Kesän loppu Roomassa: rankkasadetta, ukkosta ja paljaat varpaat, paljaat ajatukset
Tummat pilvet kerääntyivät Rooman ylle eilen illalla. |
Mutta auringossa on yhä voimaa. Kun se pilkahtaa pilvien välistä, sen tuntee heti. Suomalaiselle tällainen lämpö syyskuun lopussa on luksusta ja kun kohta menen aamucappuccinolle alakerran kahvilaan, teen sen kesämekossa. Italialaiset ovat aamuisin jo pukeutuneet pitkähihaisiin vaatteisiin, takkeihin ja joku, esimerkiksi appiukkoni, on pukenut villapaidan kauluspaidan päälle.
Olemme nyt kaksi iltaa peräkkäin voineet ihastella ukkosmyrskyjä. Ja ne eivät ole olleet mitään pieniä ukkosia! Kun eilen istuimme länsiparvekkeella illastamassa ja se kaikki alkoi, uskoin tuskin silmiäni. Tämähän on kuin uudenvuoden ilotulitus, ajattelin mykistyneenä ja sillä "myyntipuheella" sain isommat lapsetkin iltapiirrettyjen äärestä ulos parvekkeelle. Paljon heitä ei tosin tarvinnut ylipuhua. En usko että he ovat vielä koskaan elämässään nähneet tällaisia ukkosia. En tiedä olenko minäkään.
Vertaaminen uudenvuoden ilotulitukseen on oikeastaan hyvin huono vertaus. Eilinen ukkonen oli monin verroin vaikuttavampaa, sen ja laittaminen samalle viivalle ihmisen aikaansaaman ilotulituksen kanssa on luonnonvoimien pilkkaamista.
Tummat pilvet ilmestyivät joka puolelle taivaanrantaa iltakuuden maissa pahaenteisinä ja uhkaavina. Impressionante, vaikuttavaa, totesi appiukkoni joka istuu iltaisin usein parvekkeella tupakoimassa. Sitä se todella oli. Ilma oli ukkosta pullollaan, kosteus tiivistyi iholle ja pää oli painava kuin ämpäriin upotettu pesusieni.
Sellainen tunne on vaivannut minua siitä asti kun ukkonen alkoi kerääntyä Rooman taivaalle toissapäivänä. Pää on ollut painava ja ajatukset sen mukana, eikä asiaa ole helpottanut se että viime aikojen lukemiseni on ollut varsin painavaa eli tämä vatikaanilaisesta kirjakaupasta kahdella eurolla ostamani kirja, joka odotti minua kaupan ovensuussa tarjouslaarissa punaisine kansineen. Ennen kuin siihen edes tartuin, tiesin että se todella odotti minua siinä:
Mihin asti, oi Herra? Pohdintoja kärsimyksestä ja pahuudesta. |
Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha, miksi Jumala sallii kärsimyksen, miksi pahuutta on olemassa? Jo kirjan ensimmäiset parikymmentä sivua jotka tähän mennessä olen lukenut, ovat hengästyttävän täynnä näitä teemoja. Olenko minä pohjimmiltani hyvä vai paha? Tekojeni perusteella en aina osaa antaa selkeää vastausta, vaikka sydämessäni uskon sen tietäväni.
Sitten kun ukkospilvet olivat eilen aikansa muhineet taivaanrannassa ja käyneet yhä tummemmmiksi, näytös alkoi. Olimme juuri saaneet illallisen syötyä (kanankoipia al rosmarino, kesäkurpitsamuhennosta, marinoituja paprikoita, vihreitä oliiveja al peperoncino ja mustia olive leccino), kun ensimmäiset välähtelyt valaisivat tummunutta, auringon hylkäämää taivasta. Alkuun niitä tuli noin minuutin välein, ja vain kärsivällisin taivaalle tuijottelija näki parhaimmat, taivaan halkovat salamat.
Tahti vain kiihtyi. Jossakin välähti koko ajan, oikealla, vasemmalla, edessä, kaukana pilvien takana tai lähempänä kattojen yllä. Sitten alkoi jyrähdellä yhä kovemmin. Alkuun jyrähdykset olivat olleet kaukaisia ja heikkoja, aikaa salamasta saattoi kulua kymmeniä sekunteja ennen kuin jyrähti.
Nopeasti tilanne muuttui. Salamat leikkasivat taivasta maahan asti ja lähes välittömästi seurasi sydämen millisekunniksi pysäyttävä paukahdus, joka mureni taivaan kiertäväksi, hengityksen salpaavaksi jyrinäksi. Ennen kuin edellinen ehti loppua, uusi salama jo valaisi kaiken ja uusi paukahdus huumasi korvat. Se oli yhtä jatkuvaa räiskettä, yhtä ilotulitusta - ei vaan moninverroin parempaa.
Kun salama ja paukahdus tapahtuivat aivan samanaikaisesti, siirryimme sisälle. Aikaisemminkin olisi ehkä pitänyt, mutta ei vain malttanut. Samaan aikaan alkoi sade. Kuin vaivihkaa se alkoi, yhtäkkiä ja äänettömästi eikä sitä oikeastaan edes huomannut ennen kuin vesi alkoi tippua räystäiltä ja katolta. Ja vettä tuli! Koko maailma muuttui kohisevaksi vesisateeksi, parvekkeella ei enää nähnyt kunnolla edes viereisen talon julkisivua vaan kaikki oli pelkkää utuista kaatosadetta.
Ukkonen ylitti talon ja nopeasti se oli jo idän puolella, näytös oli vaihtanut paikkaa ja meidän oli vaihettava parveketta sen nähdäksemme. Salamat halkoivat nyt taivasta Colli Albanien ja Monte Cavon yllä, ja ajattelin hetken osuisiko salama isoihin mäntyihin jotka kasvavat siellä suunnalla. Mutta tallessa ne siellä yhä ovat, nyt aamulla, näen ne edessäni kun kirjoitan tätä tekstiä.
Ukkosen seuraaminen parvekkeella kynttilänvalossa oli häikäisevän tunnelmallinen kokemus. |
Eilen markkinoilla sade yllätti kesken ostoskierroksen. Ilma uumoili ukkosta jo aamiaisella kahvilassa, mutta lähdimme silti kiertämään markkina-aluetta viimeiset maskiostokset mielessä (eilinen oli viimeinen markkinapäivä meille tällä reissulla). Kun taivas repesi, huomasimme unohtaneemme sateenvarjon kotiin. Olisi markkinoilta uusia saanut, mutta periaatteesta ei huvittanut ostaa koska kotona oli yllin kyllin. Niinpä kastuimme aika lailla.
Se ei tosin haitannut edes kuopusta, joka päinvastoin hihkui innosta päästessään kovaa kyytiä kohti autoa. Vaatteiden kastuminen ei haitannut minuakaan, mutta uusia sandaaleitani en halunnut kastella joten riisuin ne jalasta ja laitoin muovipussiin. Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi kävellyt paljain varpain asfalttiteitä pitkin! Tunne oli virkistävä ja mukavasti jalkapohjia pistelevä. Mutta muulle markkinaväelle, niille harvoille jotka sadetta vielä uhmasivat sateenvarjoineen, paljain jaloin kävelevä perheenäiti taisi olla aika harvinainen näky. Jalkojani tuijotettiin aivan avoimesti.
Mutta minä keskityin nauttimaan tunteesta, jota märkä asfaltti jalkojen alla tuotti. Ymmärrän niitä jotka sanovat, että ihmisen pitäisi kävellä aina ilman kenkiä. Niin se varmasti on; millään kengällä ei saa niin vahvaa ja horjumatonta otetta maasta ja kosketusta siihen kuin paljain jaloin seisoessa. Mutta asfaltti ei ole sitä maata, jota ihmisen on tarkoitettu kulkevan. Jalkakäytävän reunukset olivat sateesta liukkaat ja asfaltin koloihin oli piiloutunut lasinsiruja, ne kimaltelivat sateesta kosteina ja onneksi huomasin ne ajoissa.
(Lue paljasjalkaisuudesta myös vuoden takainen teksti Paljasjalkainen lapsi on onnellinen lapsi)
Paljain jaloin. |
Sateen kastellessa kaiken ja puhdistaessa ilmasta pölyn, tomun ja tukaluuden, on kuin kesän kuumuuden jäljiltä puhdistuisivat ajatuksetkin. Viileys tuo niihin selkeyttä ja kirkkautta, melankolisuuttakin, mutta ennen kaikkea paljautta. Hyvästi kesä, hyvästi valo. Hyvästi paljain jaloin käveleminen. On aika pukeutua lämpimämmin mutta riisua ajatukset kaikesta turhasta, vetäytyä kohti talven pimeyttä ja horrosta. Talvea josta ei vielä mitään tiedä, ei varsinkaan mitä se tuo tullessaan.
Tätä kirjoittaessani pilvet ovat hälvenneet aamutaivaalta ja yhtäkkiä on taas hurjan kuuma. Aamiaista nautimme kahvilan terassilla auringon porotuksessa ja lapset valittivat, että on hiki. Pitäisiköhän sittenkin lähteä tänään rannalle?
Kehotin lapsia (ja itseänikin) nauttimaan näistä viimeisistä hikisistä hetkistä, syksy tekee tuloaan Roomaankin ja hikoileminen käy yhä harvinaisemmaksi herkuksi. Kohta italialaiset elävät jo talvea vetävien ikkunoiden kodeissaan joissa on useammin kylmä kuin lämmin. Mutta siinä vaiheessa me olemme jo kotona Suomessa.
Sateen kastelema piha. |
Taivas pari tuntia ennen eilistä myrskyä. |
Kommentit
Lähetä kommentti