Päivä jolloin pää jäi hissin oven väliin - kuhmu ohimolla rantapäivän päätteeksi

Aivotärähdyksessä ajatukset pirstoutuvat kuin nämä tämä aamuna
kuvatut simpukankuoret Ostian rannalla Roomassa 

Varoitan jo tässä vaiheessa: jos tekstini nyt takkuilee tai on muuten vain vielä tavallistakin oudompaa, niin se johtuu siitä että kirjoitan lievän aivotärähdyksen tilassa. Vähän tärähtänyt saatan tavallisestikin olla, mutta tällä kertaa kyseessä on siis ihan oikea aivotärähdys.

Kaikki alkoi siitä, kun palailimme ihastuttavan ja rentouttavan ranta-aamupäivän jälkeen myöhäiseen lounasaikaan kotiin. Iho punoitti auringosta ja kaikilla oli huutava nälkä, emmekä olisi malttaneet odottaa että pääsemme ruokapöydän ääreen ja suihkuun.

Mutta ensin oli saatava kaikki rantakassit ja muut kamppeet hissiin yhdessä koiran ja pienempien lasten kanssa, jotka eivät rankan rantapäivän jälkeen jaksaneet kiivetä portaita kolmanteen kerrokseen. Siitä ne onnettomuudet sitten saivat alkunsa, onnettomasta pikku hissistä joka aika ajoin muutenkin temppuilee pysähtymällä kerrosten väliin tai jättämällä oven jumiin.

Olin asettamassa painavaa, märkiä rantapyyhkeitä ja vesipulloja sisällään pitävää rantakassia hissin perälle, kurottelin huojuvassa asennossa huonossa tasapainossa, kun yhtäkkiä tunsin iskun ohimoissani. Tai oikeammin jokin iskeytyi toiseen ohimooni ja heitti pääni vasten hissin teräsoven kulmaa.

Seuraava muistikuva oli, että istuin rappukäytävän lattialla ja pitelin päätäni. Ja itkin kivusta. Molemmissa ohimoissa leiskui: siinä johon ovi oli paiskautunut ja siinä joka oli osunut ovenkarmin kulmaan. Päässä pyöri ja kipu oli inhottava. Mutta inhottavin oli tunne siitä, että pää, ruuminosista kaikkein painavin ja kallisarvoisin oli saanut sellaisen iskun. 

Teroitan aina lapsille, että pää on tärkein, mikä ihmisellä on. Jalka tai käsi jos menee poikki, sen voi aina korjata ja jopa sydänsiirtoja tehdään, mutta pää - jos se hajoaa, ei sitä niin vain saada kasaan. Siksi koskaan, ei ikinä, ei leikilläkään, saa lyödä toista päähän kuten ei tietysti mihinkään muuallekaan, mutta varsinkaan ei päähän.

Nyt pitelin omaa päätäni lattialla istuen ja minulla oli tunne, että jos nousisin niin koko maailma kaatuisi. Niin vinhasti se siinä istuessakin pyöri. Saman tien myös pahoinvoinnin tunne nousi kurkkuun.

Mieheni oli siinä vieressä tietysti kovin säikähtäneenä, hänhän se oli ollut joka oli huolimattomuuttaan antanut ammollaan olevan oven iskeytyä päähäni. Hän oli ollut tapahtumahetkellä sisällä hississä ja jotenkin onnistunut olemaan huomaamatta, että pääni oli siinä välissä kun päästi oven sulkeutumaan (ovi on sellainen kovaa vauhtia kiinni pämähtävä hissinovi joita joskus vanhemmissa hisseissä näkee).

Ostian rannalla Roomassa tänään. Saavuimme rannalle
aikaisin, jolloin vielä oli ihastuttavan viileää.

Aivotärähdyshän siitä tuli klassisine oireineen. Vaikka kävin suihkussa pesemässä meren suolat ja kuumuuden iholta ja söin pienen annoksen, sen minkä pahoinvoinnilta kykekin, linguine allo scoglio (eli nauhapastaa merenelävillä), olo muuttui sen kun vain pöpperöisemmäksi. Väsytti niin paljon että olisin varmasti nukahtanut saman tien jos olisin käynyt pitkäkseni, mutta huolehtiva mieheni piti minut hereillä ja juotti vettä. Ohimolle nousi komea pitkulanmuotoinen ja aristava kuhmu.

Mieheni olisi halunnut viedä minut siinä paikassa lääkäriin, mutta lasten kanssa hankituista kokemuksista tiedän, ettei lääkäri mitään tällaisissa tilanteissa osaa auttaa tai tehdä. Tilannetta täytyy vain seurata ja sillä hyvä. Jos tärähdyksessä on jokin suoni katkennut, sitä ei vielä tiedä vaan vasta sitten kun vuodon paine käy liian suureksi, mutta onneksi useimmiten kovistakaan tärskyistä ei seuraa mitään vakavaa.

Toivottavasti ei nytkään, mietin istuessani tässä anoppilan parvekkeella ilta-auringon paistaessa Rooman kattojen ylle. Olo on edelleen vähän hutera, väsyttää ja päätä hiukan särkee, mutta uskon että pahin on jo takanapäin. Sitä pöpperöisyyden tunnetta joka tunti, pari iskun jälkeen oli, on vaikea oikeastaan edes sanoin kuvata. Tuntuu kuin olisi pilvessä, sanoin miehelleni, enkä nyt viitannut ruohonpolttamiseen vaan siihen että kaikki oli pehmeää ja utuista kuin pilven sisässä.

Ajatukset olivat hitaita, ne eivät pysyneet katseen mukana kun seurasin parvekkeelta ohiajavia autoja, vastakkaisen tien taloja ja ihmisiä, jotka kiirehtivät kadulla kuka minnekin. Kun käännähdin, näin yhtäkkiä jotain isoa ja pelottavaa vieressäni, kuka iso miehenroikale siinä oikein on, säikähdin ennen kuin tajusin että se oli parvekkeen vieressä kasvava iso sypressi.

Nera pärjäsi rannalla oikein hyvin. Aamulla oli riittävän viileää auringossakin,
ja myöhemmin päivällä koira siirtyi varjoon.

Tällaistako se on kun tajunta ja järki lähtee, tajusin kuitenkin ajatella ja analysoida. Ehkäpä, voi hyvinkin olla, juuri tällaista. Hidastettua, sumennettua, pehmeää. Kaikki elämän terävyydet ja yksityiskohdat häviävät ja jäljelle jää jotakin hahmotonta, jotakin mihin on mahdoton tarttua tai saada selvää.

Onkohan aikani nyt tullut, ajattelin aivotärähdyspöhnässäni. Mitä jos suoni on päässä katkennut ja siellä valuttaa verta jonnekin missä sitä ei pitäisi olla? Pian väsymys muuttuu vastaanpanemattomaksi
ja nukahdan väkisin, enkä siitä enää herää. Mitä jos se olisikin niin? Olisinko valmis, ymmärtäisinkö että lähtöhetkeni oli tullut? 

Näitä ajattelin hitaissa ajatuksissani, ja niin sekavia kuin ne olivatkin, yksi asia oli selkeä ja kirkas: kyllä, kaikesta tuskallisuudestaan huolimatta ajatus lähtemisestä oli kaunis ja rauhoittava. Kyllä, olisin valmis jos niin olisi tarkoitettu tapahtuvan. Vain lasten puolesta olisin pahoillani enkä haluaisi heitä jättää sillä he ovat vielä niin pieniä, sekä tietysti mieheni, mutta omasta puolestani olisin valmis jos täytyisi. Kaipuuni jonnekin mitä en itsekään osaa määritellä ja joka minua on koko pienen elämäni vaivannut onkin ehkä vain kaipuuta siihen, että jonakin päivänä pääsen takaisin sinne mistä olen tullutkin, jonnekin mitä ihmissilmä ei näe eikä järki ymmärrä. 

Mutta ei se hetkeni vielä nyt ollutkaan. Pään jääminen hissin oven väliin oli pelkkä ikävä tapahtuma rantapäivän päätteeksi ja se tekee minut hiukan uneliaaksi yhä vielä nyt illallakin kun tätä kirjoitan, mutta yhtä lailla väsymystä voi aiheuttaa myös päivän aurinkoannos. Kuhmua särkee vain hiukan ja päätä muutenkin vain vähän, edes särkylääkettä en usko tarvitsevani. Vain aikaa ja kunnolla unta.

Mutta ensin katson auringonlaskun. Aurinko valmistautuu jo painumaan Rooman kattojen taakse, se loistaa oranssina pallona horisontissa, taivas punertaa ja vaikka pilviyys osittain sen peittääkin, on näky silti ihmeellisen kaunis. Kuten auringonlaskut aina ovat. Jälleen yksi päivä takanapäin, yksi vähemmän jäljellä. Tämä ilmeisen kohtalonomainen ajatus tulee päähäni joka kerta kun näen auringonlaskun.

Mutta heti tämän ajatuksen perään tulee toinen, tärkeämpi ja edellisen ajatuksen pessimistisyyden pois huuhtova ajatus: huomenna taas uusi päivä. Aurinko nousee yhtä varmasti kuin se laskeekin, ja aamulla on taas uusi kokonainen ja ihmeellinen päivä edessä. Tässä välissä vain on vähän aikaa pimeää ja sitten valo tulee taas. Ja vaikka minä ehkä olenkin taas yhden päivän vanhempi, ei se himmennä jokaisen uuden päivän valoa.

Auringonlasku anoppilan parvekkeella.

...ja Calabriassa viikko sitten päättyneellä rantalomallamme

Aivotärähdyksessä kaikki ikään kuin sumenee ja sulaa,
kuten auringon häikäisevässä valossakin.