Päivä Spoletossa Don Matteon maisemissa - sittenkin uusi päivä tärskyn jälkeen

Piazza del Duomo, Spoleto

Kello on seitsemän aamulla ja istun anoppilan parvekkeella. Aurinko tekee juuri nousuaan, se on noussut jo mutta kipuaa parhaillaan näkyviin Colli Albanien, talojen kattojen ja korkeiden Välimeren mäntyjen takaa.

On sunnuntaiaamu joten vallitsee ihmeellinen rauha. Alhaalla kadulla hurisee auto vain silloin tällöin. Lintujen äänet kuuluvat. Tunnistan varpusten tirskahtelun ja kottaraisparven korviahuumaavan kuoron, mutta huilumaista ääntä pitävä lintu sekä yksitoikkoista triit triit -sävelmää toisteleva yksilö jäävät arvoitukseksi. Nyt konserttiin yhtyy kaukaa kantautuva sepelkyyhkyn kurnutus, sen tunnistan ongelmitta myös.

Roomassakin siis on lintuja, kunhan ne vain kaupungin meteliltä saavat äänensä kuuluviin. Yleensä näin aamutuimaan, vielä parempi jos sunnuntaina. Aamut ovat parasta aikaa täälläkin. Koko kesän Suomessa olen nauttinut juuri aamuista, hetkistä jolloin olen voinut siirtyä suoraan sängystä terassille auringonpaisteeseen. Kirjoitanhan useimmiten blogia juuri aamuisin, cappuccinon ääressä. Niin monta kertaa täydellisessä sysipimeydessä, valottomassa aamussa jonka tulee katkaisemaan vain lyhyt niukkaa valoa tarjoava päivä, sitten taas pimeää. Joten jokainen kesän valoisa lämmin aamu on sellainen, jonka tallennan tiukasti muistiin.

Eilen istuin tässä samassa paikassa samaan aikaan ihastelemassa auringonnousua. Se oli ensimmäinen aivotärähdykseni jälkeinen aamu, tärskyn josta kirjoitin edellisessä postauksessa Päivä jolloin pää jäi hissin oven väliin - kuhmu ohimolla rantapäivän päätteeksi . Aivotärähdyspöpperöissäni puolileikilläni ajattelin, että mitä jos sainkin päähäni kohtalokkaan iskun, sellaisen joka vie mennessään ja josta luetaan lehdistä shokkiotsikkoja kuten Perheenäiti menehtyi hississä: pää jäi oven väliin.

Mutta sitten kuitenkin heräsin seuraavaan päivään ja auringon nopeasti heräävään lämpöön kuten se täällä Italiassa vielä tähän aikaan vuodesta lämmittää, ja se tuntui jos mahdollista, vieläkin ihanammalta kuin tavallisesti. Jos kyseessä olisi ollut synkeä talviaamu, ei olisi niin ollut väliä vaikken olisi herännytkään, haha.

Oikeasti aamu kuin aamu on aina uusi mahdollisuus. Kaiken kliseisyydenkin uhalla kirjoitan näin. Oikeasti ei ole väliä, onko pimeää vai valoisaa kun herää, sillä valo tulee joka päivä kuitenkin ja on vain meistä itsestämme kiinni, kuinka sen käytämme. Huomaammeko valon vai valitammeko vain, että sitä on niin vähän. Elämmekö koko pitkän valoisan päivän pitäen sitä itsestään selvyytenä vai otammeko kiinni sen jokaisesta hetkestä ja pidämme kädessämme, katsomme tarkkaan: tällainen sinä olet, näin kaunis ja häikäisevä, kaikki elämän värit sisälläsi pitävä ainutlaatuinen päivä.

Portaat piazza di Duomolla Spoletossa.

Eilinen auringonnousu oli alkusoittoa upealle päivälle. Siitä oli helppo nauttia joka hetki (sillä totta kai tiedän, ettei jokaisen päivän kauneudesta ja ihmeellisyydestä oikeasti ole helppo saada kiinni, vaikka lomalla ja Italiassa se totta kai on...) Matkustimme päiväretkelle Spoletoon Umbrian maakuntaan, noin kahden tunnin ajomatkan päähän Roomasta.

Siitä on muodostumassa vakiokohteemme, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta kaupungissa. Nyt sinne halusi eniten esikoisemme. Kaupungissa on nimittäin kuvattu Don Matteo -televisiosarjan uusimmat tuotantokaudet (Isä Matteon tutkimuksia Ylen kanavilla), ja koska tyttärestämme on koronakevään mittaan tullut sarjan kova fani, hän halusi nyt sinne. Sarjan uusin ja tiettävästi viimeinen tuotantokausi esitettiin Italian Rai-kanavilla keväällä, ja kymmenvuotias esikoisemme pääsi vihdoin kanssamme katsomaan sitä. Saman tien hän alkoi myös katsoa sarjan 12 muuta tuotantokautta netistä.

Spoletossa näimme Duomon, piazza di Duomon jonka portaita sarjan hahmot aina astelevat, canonican oven, bar Tric Tracin jonka edustalla Don Matteo ja mareschiallo Cecchini aina jutustelevat ja pelaavat shakkia ja ratkovat rikostapauksiaan, "vankilaan" eli Rocca di Spoletoon johtavan huikean pitkän ja korkean sillan jota pitkin Don Matteo pyörällään viilettää. Katselimme Tric Tracissa valokuvia sarjan kuvauksista ja näyttelijöistä ja ostimme Don Matteo -postikortteja ja jääkaappimagneetin.

Päivä oli aurinkoinen ja lämmin mutta ei liian tukahduttava, juuri sopiva jotta koiramme Nera pärjäsi hyvin mukana ja taisi nauttia uusista maisemista ja hajuista sekin.

Söimme ehkä maailman parhaan lounaan niin idyllisessä ja rauhallisessa ravintolassa eli Cantina de´ Corvissa, että sinne palaamme ihan varmasti uudelleenkin. Siitäkin huolimatta, että tarjoilija unohti ensi alkuun maskin tuodessaan juomat pöytään ja yskäisi juuri parahiksi viinipuolloa avatessaan suoraan laseihin. Se oli ensimmäinen kerta kun tällä reissulla näimme tarjoilijan ilman maskia (lähikahvilaamme lukuunottamatta, lue aihetta sivuava Maskien markkinat - näin maskeja käytetään Italiassa -teksti), ja näky oli niin erikoinen että pisti heti voimakkaasti silmään. Olimme niin äimistyneitä ettemme edes saaneet sanottua maskittomuudesta, saati yskäisystä. Onneksi jo alkupaloja tuodessaan hänellä oli maski kasvoillaan eli asiat olivat palanneet normaalitilaan. 

Niin, sanoin tosiaan normaalitilaan. Uusi normaali, näin nopeasti se on iskostunut osaksi elämää ja rutiineja.

Päivän aikana erityinen pieni ilonaihe löytyi jälkiruokagelateriasta. Satuimme törmäämään jäätelöbaariin joka oli erikoistunut pistaasimakuihin. Juuri siihen uuteen ehdottomaan suosikkimakuuni, ainoaan jäätelöön jota nykyisin syön sillä se on riittävän vähän makea ja tarpeeksi suolainen. Listasta valitsin klassisen pistaasimaun ja sitten mausteisen pistaasin (chilillä, rosepippurilla ja kardemummalla), ja vaikka en niiden välillä paljon eroa huomannutkaan niin hyvää oli!

Päivä Spoletossa oli lyhyt pyrähdys, illaksi ajoimme hyvissä ajoin kotiin ja ehdimme nauttia auringonlaskusta talon länsiparvekkeella. Anoppilani talo on siitä mukava, että sen parveke kiertää kolme seinää, itäisen, eteläisen ja läntisen joten aurinkoa on koko päiväksi.

Tätä kirjoittaessani aurinko on kokonaan noussut mutta yllättäen taivaalle on noussut pilvilauttaa jonka taakse se on nyt piiloutunut. On vaikea sanoa tuleeko päivästä aurinkoinen vai ei, mutta se on varmaa että syksy on lähestymässä myös Italiaa. Säätiedotukset lupailevat ensi viikoksi sateita ja ehkä jo tänäänkin vähän, lämpötilat tulevat laskemaan tähän astisista 30-33:sta 21-23 tuntumaan ja pelkkää aurinkoa ei sääsymboleissa enää näy.

Näissä "syksyisissä" tunnelmissa lopettelen tänään ja siirryn alakerran kahvilaan aamucappuccinolle, jonka terassilla treffaamme mieheni serkun kanssa - hänen joka appeni suvun puolelta on tällä hetkellä ainoa joka ei ole karanteenissa virusaltistuksen takia. Sen jälkeen edessä on laiska ja suunnitelmia vailla oleva sunnuntaipäivä aina siihen asti kunnes menemme illalliselle ystävien kanssa, jonnekin ulkoterassille tietenkin. Kuten uudessa normaalissa asiaan kuuluu.