Puolenyön pihajuoksut ja lounasajan aamupalat. Kuinka kääntää lasten kesärytmi taas normaalirytmiin?

Tämä ihastuttava ostoskassi pitää sisällään osuvan elämänviisauden.

Ilmiö vahvistui kesän edetessä vaivihkaa: puoli kymmenestä tuli kymmenen, sitten yksitoista. Eräänä iltana huomasin että kello lähestyy jo puoltayötä mutta lapset juoksevat silti kuka missäkin, yksi hiekkalaatikolla, toinen trampalla, kolmas muissa leikeissä.

Mitä on tapahtunut tiukkisäidille, joka pitää kiinni kello yhdeksän nukkumaanmeno-
ajasta kuin se olisi hänen tärkein tehtävänsä vanhemmuudessa? Aikaisemmin olin sellainen äiti. Jos rytmi valui kohti kymmentä, iski ahdistus ja pelko siitä, että seuraava päivä on pilalla kun lapset eivät saa tarpeeksi unta eikä äiti tarpeeksi omaa aikaa illalla.

Esikoisen ja toisenkin lapsen kohdalla rytmistä kiinni pitäminen tuntui kaikkein tärkeimmältä. Kun kolmas syntyi, oli mukaan tullut jo niin paljon rentoutta, ettei pienistä rytmin heilahduksista enää seurannut minkäänlaista ahdistusta. Nukkuvat sitten kun nukkuvat! Vuosien myötä asiaa oli auttanut myös (pakko)sopeutuminen italialaiseen elämänrytmiin Rooman-lomilla, jolloin lasten mukanaolo ystäväkutsuilla ja ravintolaillallisilla puoleenyöhön asti ja myöhempäänkin on ihan arkipäiväistä. En ole vielä tavannut italialaista vanhempaa, joka ahdistuisi siitä jos lapset välillä valvovat myöhään.

Mutta tänä kesänä on lähtenyt ihan lapasista! Lapsemme menevät joka ilta nukkumaan yhdentoista, kahdentoista kieppeillä, he heräävät myöhään ja viimeinen saattaa lopetella aamupalaa lounasajan lähestyessä, eikä ilmassa ole mitään merkkejä että tilanne olisi muuttumassa vaikka koulujenalku jo uhkaavasti pukkaa päälle.

Kolmevuotias kuopus sentään onneksi useimmiten simahtaa totutun rytminsä mukaisesti yhdeksän, kymmenen aikoihin, on onneksi niin fiksu että sanoo itse olevansa väsynyt ja sitten jompi kumpi vanhemmista tajuaa viedä hänet nukkumaan.

Kaksi vanhempaa, eskarilainen ja kymmenenvuotias sen sijaan keikkuvat valveilla vielä kauan sen jälkeen. Ja kyllä, monesti myös kolmevuotias kirmaa heidän mukanaan yli totutun nukkumaanmenoaikansa. Useina iltoina yhdeksän jälkeen heille tulee inspiraatio leikkiä ulkona eläinleikkiä, johon kuuluu kaikenlainen juokseminen ja riehuminen takapihalla niin pitkään kun on valoisaa.  He pukevat leopardinkorvansa ja -häntänsä ylleen ja sitten heistä tulee eläimiä, äänineen kaikkineen. Toivottavasti naapurissa ei yritetä jo nukkua, olen monena iltana miettinyt mutta en ole raaskinut heitä komentaa sisäänkään, kun siellä todella on kaikki se ihana kesäillan valo.

Ajattelen pitkää pimeää talvea jolloin pimeys ahmaisee kaiken elämän ja liikkeen uumeniinsa kolmelta iltapäivällä, ajattelen sitä pimeyttä ja menen itsekin ulos terassille illan valoon, kuuntelen lasten leikkien ääniä takapihalta ja tajuan, että näistä hetkistä tulen elämään sen pitkän pimeän talven, joka taas kohta tekee tuloaan. Nytkö muka pitäisi nukkua, lasten tai aikuisten? Todellako nämä valoisat kesäillat pitäisi tuhlata nukkumiseen?

Myöhäinen aamupala vai aikainen lounas? Joka tapauksessa kesällä se syödään ulkona!

Ongelma tietenkin piilee siinä, että pian koulut alkavat ja lasten unentarve on mikä on. Pian he eivät voi nukkua aamukymmeneen ja tuskin edes kahdeksaan. On herättävä pimeään ja lähdettävä reppu selässä ulos kirpeään syysaamuun joka kohta muuttuu pimeäksi talviaamuksi, ja kesän valo ja lämpö on pelkkä kaukainen muisto.

Miten saan nämä nassikat jättämään leopardinkorvansa ja -häntänsä kaappiin ja pysymään sisällä, kun pitäisi illan tietovisan jälkeen (Reazione a catena, Italian Rai uno -kanavan jokailtainen sanaleikkiohjelma jota tapaamme katsoa) aloittaa totutut eläinleikit ja pihajuoksut?

Miten saan heidät lopettamaan leikkinsä ja piirrustuksensa, kun he kymmeneltä illalla saavat siihen inspiraation? Miten selitän heille, että nyt täytyy mennä nukkumaan, arki alkaa ja yhteiskunta on suunniteltu siten, että lapset eivät voi valvoa myöhään sillä heidän on herättävä aikaisin aamulla (eikä aikuistenkaan pitäisi valvoa myöhään, sillä myös heidän on herättävä aamulla aikaisin mutta he eivät itse aina ymmärrä sitä).

Kesäpäivät ovat leikkimistä ja tutkimista varten.

Miten selitän heille, että elämä on kaunis mutta lyhyt ja sen jokaisesta hetkestä pitäisi osata nauttia, jokaisesta leikin hetkestä ja kesäillasta, täytyisi pitää hauskaa kun vielä voi, mutta että valitettavasti ympäröivä maailmamme usein estää meitä niin tekemästä ja kaikki päättyy aikanaan, myös kesä ja sen valo?

Viimeistä asiaa en tietenkään heille edes yritä selittää, heidän ei tarvitse tietää sitä vielä, mutta unirytmijutun joudun kyllä selittämään ja rytmin kohta myös siirtämään. Mutta onneksi vielä ovat nämä viimeiset loman päivät jolloin iltaleikit ja lounasajan aamupalat voivat jatkua!

Todennäköisesti aloitamme rytmin siirtämisen ensi viikolla. Ja jos emme aloitakaan, niin luotan siihen että viimeistään lyhyet yöunet tekevät tehtävänsä; lapsi kyllä nukkuu kun on väsynyt. Jos muutamana aamuna joutuu heräämään ennen kahdeksaa puoleenyöhön valvomisen jälkeen, niin ihan varmasti alkaa "normaali" rytmi taas löytyä, se minkä yhteiskunta on normaaliksi rytmiksemme määritellyt.

Aamulla valo herättää mutta vielä väsyttää. Onneksi kesällä voi jäädä
petiin pötköttämään niin pitkään kuin haluaa!

Uskon siihen, että kun illat pimenevät ja arki imee meidät taas kuiviin, niin unihalut illalla alkavat kaikille tulla aikaisemmin. Niin se vain menee, vallattominkin kesän ja valon aika päättyy aikanaan ja ihmisen on taas palattava ruotuunsa, sorvin ääreen, kahlaamaan läpi kouluputkea. Suorittamaan elämää jota ei ole suunnitellut eikä välttämättä edes halunnut vaan se on määritelty meille ulkopuolelta eikä vaihtoehtoja kovin paljon ole, pelkkiä pieniä variaationmahdollisuuksia.

Mutta missä voi varioida, siellä varioin, tarkoittaapa se sitten vaikkapa myöhään valvomista kesän valoisina iltoina ja öinä. Kun ei tarvitse herätä aikaisin aamulla, kun on hetken ajan arjesta vapaa. Kun voi juosta pihalla ja leikkiä leopardia ja katsella taivaan pilviä ja pääskysiä eikä ole mikään kiire nukkumaan eikä mihinkään muuallekaan. Vaan elämä ja kaikki sen onni on tässä, käsissäni ja kaikessa mitä ympärilläni näen.