Italian aurinko, missä oikein olet? Sadepäivien, lähestyvän kotiinpaluun ja elämän arvaamattomuuden melankoliaa

Eilen Piazza del Popololla satoi vettä myös mielenosoittajien niskaan.

Niin kauan kuin sitä kesti, se oli ihanaa: aurinko ja sen lämpö. Saavuimme Italiaan läpi kylmän ja sateisen Euroopan kuukausi sitten, ja siitä lähtien oli pelkkää lämpöä. Lämpötilat pysyttelivät viikkokaupalla yli kolmenkymmenen, mikä ei syyskuussa enää ole mitenkään itsestään selvyys. Hikoilimme rannalla ja autossa, Rooman kaduilla ja leikkipuistoissa aivan kuin olisi ollut täysi kesä, vaikka kalenterin mukaan oli jo muuta.

Ja ennen kaikkea hikoilimme sängyssä! Nukumme täällä Rooman-anoppilassani asunnon yläkerrassa, kattohuoneistossa jonne kaiket päivät kattoon porottava aurinko kerryttää lämpöään ja nostattaa sitä alakerrasta. Siellä on siis todella, todella kuuma.

Tällä kerralla ehkä vältymme yöhikoilulta, ajattelin etukäteen sillä tottahan lämpötilat syyskuussa ovat jo matalampia. Tai ainakin niiden pitäisi olla. Ensimmäiset yöt Roomassa sujuivatkin mukavasti kesäyöpaidassa eli lyhythihaisissa, korkeintaan yön viileimpinä tunteina piti vähän lakanaa jalkojen suojaksi ottaa.

Sitten Roomaan saapui helle. Se tapahtui sillä aikaa kun olimme Calabriassa viikon rantalomalla Trevi Village -lomakylässä. Jo siellä saimme esimakua helteestä, sillä viikko oli kesäinen ja kuuma sielläkin. Nukuimme edelleen lyhyhihaisissa, joku jo heitti senkin pois. Lakana alkoi olla pelkkää kosmetiikkaa.

Heti ensimmäinen yö Roomaan paluun jälkeen oli yhtä hikoilemista. Hellepäivien tuloksena lämpö oli pakkaantunut yläkertaa niin tiiviisti, ettei edes ikkuna auki nukkuminen lieventänyt sitä. Yöpaidat saattoi unohtaa, samoin lakanat. Ja silti oli kuuma.

Viiden aikaan aamuyöstä ikkuna oli suljettava, kun roska-auto saapui kolistelemaan kadulle. Erityisesti niinä aamuina kun oli vuorossa pulloroskiksen tyhjennys, sulkemisen kanssa piti pitää kiirettä ennen kuin koko porukka olisi herännyt korviahuumaavaan särkyvän lasin kilinään. Herkkäkorvaisena havahdun hereille aina ensimmäisenä, kun jotakin ääntä ikkunan takaa kuuluu.

Katunäkymä on pilvinen ja synkkä.

Puoli seitsemältä nousee ensimmäinen aamulento läheiseltä Ciampinon lentokentältä, ja sen pauhuun herään joka aamu vaikka ikkuna ei olisi aukikaan. Helleaamuina herätys oli varma. Siitä voikin päätellä, etten ole nukkunut kovin pitkiä yöunia Rooman-loman aikana. Syömme illallisen myöhään, 8-9 aikaan ja jos nautimme sen ulkona ravintolassa, saattaa mennä vieläkin myöhempään.

Aurinkoisella ja lämpimällä säällä vähät unet eivät haittaa, sitä jotenkin vain ihmeellisesti jaksaa ja on pirteä päivästä toiseen. Auringon energisoiva voima on kai vaan niin suuri, muulla sitä ei voi selittää. Nyt kun olemme saaneet "nauttia" jo neljättä päivää sateisesta ja kylmästä säästä, olotila on heti kuin toiselta planeetalta. Olen käynyt vuoteeseen jopa heti yhdeksältä kun olen saanut illallisen syötyä, nukahtanut yhdessä kuopuksen kanssa ja aamuvarhaisen roskis-ja lentokoneheräilyjen jälkeen vaipunut uneen vielä uudestaan tunniksi tai pariksi, mutta silti ollut väsynyt kaiken päivää.

Niin kuin esimerkiksi tänään. Eilen nukahdin kymmenen maissa, nukuin vähin heräilyin melkein yhdeksään, ja nyt kello puoli kaksitoista aamupäivällä kun istun tässä keittiössä ja vahdin liedellä hautuvaa bolognese-pastakastiketta, en ole oikein vieläkään kunnolla hereillä. Sade, matalapaine ja kosteus on täyttänyt pääni ja ajatukseni, jäsenet ovat painavat kuin ne olisi täytetty lyijykuulilla, ja lievästi sanoen kaikki ärsyttää, vaikkei edes ole se aika kuukaudesta. Erityisesti ärsyttää se, että pitäisi pakata koko porukan kamat pian kasaan ja ryhtyä paluumatkalle kohti pohjoista ja yhä lisääntyvää pimeyttä ja kylmyyttä. Missä olet Italian aurinko, nyt kun olen vielä täällä ja voisin kääntää kasvoni vielä näinä viimeisinä lomapäivinä kohti valoasi ja lämpöäsi? 

Eilen matkalla Piazza del Popololta kotiin sade taukosi ja aurinko tuli hetkeksi esiin...

...ja pääsin hetkeksi nauttimaan sen lämmöstä parvekkeelle.

Itsepintaisesti protestoin ja pukeuduin tänään vielä hameeseen, vaikka appivanhempani käyttävät jo talvitakkia ja lapsille toki puin lämpimät vaatteet. En halua vielä luopua paljaista jaloistani, en halua vielä haudata ihoani kankaiden alle siihen joskus ensi toukokuun lopussa (jos hyvin käy) koittavaan päivään asti, jolloin sää Suomessa taas sallii varpaiden ja säärien paljastamisen. En halua luopua kesästä ja lämmöstä ja valosta. Tarvitsen valoa ja aurinkoa elääkseni, viimeistään tämä kesä on sen osoittanut. Me kaikki tarvitsemme. Pimeys painaa alas ja lopulta tappaa, mikään elollinen olento ei selviä ilman valoa.

Miten selviän taas yhdestä kylmästä ja pimeästä talvesta? Miten me selviämme? Selviääkö maailma, kaikkine hulluuksineen joiden vallassa se on? Olisiko edes syytä selvitä?

Olisiko loppujen lopuksi onnellisinta kaikille, jos jokainen meistä temmattaisiin yhtäkkiä täältä pois kuten kävi perhetutulleni toissapäivänä Helsingissä? Osasyy synkkiin ajatuksiini nimittäin on se uutinen, joka kotoa on kantautunut. Perheenisä, veljeni ystävä, menehtyi liikenneonnettomuudessa keskellä tavallista perjantai-iltapäivää. Kului hetki, sekunti tai sen sadasosa, eikä häntä enää ollut. Elämän arvaamattomuus näytti jälleen mitä se karuimmillaan osaa olla, miten täydellisen käsittämätöntä ja julmaa.

Ajatukseni ovat hänen perheensä, lastensa ja läheistensä ja heidän tuskansa luona, mutta tiedän että hän itse ei enää sure, ei koe tuskaa. Hän on meistä kaikista onnekkain, niin ajattelen. Hän joutui lähtemään aikaisin, menemään edeltä ja aiheuttaa sillä surua läheisilleen, mutta se on tiennäyttäjien ja edelläkävijöiden osa ollut aina ja on yhä: he joutuvat aiheuttamaan myös tuskaa ja surua ympärilleen, tavalla tai toisella. Tässä tapauksessa sillä, ettei heitä enää ole tässä maailmassa eikä jälleenäkemisen toivo siellä toisessa riitä antamaan riittävästi lohtua, ei poistamaan surua.

Siinä surussa huono ilma ja kylmyys ei ole mitään, se on murheista pienin ja mitättömin. Täällä Roomassa sade jatkaa piiskaamistaan, se on vain yltynyt aamupäivän mittaan ja muuttunut aamun tasaisesta tihkusateesta kattoon ropisevaksi kaatosateeksi. Ukkonen ei sentään jyrise, kuten se eilen Piazza del Polololla ja Villa Borghesessa jyrisi kun erehdyimme tummien pilvien uhkaavuudesta huolimatta sinne keskustapäivää viettämään. Ehdimme juuri ja juuri nauttia päiväkahvit Villa Borghesessa ja ehtiä puoleenväliin portaita Piazza del Popololle päin kun sade alkoi, ja sitten ripeästi käännyimmekin takaisin ja takaisin autolle päin. Arrivederci Roma, toiseen kertaan, sitten kun aurinko taas paistaa eikä sade kastele.

Piazza del Popolo

Cappuccinolla Villa Borghesessa

Teekuppi lämmittää kylmässä.