Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Aamunäkymä hotellin terassilta Rio di Pusteriassa.

Viimeisen matkapäivän aamu 3200 kilometrin reissutamme valkenee Pohjois-Italian Rio di Pusteriassa sumuisena, kylmänä ja kosteana. Nousemme kuopuksen kanssa auringonnousun aikaan ja menemme hotellihuoneen parvekkeelle ihastelemaan maisemia. Paljaita varpaita palelee kylmää lattiaa vasten, villatakkia on kiedottava tiukemmin ympärille. Mutta sisällekään ei raaski mennä, tällaisessa paikassa! Sumu, yön jo väistymään alkava pimeys ja pilvet kietoivat vuorten huippuja sisäänsä, pilvet liikkuvat pitkänä vanana eteenpäin vuorten rinteitä laakson pohjia hipoen. Siellä täällä erottuu valovanoja ja pisteitä, jotkut niistä liikkuvia. Ooh, äiti katso mitä tuolla on! Tuolla näkyy valoja! kuopus huudahtelee eikä välitä vaikka yritän kertoa että kello on vasta kuusi.

Valon lisääntyessä tummuudesta alkaa erottua metsää, kiemurtelevia autoteitä, taloja. Valovanat sammuvat yksi toisensa jälkeen; katulamppuja ei enää tarvita. Teiltä erottuu nyt autoja, ne huristavat yllättävän kovaa kiemuraisilla teillä mutta hiljentävät mutkissa.

Yhtäkkiä taivas on täynnä pääskysiä ja niiden ääntä. Kymmeniä, kymmeniä pääskyjä suihkii ilmassa, jostakin tulee yhä lisää, ne tekevät koukkauksia ylös ja alas ja lentävät läpi aamun viimeisten pilvien. Niin, mitä pidemmälle aamu etenee, sitä selkeämmäksi ilma nimittäin käy. Kun kylän kirkonkellot alkavat soida kello seitsemän, taivas vuorten taustalla on jo huomattavasti kirkkaampi ja pilvistä jäljellä laaksossa enää pieni kaistale. Ei epäilystäkään, olemme Italiassa!

Kuuntelemme kuopuksen kanssa kirkokellojen kalkatusta riemuissamme, siihen herää muukin perhe ja lisää unenpöpperöisiä päitä ilmestyy parvekkeelle ihmettelemään. On ihastuttavaa, että jossakin maailmankolkassa kirkonkelloja vielä soitetaan ja kovaa, kirkkojen tornit hallitsevat maisemaa ylettymällä kaikkein korkeimmalle alppikylien talomaisemassa. Täällä eivät vielä ole kaikenkieltäjät käyneet paheksumassa krusifikseja ja pahentumassa kristillisistä rakennuksista ja symboleista, vaan ne saavat vapaasti olla ja näkyä.

Teemme aamukävely Rio di Pusterian idyllisessä keskustassa, jossa jokainen näkymä voisi olla suoraan matkailumainoksesta. Hotelleja näkyy siellä täällä; talvella täällä käy paljon lasketteluturisteja mutta nyt kaikkialla on hyvin tyhjää. Piazzalla ei näy ristinsielua ja tiellä tulee vastaan vain muutamia ihmisiä. Ostoskadun varrella on enemmän hälinää, on pakettiautoja ja omenalaatikoita: markkinoita pystytetään.

Saimme ensikosketuksen Italian uuteen normaaliin jo edellisenä iltana paikallisessa pizzeriassa, jossa työntekijöillä oli kaikilla maskit ja asiakkaillakin kun he tulivat sisään. Ruokailijat asetettiin istumaan seurueet mahdollisimman kauaksi toisistaan. Niin ikään saimme ensikosketuksen italialaisten (kuten ilmeisesti maskikäyttäjien vähän kaikkialla maailmassa) huonoon maskihygieniaan: vähintään joka toinen laskee maskin leukaansa silloin kun ei sitä tarvitse. 

Toinen ja huomattavasti parempi maskinkäyttökikka on maskin laittaminen korvanaruista käsivarteen käyttötauon ajaksi. Sekään ei varmaan ole maailman hygienisin tapa eikä varsinkaan pidä erehtyä aivastamaan sen puolen kainaloon jonka käsivarressa maski roikkuu, mutta siltikin omaksun nopeasti tämän uuden tavan.

Pizza ai finferli (kanttarellipizzaa), focaccia a rosmarino, pizza al prosciutto
ja pizza margherita. Aitoa italialaista pizzaa pitkästä aikaa, mikä nautinto!

Hugo-drinkit kuuluivat asiaan, kuten perinteisesti joka kerralla
kun matkaamme Pohjois-Italian vuoristoalueilla. 

Matkamme viimeinen ajopätkä alkaa tasan kello yhdeksän eli jälleen olemme ajoissa liikkeellä kiireettömästä aamukävelystä huolimatta. Käy ilmi, että olemme olleet hurjan onnekkaita tähän asti säiden suhteen vaikka onkin satanut ja ollut koleaa. Olemme jo unohtaneet, miten tukalaa on matkustaa Italian auringon alla autossa! Lämpömittari näyttää pian 28:ta, ja vaikka se on vielä kaukana joidenkin kesien 36-37 asteen ajolämpötiloista, on olo pian aivan naatti. Vai onko se vain pitkä matka, joka väsyttää? Se että joka yö unet ovat jääneet vähän liian vähäisiksi, kuopus herättänyt aamutuimaan ja koira vaatinut päästä ulos keskellä yötä.

Alkumatka on suorastaan maaginen: aurinkoisella säällä vuoristomaisemat näyttäytyvät parhaimmassa valossaan ja ihastelemme niitä minkä ehdimme, kuuntelemme Gladiator-elokuvan soundtrackia ja Pavarottia. Tällaisilla teillä ajaisi vaikka joka päivä, näistä näkymista ei vain saa tarpeekseen. (Lue aiheesta myös edellinen postaus Kolmas matkapäivä: sittenkin rajaton Eurooppa, saksalaista tehokkuutta ja sumuisia vuoristomaisemia, jotka ovat kuin rakas tuttu ystävä jota ei silmillä näe)

Kun Dolomiitit madaltuvat Emilia-Romagnan, Toscanan ja Umbrian vehreiksi kumpuileviksi maisemiksi, alkaa matkanteko yhtäkkiä puuduttaa. Vaikka yhä näemme kauniita näkymiä, vanhoja linnoja, viiniviljelmiä ja auringonkukkapeltoja, eivät ne enää jaksa sykähdyttää. Haluamme kaikki vain niin kovasti jo olla perillä!

Tytär valittaa mahakipua ja sanoo syöneensä liikaa pizzaa edellisenä iltana (taisimme syödä liikaa vähän kaikki, niin käy aina kun pitkästä aikaa pääsemme aidon italialaisen pizzan ääreen). Pojat nahistelevat pikkuasioista. Lämpötila nousee. Koira läähättää takakontissa. Aivoni sulavat etupenkillä ja paita liimautuu selkään. Mikä siellä oikein kuumottaa? No villatakki näköjään, se on jäänyt penkin selkämykselle hiostamaan, tähän päivään asti välttämätön varuste matkalla.

Availemme ikkunoita ja enin aika menee lapsille veden juottamiseen (äiti taas janottaa, anna vettä!) Posotamme kuumuudesta huolimatta yli puolet päivän matkasta eli reilut 400 kilometriä yhteen mittaan, sehän käy rutiinilla jo melkein.

Lounastamme Autogrillillä, italialaisella ABC-ketjun vastineella, mies käy hakemassa ruuat ja syömme ne parkkipaikalla. Betoniaidan takana hurisee moottoritie, rekkojen torvet tööttäilevät ja meteli on muutenkin melkoinen. Varjossa on siedettävä syödä, mutta aurinkoon ei parane erehtyä. Ruoka on uskomattoman hyvää, kuten se vain Italiassa voi missä tahansa huoltoasemalla olla: tortellineja, lasagnea, bufala-mozzarellaa.

Käyn huoltoaseman vessassa ja joudun sen vuoksi kävelemään koko laajan myymäläosaston läpi. Kokemus on melkoinen. Väkeä on kuin pipoa, turvaväleistä ei täällä ole kuultukaan mutta maski on kiltisti aivan jokaisella. Ilman maskia ei sisään ole edes asiaa, siitä muistuttavat kyltit ovilla. Vessassa ihmettelen toiminnassa olevia puhallinkuivaimia ja puuttuvia paperipyyhkeitä, ja kuivaan omat käteni tottuneesti vessasta mukaan ottamaani vessapaperiin (kuten olen tehnyt myös ennen korona-aikaa, puhallinkuivaimia, noita supertehokkaita pöpöjen levittelijöitä en käytä koskaan). Olen onnellinen että kasvoillani on maski, ja toivon sen torjuvan edes vähän taudinaiheuttajia, joita lukuisat käynnissä olevat puhallinkuvaimet ilmassa pyörittävät. 

Rooman kehätielle eli Grande Raccordo Anularelle saapuminen on vähän kuin jo kotona olisi. Tiellä on enemmän ruuhkaa kuin missään muualla pätkällä tähänastisessa Euroopanylityksessämme, joten siinäkin mielessä, kotona ollaan, Rooman ruuhkissa. Italialaisten lockdown on todellakin päättynyt, ja vaikka tietysti onneksi on näin, niin kyllä he hieman vähemmänkin voisivat liikkua!

Jälleennäkeminen isovanhempien kanssa on lämmin ja liikuttava. Kömmimme autosta maskeinemme ja isovanhemmilla ne roikkuvat leuassa, kuinkas muuten. Olemme nähneet appivanhempani monesti maskeissa Skypen välityksellä, mutta nyt heidän näkemisensä elävänä maskit kasvoillaan on jotakin joka laittaa nielaisemaan tyhjää. Liekö sama vaikutus toisinpäin, en tiedä, mutta olen näkevinäni appeni silmissä kosteutta kun vilkutamme toisillemme metrin etäisyydeltä. Ei halauksia eikä poskisuudelmia, se on nyt ajan tapa ja uusi todellisuus, toteamme yhdessä ja outouden tunne on käsinkosketeltava.

Illalla, kun ensimmäinen yhteinen illallinen on syöty ja istumme parvekkeella laskevan auringon värjätessä Rooman vastaisen taivaan kaikilla oranssin väreillä, kuopus yhtäkkiä ottaa ja ryntää halaamaan isoäitiänsä. Äiti saanko halata nonnaa, hän kääntyy kysymään minulta. Halaa vain, vastaan hänelle ja sitten hän halaa, pitkään ja hartaasti. Kohotan katseeni oranssille taivaalle ja yritän saada silmiäni kuivumaan, ilmassa suhahtaa jotakin pientä ja tummaa. Lepakoita! Ne alkavat aina liikkua heti kun aurinko alkaa laskea.

Tällä kertaa en kerro lapsille lepakkohavainnoistani. He saavat huomata lepakot aivan itse kun huomaavat. Joka tapauksessa tiedän jo, että joka kerta nykyään kun näemme lepakoita, lasten mieleen tulee yksi ja sama ajatus, jonka he sitten ääneen ilmaisevatkin: ne ovat niitä koronaviruseläimiä. Ei ole sekään enää entisellään, entisten aikojen tapamme katsella illalla mummolan parvekkeella lepakoiden lentoa. Uudessa todellisuudessa siitä tulee vain ikävästi koronavirus mieleen, eikä moista halua ajatella yhtään enempää kuin on pakko!

Auringonlasku sentään on ennallaan ja yhtä kaunis kuin ennenkin. Sitä tulemme katselemaan tältä parvekkeelta vielä monet kerrat tällä lomalla.

Lue myös muut matkapäiväkirjan osat: 

Helsinki-Rooma, 1. matkapäivä: vetinen Via Baltica, kohtalokkaat kinkkuleivät ja yön sulosävelet

Helsinki-Rooma 2.matkapäivä: maskeja, melankolista maaseutua ja takapenkin meteliä Puolassa

Oikea maskin kuljetuspaikka?