Kolmas matkapäivä: sittenkin rajaton Eurooppa, saksalaista tehokkuutta ja sumuisia vuoristomaisemia, jotka ovat kuin rakas tuttu ystävä jota ei silmillä näe

Matka jatkuu Puolan Slubicesta yhtä sateisena kuin se sinne edellisenä iltana päättyikin. Edessä on kilometreissä reissun pisin päivämatka, 880 kilometriä. Pyyhkimet viuhuvat kun ylitämme Saksan rajan vain muutamien kilometrien päästä yöpymispaikastamme. Sitä ennen käymme vielä laittamassa tankin täyteen Puolan puolella, halvemman bensan maassa. Niin vaikuttavat tekevän monet muutkin ja rekisterikilvistä päätellen Saksan puolelta saakka, sillä jonot huoltoasemalla ovat pitkät. Siinä tuhraantuu melkein puoli tuntia matka-aikaa, mutta aamutuimaan se ei haittaa. Jäihän meiltä tavanomainen aamukävely majapaikassa väliin kaatosateen takia.

Saksan puolella ajoon tulee vauhtia. Ensin alkavat 130 km/h rajoitukset, sitten rajoituksia ei enää näy ja vauhti kasvaa. 160 km/h ei tunnu enää missään, kun vasemmalta nopeampien kaistalta painuu porukkaa ohi. Kilometrit hupenevat, ja vaikka päivän matka eli 880 kilometriä tuntui lukuna suurelta, olemme ajaneet siitä jo puolet ennen kuin huomaammekaan.

Sitten onkin jo lounastauon vuoro. Päädymme jälleen McDonaldsiin, josta on nopeutensa ja helppoutensa takia (ainakin tietää mitä saa) tullut suosikkilounaspaikkamme Saksassa ja Puolassa, vaikka koti-Suomessa käymme Mäkkärissä aniharvoin.

Saksalaisessa McDonaldsissa on tiukat ja saksalaisen tiukat rajoitukset: sisäänkäynti on rajattu yhteen oveen ja uloskäynti toiseen, ja ovella vahtii työntekijä oikeaa sisääntuloa ja poistumista. Kyltti muistuttaa maskin käytöstä. Heti ensimmäiseksi meille lätkäistään käteen paperi, johon joudumme kirjoittamaan yhteistietomme mahdollista korona-altistusta varten. Ravintolan asiakaspaikoista suunnilleen puolet on poissa käytöstä ja pöytien päälle on vedetty teipit, Suomestakin vielä jokin aika sitten tuttu käytäntö.

Saamme ruokamme ja vetäydymme jälleen autoon syömään niitä. Ei voi sanoa, että makunystyröitä hivelisi, mutta ainakin vatsa tulee täyteen ja voimme jatkaa matkaa.

Saksalainen tehokkuus tuntuu muutenkin kaikkialla. Siinä missä Puolassa ajo oli leppoisaa ja tunnelmallisen melankolista, Saksassa jo hillitön vauhti saa aikaan läpeensä järkiperäisen vaikutelman. Tässä maassa mennään eikä meinata, tehdään eikä haaveilla!

Kun ohitamme tietyöosuuksia, paikalla on kymmeniä asfalttiautoja, käynnissä olevia kauhakuormaajia ja jättimäisiä tasoituskoneita, lukemattomia työmiehiä ja kaikki työn touhussa. Täällä tiet todellakin valmistuvat vauhdilla, varmaan jo huomenna on valmista, tuumimme ohi ajaessamme. Kukaan ei näytä taukoilevan tai huilivan, työkaverin kanssa ei rupatella. Suomessa tietyömaat kovin usein ovat varsin hiljaisia tähän verrattuna, puhumattakaan Italiasta.

Ihmettelemme tuulimyllyjen määrää; se tuntuu jopa kasvaneen edellisestä eli kahden vuoden takaisesta automatkakerrastamme. Myös aurinkopaneeleja näkyy runsaasti, ne laikuttavat järjestelmällisesti peltomaisemaa suorina taivasta vasten kohoavien tuulimyllyrivistöjen kanssa. Saksan tavoite tuottaa 65% energiastansa uusiutuvista lähteistä vuoteen 2030 mennessä näkyy kaikkialla eikä ole epäilystäkään, etteivätkö he tätä vauhtia tuota tavoitetta myös saavuta. Todennäköisesti tavoite saavutetaan jo aikaisemmin, kuten tähänkin mennessä kaikki uusiutuvaan energiaan liittyvät tavoitteet on Saksassa saavutettu.

Peltoja on täälläkin kaikkialla, sillä moottoritie pysyttelee tiukasti maaseudulla. Ohitamme Berliinin, Nürnbergin ja Frankfurt am Mainin kaukaa emmekä näe edes kaupunkien lähiöitä. Pelkät tienvarsikyltit ja navigaattorin näyttö kertovat, missä kuljemme. Pelloista huolimatta lehmiä ei enää näy mutta raskaasta teollisuudesta kertovia piippuja ja tehtaita horisontissa kylläkin välillä häämöttää. Koko matkan aikana silmiimme osuu vain yksi lehmäpelto ja muutama hevonen tai lammaslauma. Eilen todistimme, että puolalaiset lehmät ovat onnellisesti ulkona, enkä halua edes tietää missä saksalaiset lehmät ovat (vaikka tiedänkin jo, ja siinä asiassa todellakin voi sanoa, että tieto lisää tuskaa).

Saksan läpi ajo tapahtuu oikeastaan ällistyttävän nopeasti. Ennen kuin huomaammekaan, olemme jo Itävallassa. Vai onko meistä vain tullut näin tottuneita automatkustajia, etteivät sadat ajokilometrit tunnu enää missään? Vai ovatko lapsemme vain kasvaneet? Vielä edellisellä kerralla pakollisia pysähdyksiä tuli jo siitä, kun pienet rakot eivät jaksaneet pidätellä enää kilometriäkään ja pienimmäinen kaipasi vielä imetyshetkiään.

Nyt he kaikki kolme nakottavat tunti toisensa jälkeen takapenkillä, eivätkä kaksi isompaa pyydä kertaakaan pysähtyä pissahädän vuoksi. Kuopuksella on vielä vaippa automatkoilla, joten hänenkään tarpeidensa vuoksi ei tarvita ylimääräisiä pysähdyksiä.

Itävallassa alkaakin reitin paras osuus: vuoristomaisemat. Maasto alkaa kohota jo Saksan puolella, vuoret muuttuvat pikku hiljaa yhä korkeammiksi, kunnes olemme jo Alpeilla. Taivas on kauttaaltaan pilvien peitossa, pilvet roikkuvat matalalla ja nuolevat vuorten rinteitä joskus lähes laakson pohjiin kurotellen. Olemme ajaneet näitä reittejä reilusti toistakymmentä kertaa ennenkin, mutta koskaan ei ole ollut tällaista pilvisyyttä. Mitään ei erota niiden seasta, huiput häviävät valkoiseen sumuun ja pysyvät silmiltä piilossa.

Missä ne ovat, miten korkealle ne kohoavat, en muista enää hyvin enkä pysty havaitsemaan. Näen vain massiiviset, oman pienuuteni paljastavat vuorenjuuret jotka kohoavat tummina ja äänettöminä moottoritien vieressä. Kun kohottaa katseen ja yrittää katsoa ylös, näkyy vain pilviä, sumua ja sadetta. Näyssä on jotakin lohdutonta, avuttomuutta aiheuttavaa ja salaperäistäkin. Se ettei huippuja näe, häiritsee jollakin lailla suunnattomasti. Yleensä sanomme, että jokin asia on vain jäävuoren näkyvissä oleva huippu, mutta mitä tapahtuu, kun se onkin huippu joka on peitossa ja näemme kaiken sen, mikä huippujen alla on? 

Kumpi on kohtalokkaampaa, kumpi merkitsevämpää, se ettemme näe huippua ja sitä miten korkealle se kohoaa mutta näemme mitä valtavaa ja suurta sen alla on, vai se että näemme vain huipun jostakin suuresta ja valtavasta?

Pilvisyys ei pysty poistamaan vuorten kauneutta. Päin vastoin, vähän surumielisinäkin roikkuvat pilvet tekevät maisemasta vieläkin salaperäisemmän, ihmeellisemmän ja ainakin erilaisen kuin tavallisesti. Sumuun kätkeytyvät huiput muistuttavat siitä, että joskus jotakin hyvin kaunista ottaa ja kätkeytyy, sitä ei silmillä näe mutta siellä se kumminkin on ja pysyy. Nuo huiputkin, kyllä ne siellä ovat vaikkei niitä juuri nyt näy, ja tietoisuus siitä että ne ovat siellä tekee minut onnelliseksi ja levolliseksi. Tunteessa on häivähdys samaa kun vanhassa, tutussa ja rakkaassa ystävässä, jonka tietää kyllä aina olevan olemassa, rakkaassa ihmisessä joka on jossakin ja odottaa, pysyy elämässäni vaikken häntä näekään.

Ja kuten aina käy, välittömästi vuoristomaisemat nähdessäni sisälleni laskeutuu rauha. Sellainen sisäinen rauha ja tyyneys, jota en missään muualla koskaan pysty tuntemaan. Kun näen vuoret, minulla on tunne kuin olisin palannut kotiin, että tämä on paikkani jossa minun oikeasti kuuluisi olla. En tiedä mistä se tunne tulee, sillä oikeasti kärsin kauheasta korkeanpaikankammosta ja käveleminen korkealla kapeilla vuoristoteillä on minulle oikeasti pelottava kokemus. Vaikka kävelen kymmenen metrin päässä jyrkänteeltä, minulla on fobiamainen pelko putoamisesta, siitä että jokin ihme voima vetää minut reunalle ja rotkoon. Se on fobiaa pahimmillaan, olen kokenut sen tehdessämme kävelyretkiä vuoristoteillä.

Tästä huolimatta tunnen että vuoristo on kotini, että ne nähdessäni unohdan kaikki huolet, pelot ja ahdistuksen aiheet, joita monimutkaisessa päässäni niin usein on. Olen monta kertaa ehdottanut miehelleni, että jos joskus Italiaan muutamme, niin vuoristoseuduille. Mikäs siinä, mieheni aina sanoo. Siellä missä on perhe, siellä on koti. Missä vain, missä sinä ja lapset olette.

Mutta vuodet kuluvat ja yhä vain kotimme on Suomessa ja Helsingissä. En tiedä saammeko koskaan aikaiseksi muuttaa yhtään mihinkään tai ainakaan vuoristoseuduille, mutta mikä onni että voimme ainakin joskus ajaa niiden läpi, nähdä nämä vuoret ja tuntea edes hetken täydellistä sisäistä rauhaa ja tunnetta, että on tullut kotiin.

Sitten viimein vastaan tulee sykähdyttävä tienvarsikyltti: Italia. Olemme perillä, olemme kotona! Siltä se aina tuntuu, kun ajamme Italian rajan sisäpuolelle. Ihmisellä voi olla monta kotia, sen olen tässä elämässä oppinut jos en mitään muuta. Italia, Italia, kuopus huutelee takapenkiltä ja isommat toteavat, että nyt vihdoin pääsemme kohta edicolaan (eli italialaiseen lehtikioskiin, heidän suosikkipaikkaansa, jossa myydään lehtien lisäksi kaikenlaisia värikkäitä pieniä keräilyleluja)

Saavumme yöpymispaikkaamme Rio di Pusteriaan seitsemän pintaan eli ennätyksellisen aikaisin. Olemme suunnitelleet päivämatkat rajapysähdyksiä silmälläpitäen, mutta onkin käynyt ilmi ettei millään rajoilla pysäytetä. Euroopan sisäiset rajat ovat jälleen auki, se on käynyt selväksi, Merkelin toive avoimista rajoista on ja pysyy ainakin toistaiseksi. Tämä on matkan iloisimpia yllätyksiä: sittenkin rajaton Eurooppa.

Mitä se tarkoittaa koronaviruksen leviämisen kannalta, sitä emme vielä tarkkaan tiedä. Sublicen hotellin pihalla näkyi autoja ainakin Belgiasta, Hollannista, Saksasta ja Latviasta ja kaikissa yöpymissämme hotelleissa on ollut asiakkaita tuvan täydeltä. Rajat ovat auki ja ihmiset liikkuvat. Aivan kuten mekin liikumme, ajamme maasta toiseen ja vaikka meillä on maskit ja varotoimenpiteet, niin riittävätkö ne, kun tarpeeksi ihmisiä alkaa olla liikkeellä?

Hotellihuoneemme terassi Rio de Pusteriassa.

Rio di Pusterian Panoramik-hotellissa väkeä on paljon. Maskeja näkyy Italian puolella jos mahdollista, vielä enemmän kuin Puolassa ja Saksassa. Kun katselen maskikasvoisia italialaisia, en voi olla ajattelematta sitä myllerrystä ja kriisiä, jonka keskellä he ovat täällä kevään ja kesän aikana eläneet. Karanteeni, ulkonaliikkumiskielto,  kielto tavata läheisiä tai poistua kodista muuten kuin kauppaan, apteekkiin tai välttämättömään työhön, yhteislaulut parveikkeilla, kaikki se tulee yhtäkkiä mieleeni niin että pala melkein nousee kurkkuuni, tunteellinen kun olen.

Ja tunnen iloa siitä, että kaikki nämä italialaiset joita nyt näen voivat poistua kotoaan ja tehdä monia normaaleja asioita kuten istua ravintolassa, kuten mekin kohta istumme pizzaillallisella hotellin läheisessä pizzeriassa. Joudumme ehkä kaikki käyttämään maskia ja se on vähän epämukavaa, joudumme pesemään käsiämme ja pitämään yhä etäisyyttä, mutta ainakin voimme poistua kotoamme ja yrittää jatkaa elämää niin normaalisti kuin olosuhteissa on mahdollista. 

Mutta jokaisen maskin takaa näkyvissä silmissä olen näkevinäni jotakin joka yhdistää meitä kaikkia: hämmennystä, huolta, pelkoa, turhautumista, joskus kaikkia yhtä aikaa. Tämä on yhteinen koettelemuksemme, maskit yhteinen vaivamme ja koronavirus yhteinen taakkamme, joka on vain kannettava. Ja jollain oudolla tavalla tämä kaikki tuo meitä lähemmäs toisiamme.

Sumu peittää yhä vuoren huiput ja vajoaa alas laaksoonkin kun yö viimein laskeutuu, mutta sitä emme enää näe sillä nukumme jo sikeästi. Huomenna on edessä ajomatkan viimeinen päivä eli loput 800 kilometriä Roomaan. Illan viimeinen toive on, että seuraavana päivänä olisi edes vähän selkeämpää jotta näkisin vuorenhuipuista edes vilauksen.

Raskasta liikennettä Saksan moottoriteillä.