esimerkiksi lehmän juoksemisen tien yli tai haikaranpesän sähkötolpan päässä (kuten Via Balticalla), tai sitten näkee televisiossa leveän joen kirmaavan eteenpäin autotien viertä (kuten Pohjois-Italiassa), niin se saattaa vallata kokonaan mielen: halu lähteä autolla Italiaan.

Nyt me olemme aivan pian niin tekemässä, pakkaaminen on kiivaimmillaan ja matkasuunnitelmat tehtynä, liput ja hotellit varattuna. Normaalioloissa kirjoittaisin, kuinka onnellisia siitä olemme ja täynnä kuplivaa jännitystä. Kuinka mietimme matkaevästä ja -tekemistä, onko tarpeeksi puuhavihkoja, mustikkakeksejä ja musiikkia mukana, muistammeko varmasti ottaa kaiken tarpeellisen, alussa luetellut lisäksi esimerkiksi kiikarit (lintujen ja vuoristomaisemien lähempää tarkkailua varten), oman tabletin jokaiselle lapselle (jossakin vaiheessa matkaa tulee varmasti kinaa siitä, mitä piirrettyä katsotaan) ja juuri sen täydellisen cd:n Alppien ohitusta varten (eli jotakin oikein majesteettista).

Mutta koska emme ole normaalioloissa, kaikki on vähän toisin. Intoa matkaan toki on mutta ei samanlaista, ja sitä varjostaa moni asia. Kaikenlaista mitä ei olisi vielä edellisenä automatkakertana kaksi vuotta sitten osannut kuvitellakaan. Kuten ne maskit ja käsidesit. Ja että nyt matkustusasiakirjoihin on lisättävä Italiassa vaadittava autocertificazione, netistä tulostettu ja täytetty lomake, josta on käytävä ilmi maat joiden läpi on matkustanut.

Lisäksi lomakkeessa on vakuutettava, että tuntee Italian koronatilanteen ja määräykset (tunnemmeko ne todella kaikki, en todellakaan tiedä mutta allekirjoitettu on) Pysäytetäänkö rajoilla? Mitä jos jollekin meistä tulee matkan aikana kuume tai yskä? Mitä jos rajat menevät kiinni? Voimmeko jäädä jumiin jonnekin Puolaan ja joutua ties vaikka mihin karanteeniin? Katsotaanko meitä kieroon kun ilmestymme näkyviin FIN-tunnus autollamme Latviassa, Saksassa, Itävallassa? Mitä nuo oikein matkustelevat, tähän maailmanaikaan, pysyisivät kotona.

Niin, mitä ihmettä me oikein matkustelemme, tällaisena aikana? Emmekö tunne suosituksia, emmekö välitä niistä vai olemmeko vain itsekkäitä, juuri sellaisia kuin kaikki ne muut jotka ottavat oikeudekseen lähteä rantalomalle Espanjaan vaikka kaikkien pitäisi nyt pysyä kotona.

Puolustaudun sillä, että emme ole huvimatkalla vaan menossa sukuloimaan, mutta onko sekään loppujen lopuksi mikään oikeutus? Meneekö meidän halumme ja oikeutemme nähdä rakkaitamme maailmanlaajuisen yhteisen hyvän edelle? Onko itsekästä mennä tapaamaan isovanhempia, kun koronavirus levitessään uhkaa eniten nimenomaan iäkkäitä ihmisiä?

Nämä ajatukset ja kysymykset yhdessä matkantekoon liittyvien epävarmuuksien kanssa varjostavat matkavalmisteluja ja tekevät kaikesta vähän epävarmaa ja painavampaa kuin se tavallisesti olisi. Silti tunnen iloa kun valitsen ja pakkaan lasten vaatteita, kun mietin mitä kaikkea Italiassa teemme ja miten ihanaa nähdä pitkästä aikaa rakkaita läheisiä.

Tai kun mietin mitä hameistani otan mukaan ja niistä hienommista mekoista, joiden käyttö Suomessa tuntuu liioittelulta kaikkialla muualla paitsi häissä, mutta joita Italiassa käytän aivan arkisissa tilanteissa. (Lue aiheesta viime kesän teksti Lomaltapaluu: hyvästit hikoilulle, hienoille vaatteille ja kääntyville päille - ja mille kaikelle muulle?)

Olen iloinen siitä, että osaan kuitenkin nauttia tästä hetkestä, tutusta valmistelusta moneen kertaan tehdylle automatkalle joka nyt tullaan tekemään oudossa, uudessa maailmantilanteessa. Mikään ei ole entisellään, edessä on tuntematon tie ja uudelleen kohonneet rajat, ja kuten aina uuden edessä, jännitys kipristää vatsassa ja ajoittain jopa pieni pelko.

Mutta samalla tunnen ja tiedän, että tälläkin matkalla meitä kuljettaa suurempi voima. Kun lähdemme, ystäviemme ja läheistemme ajatukset ja siten myös tietty läsnäolo seuraavat mukanamme, meille on toivotettu hyvää ja turvallista matkaa niin monta kertaa että jos jokainen niistä olisi tarra autossamme se olisi aivan niiden peitossa.

Ja ehkäpä kaikkein tärkein asia, joka mukana pitää pakata ja jota matkalla tarvitaan, on kyky joustaa ja varautua odottamattomaan. Säilyttää rauhallisuus, pitää itsensä hyvin ravittuna ja levätä mahdollisimman hyvin, muistuttaa itseään että tuli mitä tuli, mielenkuohut kuten hermostuminen eivät tilannetta paranna. Vaikka sitten seisottaisiin jonossa rajalla, kuume kohoaisi ja karanteeni uhkaisi.

Lue Italiaan autolla matkustamisesta myös esimerkiksi teksti: Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin