Halloween vai pyhäinpäivä? Häiritseekö kauhuhömppä edesmenneiden muistelua?

Isän haudalla.

Lokakuun viimeinen aamu, pyhäinpäivä, valkenee hitaasti, pilvisenä ja kosteana eilisen sumupäivän jälkeen. Vai näkyykö taivaalla merkkejä kirkastumisesta? Vielä on liian aikaista sanoa. Kello kahdeksan on jo valoisaa, mutta kestää hetken ennen kuin selviää, onko taivaan tummuus pilvisyyttä vai yön jälkiä. 

Herätys ei tänään ollut kovin mukava: uutiset Kreikan ja Turkin maanjäristyksestä kertovat ihmisten hädästä, sortuneista taloista, tulvista ja kuolemasta. Luonnosta joka näyttää voimaansa ja muistuttaa, että sillä on kyky tuhota kaikki minkä ihminen on rakentanut. Mutta emme me silti siitä opi; pian uutinen tästäkin maanjäristyksestä hukkuu muun uutistulvan joukkoon, kuinka taloudella menee ja kuka pettää ketäkin hulluuksien saarella. 

Suomalaisella pyhäinpäivällä on muutenkin surumielinen olemus: muistellaan kuolleita. Ei ole varmaankaan sattumaa, että juuri vuoden pimeimpään aikaan on ympätty kuoleman ja kuolleiden muistelemisen ympärille liittyvä juhla. Suomessa se on ollut perinteisesti pyhäinpäivä, joka puolestaan periytyy ja on ottanut vaikutteita vanhasta suomalaisesta pakanajuhlasta, kekristä. Kekriä vietettiin syksyllä sadonkorjuun päättymisen kunniaksi ja silloin herkuteltiin tuoreilla sadon antimilla. 

Pyhäinpäivänä muistellaan edesmenneitä läheisiä, pyhiä ja marttyyreja ja käydään hautausmailla, mutta oikein muita perinteitä sen ympärille ei ole syntynyt. 

Ei ole siis ihme, että Amerikasta kantautunut Halloween eli All Hallow`s eve on saanut jalansijaa runsaammilla ja värikkäämmillä perinteillään. Onhan se nyt eri asia pitää hauskoja naamiaisia, huvitella kiltillä kauhulla ja kiertää ovelta ovelle kerjäämässä karkkia, kuin sytytellä kynttilöitä vainajien haudoille. Ainakin lasten mielestä näin on ja monien aikuistenkin. 

Ja tottahan se on, että kun on muutenkin synkkää ja pimeää, niin kuoleman ja kuolleiden ympärillä pyöriminen pelkästään muistelu- ja hiljentymismielessä on aika - synkkää ja pimeää. Olen itsekin ottanut innolla Halloweenista joitakin vaikutteita pyhäinpäivän tienoon juhlan viettoon. 

Lasten kanssa askartelemme luuranko- ja kurpitsajuttuja. Otamme esiin kurpitsakoristeet ja kaiverramme kupritsalyhdyt pihalle. Teemme lepakkopikkuleipiä ja pukeudumme kotona naamiaisasuihin. 

Mutta ei mitään liian pelottavaa. Varon visusti liian karmeita ja kuolemaa banalisoivia juttuja kuten todenmukaisia haava-arpia tai muita aidonnäköisiä zombie- ym. koristeita tai asuja. Kauhuja on tässä maailmassa ihan oikeastikin aivan riittämin jossakin ja joillekin kaiken aikaan, enkä millään muotoa haluaisi tehdä siitä pilaa tai hauskanpidon aihetta. Ehkä olen tosikko, mutta niin se vain on. Omaan perheeseeni ja itseni lähelle en sellaista halua, mutta ei tietenkään ole minulta pois, jos joku toinen haluaa. Kukin viettäköön Halloweenia ja pyhäinmiestenpäivää tavallaan - tai olkoon viettämättä. 

Halloweenin juhlintaamme kuuluu teemanmukainen herkuttelu.

Ja tietenkin käymme pyhäinpäivän tienoilla haudalla, kuten käymme ympäri vuoden säännöllisesti. Kun isäni kohta neljätoista vuotta sitten kuoli, kävimme vuosikaudet siellä joka sunnuntai. En voinut kestää ajatusta, että liekki haudalla sammuisi, ja siksi kävin uskollisesti sytyttämässä sinne uuden kynttilän joka viikko. 

Kun esikoiseni neljä vuotta isän kuoleman jälkeen syntyi, hautausmaakäynnit harvenivat pikkuvauvavaiheen takia kuukausittaisiksi, ja siihen ne sitten taas vuosikausiksi jäivät. Nyt käymme haudalla noin kahden kuukauden välein, ja olen jo oppinut sietämään ajatusta ettei siellä jatkuvasti pala kynttilä. 

Mutta ei silti mene viikkoa tai edes päivää, ettei isä kävisi muistoissani. Unissanikin hän usein yhä käy. Muisteleminen ei mitenkään rajoitu pyhäinpäivään, ja niinhän se on, ettei hautausmaakäyntien määrä korreloi muistamisen määrän kanssa. Jokainen mieleen tullut muisto kuolleesta läheisestä on tavallaan kuin tapaaminen. Joskus se tapahtuu unessa, joskus nopeasti tajunnan reunalla kun tuntee jonkun tuoksun tai tunteen tai ikävän reunan joka hipaisee. 

Valokuvamuisto isästä.

Tämän muiston muistan itsekin.

Pyhäinpäivänä ajattelen isää erityisen paljon. Hän tulee mieleen pimeänä aikana siksikin, että neljätoista vuotta sitten näinä aikoina hän eli viimeisiä viikkojaan. En voi olla liittämättä pimeyteen ja luonnon kuolemiseen isän loppuaikojen kärsimystä ja haurasta olemusta, kuoleman hajua hänen talossaan ja lakanoissaan joita vaihdoin, ja jonka vasta jälkikäteen tajusin kuoleman hajuksi. Se ei lähtenyt pesussakaan, vaan koristetyynyt joilla hän oli syöpäkipuaan sietäen levännyt oli kaikki heitettävä roskiin. 

Vastapainona näille pyhäinpäivän ajatuksilleni talossamme kuitenkin vallitsee myös Halloweenin juhlinta. Lapset leikkivät noitakoulua ja koristelevat talon kurpitsoilla ja kummituksilla. Pitävät huolen siitä, että äiti muistaa lepakkopikkuleipien leipomisen. Lapset pitävät huolta siitä, että elämän jatkumisen tuntu on vastustamaton. Yhdessä käymme myös hautausmaalla, sytytämme ukille kynttilän ja kerron heille taas kerran, millainen ihminen heidän ukkinsa oli - lämmin, sydämellinen ja aina valmis auttamaan ja korjaamaan sen mikä oli mennyt rikki. Viisas ja empaattinen. Avarakatseinen ja harkitseva. Käsistään kätevä. Sellainen ukki joka olisi rakastanut pitää teitä sylissä. 

Lapset kuuntelevat hetken, katsahtavat kuvaa pianon päällä, ja sitten he jo jatkavat puuhiinsa. Heille ukki on ikuisesti pelkkä kuva pianon päällä ja ihminen äidin kertomuksissa, muu ei ole mahdollista. Mutta heidän onnensa onkin olla vielä tietämätön vanhemman menettämisen tuskasta ja elää leikin ja lapsuuden maailmassa, jossa isä pystyy kaikkeen ja äiti tietää joka asian. Heidän aikansa muistella ja sytytellä kynttilöitä vanhemman haudalla tulee sitten aikanaan, ja toivottavasti siihen on vielä pitkä aika. 

Siihen asti pyhäinpäivän tienoo kuluu meillä kurpitsakoristeissa ja haudallakäynnin merkeissä. Kauhuhömppä ei millään tavalla häiritse edesmenneiden muistelua vaan päin vastoin, ne tasapainottavat toisiaan. Tuovat kuolemaan muistutuksen elämästä ja siitä, ettei mikään täällä lopu, ei elämäkään, vaan se jatkuu sukupolvesta toiseen; haudalla käy vuorollaan jokainen meistä jättämässä jäähyväisiä ja  kaipaamassa. 

Ja sitten on kristillisen pyhäinpäivän tärkein viesti: vaikka suremme ja kaipaamme kuolleita läheisiämme, aina on olemassa jälleennäkemisen toivo. He ovat vain menneet edeltä eteenpäin ja me elämme täällä maan päällä vielä vähän aikaa, siinä kaikki. 

Halloween-pikkuleivät ovat koristelua vaille valmiit.

Seinille on ilmestynyt näin pelottavia pumpulipuikkoluurankoja.

Kurpitsat ja noidatkin hymyilevät meidän Halloweenissa.

Kurpitsalyhty taitaa olla ilmeeltään pelottavin koristus - mutta 
tunnelmallinen se myös on!