Toinen aalto, toinen mahdollisuus?

Aurinkoon voi katsoa paljailla silmillä vain, jos pilvet sen osittain peittävät. 

Kesä on ollut kuin uni, kaunis, aurinkoinen ja lämmin. Ehkä ei joka päivä tai sitten ne sateet ovat vain unohtuneet, koska auringosta, lämmöstä ja vapaudesta on nauttinut niin paljon.

Tai ehkä sittenkin kesä on ollut kuin painajaisesta herääminen: se mitä aiemmin oli ja keväällä tapahtui, oli vain pahaa unta. 

Olen kesän mittaan koko ajan ajatellut, että tämä on välirauhan aikaa. Ei se ohi ole, sellainen virus kuin SARS-CoV-2 ei voi vain hävitä yhtäkkiä vaikka itse Amerikan presidentti sellaista lupailee. Virukset vaimenevat kesäksi ja leviävät syksyä kohden taas uudelleen, niin se menee influenssan ja neljän muun ihmiskuntaa kiertävän koronaviruksen kanssa ja suurella todennäköisyydellä menee tämän uudenkin.

Mutta kun nykyään käy vaikka kaupassa, huomaa etteivät ihmiset enää muista pitää etäisyyttä. Toisaalta se ei ole ihme. Kaikki rajoitustoimet on poistettu Suomessa lähes yhtä aikaa, huvimatkustus on taas alkanut ja koulujen alku hengittää niskaan, mitä enää on väliä pienen ihmisen etäisyydenpidolla, voi moni helposti ajatella.

Harvempi käyttää kaupassa käsidesiäkään, enkä usko että he ovat kaikki sellaisia valveutuneita ihmisiä, jotka ovat uusimman tiedon perusteella muodostaneet käsityksen, että (sinänsä aina tärkeää) käsihygieniaa oleellisempaa on tartunnan ehkäisemisessä pitää etäisyyttä, välttää aerosolialtistusta ja pitkiä oleskeluja suljetuissa tiloissa. 

Ne ihmiset jotka eivät laita käsidesiä, rynnivät pakkaamaan ostoksia toisen asiakkaan kylkeen, pyyhkivät nenänsä kämmenselkään eivätkä todellakaan käytä kasvomaskeja. Käyn edelleen ruokakaupassa vain kun on pakko, harvennetusti ja kun menen, niin olen ripeä ja nopea. Kauppakeskuksissa olen käynyt maaliskuun alun jälkeen neljä kertaa, aina ripeästi ja nopeasti sielläkin hoitamassa asiani kuten lahjan ostamisen.

Kaikenlaiset suljetut tilat ovat nyt suunnitelmistani pois, ja vaikka haikeana ajattelenkin viikoittaisia museokäyntejämme lasten kanssa, en ole vielä uskaltanut esimerkiksi museoihin mennä. Nyt kun tartuntamäärät ovat taas nousussa, en varmaan uskalla lähitulevaisuudessakaan. Olen lähes täydellä varmuudella sairastanut koronan keväällä - testiä en koskaan saanut joten lääketieteellinen varmuus jää kai ikuisiksi ajoiksi saamatta, ellei elimistön t-puolustussolujen aiheuttamaa immuunivastetta jossakin vaiheessa jotenkin pystytä testaamaan -  eikä minulla ole mitään halua saada sitä uudelleen, sen verran kova ja omituinen tauti oli. Uusimman tutkimustiedon mukaan sen todella voi saada uudelleen, mahdollinen immuniteetti voi kestää pahimmillaan vain muutaman kuukauden, joten varovainen täytyy olla niidenkin, joilla tauti on ollut.

Hyvästi siis väkijoukot, toistaiseksi ja miksei pysyvämminkin. En ole muutenkaan ollut väkijoukoissa  viihtyvää tyyppiä, joten asia ei tule elämääni suuresti mullistamaan, mutta totta kai tämä uusi normaali tuntuu oudolta. Muutokset tuntuvat aina oudoilta ja usein myös vaikeilta. Niiltä voi tehdä mieli sulkea silmänsä ja korvansa, yrittää teeskennellä että mikään ei ole muuttunut ja jatkaa sen mukaisesti. Ehkäpä me suomalaiset olemme kesän aikana oikein kollektiivisesti tehneet juuri niin?

Tänään torstaina lehdessä nimittäin luki, että isoja kauppakeskuksia Pohjoismaissa pyörittävä Citycon on kertonut kauppakeskuksien asiakasmäärien palautuneen jopa 95%:een normaalista. Ihmiset siis ovat hyvinkin palanneet "normaaliin", vaikka olisi pitänyt palautua uuteen normaaliin. Johon ei kuulu esimerkiksi notkuminen kauppakeskuksissa tai muissa ihmisjoukoissa, eikä turha kulutus.

Lasken viimeisen oleellisesti mukaan uuteen normaaliin. Haluan edelleen ajatella, että koronavirus on ihmiskunnalle tarjottu tilaisuus muuttua ja muuttaa monia huonoja tapojamme. Kuten ylenmääräistä kulutusta, materialismia ja pinnallisten asioiden arvostamista. Mitä väliä sillä on, jos ikkunoihin jää vanhat verhot, jos ne saa suljettua ikkunan eteen kun tarvitsee? Mitä väliä sillä on, jos paita on edellistalven mallistoa, jos se edelleen lämmittää ja on ehjä? Miksi tarvitsemme uuden auton vaikka edellinen on aivan käyttökelpoinen? Tai hajuveden, kun kaapissa on kymmenen keskeneräistä tuoksupulloa? Täytyykö lastenhuoneen sisustus uusia vain koska se ei enää miellytä vanhemman silmää?

(Lue aiheesta myös keväällä kirjoittamani teksti Kollektiivinen viisaus ja suurten muutosten aika. Korona on ihmiskunnalle tarjottu kärsimyksentäyteinen tilaisuus muuttua ja muuttaa maailma paremmaksi.)

Yhteiskunnat elävät vaikeassa, rikkirepivässä tilanteessa: toisaalta taloutta pitäisi suojella ja kannustaa pysymään pyörimässä, kulutus pitäisi saada nousuun ja ihmiset käyttämään palveluja ja kulttuuritarjontaa. Mutta sitten pitäisi myös varoa viruksen leviämistä, ja se leviää juuri silloin kun ihmiset liikkuvat kuluttamassa, käyttämässä palveluja ja kulttuuririennoissa.

Jotain siinä yhtälössä menee väistämättä rikki, siinä täytyy mennä. Ihmisten monien vanhojen tapojen täytyy muuttua, ja kuten jo sanottua, muutos usein on vaikeaa. Saavutetuista eduista täytyy luopua, mukavuuksista, kuluttamisen huumasta ja nopeaa mielihyvää aiheuttavista "elämyksistä". On käännyttävä sisäänpäin, sisimpäänsä, sinne missä odottaa hiljaisuus, syvä ja lahjomaton. Jossa ei aina odota mitään helppoa ja hyvää vaan paljon kaikkea tummaa ja vaikeaa, ehkä koko elämämme ajan kantamamme varjot, taakat ja salaisuudet. Ne jotka eivät häviä vaikka ostoskassit olisivat täynnä ja koko maailman ympäri matkustaisi.

Voin kertoa teille, että olen joutunut katsomaan omaan sisimpääni ja kuuntelemaan sen hiljaisuutta koronakevään aikana niin pitkään, että siitä kaikesta on tullut jo perinpohjin tuttua. Olen koskenut varjojani, poiminut käteen taakkojani ja salaisuuksiani ja huomannut, että ne eivät sittenkään paina niin paljon kuin olen luullut, ja laittanut ne sitten sinne takaisin, sillä sinne ne kuuluvat, osaksi minua.  Olen löytänyt syvyyksiä ja rosoja, valoa ja tummuutta. Aurinkoa. Rakkautta, paljon rakkautta, sitä on niin paljon ja koko ajan lisää, että olen varma että jossakin täytyy pulputa lähde.

En ole ollut ylpeä kaikesta mitä olen löytänyt ja mikä on tullut esiin, mutta onneksi olen löytänyt myös paljon hyvää ja kaunista.

Ja kuten aurinko jota voi silmillä katsoa vain silloin kun pilvet sen osittain peittävät, samoin sisimpänsä kauniita asioita voi nähdä vain silloin kun sen varjot ne osittain peittävät. Sisin ja sielu ilman yhtäkään virhettä, varjoa ja salaisuutta olisi niin kirkas ettei ihmissilmä sitä voisi katsoa, se valaisisi kaiken ympärillään ja se hohtaisi valoaan vielä vuosituhansia sen jälkeen, kun ihmistä ei maan päällä enää ole.

Nyt kun kesä on kääntymässä kohti loppuaan ja tapahtuu se, mitä monet ovat pelänneet eli tautitapaukset ovat lähteneet taas nousuun, minun tekee mieli vain hengittää syvään, nauttia siitä että minulla on keuhkot joilla hengittää ja istua alas. Unohdan kiireen, sen vähänkin mikä joskus on ollut. Kirjoitan vielä vähän, vielä yhden lauseen ja kappaleen. Niin kauan kuin elän, kirjoitan.

Ja rakastan.

Toinen aalto tekee tuloaan, toinen mahdollisuus muutokseen. Ei hukata sitä enää.

Joskus auringon valo tulee takaasi, niin ettet itse tiedä siinä kylpeväsi...

...vaan pelkästään näet, miten kauniiksi se maiseman edessäsi värjää.